Pääkirjoitukset

 

Suullinen kertomaperinne kirjoittamisen kivijalkana

 

Olen Kerttu Vuolab, kielen ja kirjoittamisen sekatyöläinen ja kirjoitan pohjoissaameksi. Olen myös kuvittanut omia kirjojani ja lisäksi käännän kaunokirjallisuutta saameksi. Elätän itseni tekemällä työtä saamenkielen parissa osa-aikaisena kirjailijana, kääntäjänä, simultaanitulkkina, kirjoittamisen ja kertomisen ohjaajana, luennoitsijana. Mutta nykyisin työskentelen päätoimisesti omalle äidilleni omaishoitajana 24 tuntia päivässä ja 7 päivää viikossa.

Meidän perheen lapset kasvatti tähän maailmaan saamelainen kertomaperinne. Aikuisten satuja kuunnellessani opin maastossa kulkemista, kuulin tarinoita eläimistä, katselin tähtitaivasta ja ihmettelin maailmankaikkeutta. Aikuiset vastasivat lasten kysymyksiin kertomalla satuja ja tarinoita aamusta iltaan. Kaiken maailman tarinat ovatkin olleet minulle hyvin tärkeitä ohjaajia, lohduttajia ja kumppaneita koko elämän ajan.

Käsityöt ja askarteleminen ovat olleet tehtäviäni alakouluikäisestä lähtien. Kun aikuiset tekivät töitään, oli lapsillakin niissä töissä velvollisuuksia. Isoäiti ja äiti tekivät meille kaikki vaatteemme ja pukivat meidät päästä varpaisiin. Kun naiset tekivät meille nutukkaita, me lapset punoimme villalangoista nauhat ja leikkasimme verasta sahalaitaisia koristeita. Saimme harsia toisiinsa kiinni eriväriset sahalaidat ja lopuksi ompelimme ompelukoneella koristeet valmiiksi. Iltaisin miehet tekivät iltapuhteita, nylkivät esimerkiksi poronkoipia, ja me lapset kiinnitimme nahkoihin kuivia lastuja, jotta valmiiksi nyljetyt koipinahat pysyisivät suoraksi levitettynä kuivuessaan. Samalla kun teimme aikuisten kanssa töitä, saimme heiltä kuulla monenlaisia tarinoita.

Ivalossa koulukirjasto oli minulle rauhallinen turvapaikka, josta löysin kirjoja ja sain niistä seuraa itselleni. Kirjat olivat kavereitani, kun keskikoulun ekaluokkalaisena elelin oppilasasuntolan vessassa lukkojen takana piilossa kiusaajiltani. Salaisessa turvapaikassa aloin omaksi ajankulukseni kirjoittaa, piirtää, maalata ja tehdä käsitöitä. Näitä asioita puuhatessani olen elämässä muutenkin pohtinut useita ongelmia ja umpisolmuja. Kouluajan piilopaikassa unohtuivat tuska, suru ja yksinäisyys kirjoja lukiessa. Oikeastaan kiusatuksi tulleen häpeä muokkasi minusta sivusta seuraajan, ajattelijan, kirjoittajan, kuvittajan, kääntäjän, sekä vaatteiden ompelijan ja neulojan.

Kannustusta kirjailijan työhön olen saanut sekä valon että varjonhaltijoilta. Kotiväkeni ja saamelainen kertomaperinne on kannustanut minua kirjoittamaan hyväksymällä minut sellaisena kuin olen ja rakastamalla minua tarinoimalla. Varjonhaltijana taas on toiminut koulukiusatun osa, äidinkieleni väheksyminen ja pilkkaaminen sekä vähemmistöviha, joka nykyisessä maailmassa tuntuu vain yltyvän.

Kun pohdimme maailmankirjallisuuden juuria, löytyvät taustalta lukemattomien kansojen myyttiset olennot ja kansansadut. Olen usein puhunut kertomaperinteen tärkeydestä ja samaa satujen ylistysvirttä veisaan nytkin. Minusta asioiden kertomisen taito on niin tärkeä, ettemme ehkä lainkaan pärjäisi ihmisten parissa, ellemme kykenisi kertomaan toisille asiaamme ja osaisi ymmärtää muiden kertomia asioita.

Elinolosuhteiden muuttumisen vuoksi ei tarinointitaito enää välity uusille sukupolville läheskään riittävästi eikä varsinkaan itsestään. Satujen ja tietojen kertomiseksi on aika tuonut uudet keinot ja tarpeet. Saamen kielen ja kertomaperinteen välittämiseksi tarvitsemme kaunokirjallisia kirjoja, filmejä ja muita apuvälineitä. Mutta ennen kaikkea tarvitaan meitä asiaan vihkiytyneitä kertojia ja kirjailijoita, jotka itse olemme kasvaneet saamelaisen sadun ja kertomaperinteen lapsina.

