Härmä, Heimo
Harrastajakirjoittamisesta, tiivistelmä puheenvuorosta kirjallisuusseuran kirjailijaillassa 16.11.2011
Rovakadulla, tai Koskikadulla kävellessäni mietin usein: kuinkahan monta hyvää runoa, novellia, jopa kirjaa, tai muuta taideteosta kadulla astelee päivittäin, eivätkä kävelijät koskaan tule tietämään lahjaansa.
Niin oli vähällä käydä minullekin.
Alku oli harrastajamaista. Aloitin kirjoittamisen ilman mitään päämäärähakuisuutta alkaa joskus kynäillä.
Kaikki oli vielä pienestä kiinni. Minulla oli sattumalta kynä kädessä, kun pitkän tarinan alku käväisi mielessä. Pian huomasin, että olin vuosikymmeniä kuljettanut tietämättäni mukanani tuhatsivuista tarinaa.
Jos joku olisi esim. kuukautta aikaisemmin tullut sanomaan: alat, Heimo, pian kirjoittaa pitkää tarinaa, kirjaa – en olisi tiennyt mitä vastata!
Heti alussa huomasin suorastaan karmean tosiasian: en tiennyt oikeasta kirjoittamisesta yhtään mitään. Aina ei ollut edes sanoja jatkaa, luettavan kirjoittamisen eväistä puhumattakaan. Kirjoittamisen opiskelu, tai oma yrittäminen – siinä olivat vaihtoehdot. Koska yritys oli epävarma – saanko aikaan luettavaa kirjaa - valitsin yrittämisen, työlään ja tökerön tavan kirjoittaa, eli olen samalla hyvä esimerkki siitä, että miten ei pitäisi aloittaa kirjoittamista.
Vasta vuosien päästä tajusin miten onnekas olin - minulla oli tarina! Kaikessa edellisessä ei ole mitään ihmeellistä tämän päivän kirjatulvassa. Minun auvoni oli se, kun tarinani oli Taivalkoskelta.
Niin kului harrastaessa neljä työlästä vuotta. Vasta sitten (2001) menin ensi kertaa Sodankylään kirjoittajanoppiin. Jokaisen suuri läksy elämässä on oppia hyväksymään oma osansa ja tyytyä siihen. (löytää oma lahjakkuutensa, tarinansa, on se toinen läksy).
Seuraava onnenpotkuni oli, kun harrastajana pääsin kirjailija Juhani Syrjän hoteisiin. Ehtona hänellä oli mm. se, että tarinani oli riittävän hyvä tulevaa kirjaa varten. Syrjä tiesi mitä teki, sillä hän oli ollut vuosikymmeniä kustannusvirkailijana Gummeruksella oman kirjailemisen lisäksi. Syrjä kehui tarinaani hyväksi ja näin olin etuoikeutettu, koska juuri kustannusvirkailijan puute on yleensä omakustannekirjan suurin heikkous.
Yhteistyömme näkyi ja kuului pian, sillä Iijoen kansaa –kirjani voitti Päätalo -instituutin järjestämän valtakunnallisen omakustannekilpailun. Olen v. 2003 Möllärimestari.
Eppu Normaalin serkku, Helena Syrjä, oli kannen suunnittelijana ja Juhani Syrjää oli se kun kirjoistani tuli Suomen ensimmäisiä Mölläreitä. Mölläri on Taivalkoskelainen halventavan humoristinen nimitys kaikista maaliman kirjoista. Sanonnan isä on itse Hermanni Päätalo.
Veikko Huovinen on sanonut: kun kirjailija aloittaa uuden romaanin, on se joka kerta samaa kuin maailman uudelleen luominen! Edellisen kuulin kirjoittaessani toista, edelleen työn alla olevaa pitkää tarinaa - Iijoen kansaa 4 ja 5. Huovinen sattui, ”kolahti” harrastajaan, sillä nyt yritän edetä ”kaikkitietävällä” ja joudun luomaan kaikki kauan sitten Taivalkoskella oikeasti eläneet tarinan henkilöt. Samalla olen harrastajana päässyt kokemaan lukemattomat luovan kirjoittamisen vaikeudet, tuskat ja jopa ilot.
Enemmän kuin tärkeänä tukena ovat olleet opiskelu ja tutustuminen toisiin harrastajiin Sodankylässä seuran järjestämillä kursseilla kymmenenä kesänä.
Onnekas ”tarinani” on saanut alkunsa jo kauan sitten. Olen syntynyt ennen niin väkevän ja kuohuvan Taivalkosken kohinassa, Iijoen partaalla. Harrastajan haaveenani on jo vuosia ollut saada aikaan n.2000 -sivuinen, luettava koski –eepos. Sen luomisen tuskasta ja parista:
Heimo Härmä
Ps. Edellinen olkoon kaikille rohkaisuna etsiä ja löytää se oma tarina.