Vaikka minulla ei ollutkaan lapsena mahdollisuutta lukea kirjoja äidinkielelläni, en silti elänyt ilman kirjallisuutta. Kotiväki oli kirjastoni. Minusta tuntuu kuin olisin saanut istua satujen lähteellä, ja yhä vieläkin se puro pulppuaa kotonani, kun olen äidilleni omaishoitajana. Muinaiset saamelaiset uskoivat että kaikessa maailmankaikkeudessa on henki. Jopa taudeilla on omat haltijansa, ja muinaisen uskon mukaan pienellä sääskelläkin on henki. Siksi ihmisen pitää kunnioittaa luonnossa kaikkea, jopa sääskeäkin, ettei ihminen ylimielisyydellänsä manaisi luonnonhenkiä itsellensä vihamieliseksi tai muuten yllyttäisi niitä onnettomuudeksi itsellensä.

Kun ihmiseläin oppi äidinkielensä taidon, alkoivat sanat ja tarinat hoitaa meidän keskinäistä kanssakäymistämme. Kun me tapaamme meille ennestään tuntemattoman ihmisen, ei meidän tarvitse ryhtyä haistelemaan vierasta kuin koirat. Lehmät nuoleskelevat toisiaan, kun hyväksyvät kumppaniksi toinen toisensa. Apinat seurustelevat keskenään etsimällä toistensa turkista loisia tai raaputtamalla uutta tuttavaansa. Tietysti nuo eläinten kanssakäymisen temput tekevät hyvää meille ihmisillekin. Mutta noiden lisäksi me nautimme elämästämme, kun saamme kertoa ja kuunnella hyviä juttuja, ja sama nautinto meillä on myös lukiessa ja kirjoittaessa. Kirjallisuus ja lukeminen auttavat meitä ymmärtämään ja hyväksymään itsemme, mutta myös muita ihmisiä, kulttuureita ja kieliä. Kirjallisuus valaisee meille muiden kansojen elinoloja maailmassa.

 

Kerttu Vuolab

 

Kirjailija Kerttu Vuolabille ojennettiin 8.2.2017 ensimmäinen Lappi-kirjallisuuspalkinto kirjasta Valon airut. Kuvassa kirjailijan vierellä voittajan valinnut elokuvaohjaaja Katja Gauriloff. Kuva: Irene Piippola.

 

Kirjailija Kerttu Vuolab ja ohjaaja Katja Gauriloff

 

 

Jännitystä Sodankylän kirjoittajakursseilla

 

Sodankylän kirjoittajakurssilla suunnitellaan murhia ja muita kauheuksia, kun kirjailija Juha-Pekka (JP) Koskinen tulee vetämään ensi kertaa ohjelmaan otettua dekkariryhmää. 

Koskinen haluaa kirjoittaa monipuolisesti, sekä aikuisille että lapsille. Hänen pitkästä julkaisuluettelostaan löytyy dekkareiden lisäksi lasten- ja nuortenkirjallisuutta, scifiä ja historiallisia romaaneja. Parhaillaan työn alla on Crime time-kustantamolle 12 kirjan sarja ”murhan vuosi”. Sarjan kolmas kirja, Maaliskuun mustat varjot ilmestyy piakkoin.

Koskinen on saanut useita palkintoja kirjallisesta työstään. Vuonna 2013 Ystäväni Rasputin nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. 

Kirjailijaliiton eri elimissä aktiivisesti vaikuttavan Koskisen mielestä suomalainen kirjallisuus voi hyvin. – Näyttää siltä, että ehkä pienoisen aallonpohjan jälkeen myös kotimaassa ihmiset alkavat taas ostaa kirjoja hiukan enemmän. 

– Kirjallisuushan on viimeinen tutkimaton mielikuvituksen rajaseutu, johon ihmisen mieli voi kirjan avulla vaeltaa. Kirjallisuutta tarvitaan mielen virkeyden ja ajattelukyvyn ylläpitoon kuten lihaskuntoharjoittelua lihasvoiman ylläpitoon.

Koskisella on kaksi maisterintutkintoa, toinen matematiikasta, toinen kirjoittamisesta. Hänen mielestään kirjoittamisen opettaminen on lähinnä kirjoittajien ohjaamista oikeaan suuntaan. 

– Ideoita kirkastetaan ja usein moni saa ajatuksensa jäsentymään paremmin kursseilla kuin kotona. Itse olen opiskellut kirjoittamista juuri ilmaisun laventamista ajatellen, lyriikkaa ja myös draamaa leipälajini proosan rinnalle.

Koskinen on julkaissut tietokirjan rikoskirjallisuudesta (Harkittu murha – kohti täydellistä rikosromaania, 2009). Näin hän kuvaa kirjallisuudenlajia, johon kesäkuussa sukelletaan:

– Dekkari on omana lajinaan vahvat perinteet omaava genre. Ihmisen myötäsyntyinen halu ratkoa ja myös rakentaa arvoituksia on niin kirjailijan kuin lukijankin ilo. Dekkarihan on hyvää proosaa, kun siitä sellaisen kirjoittaa, joten dekkari määritelmänä ei tee kirjasta kevyttä. Tarinan ytimessä on kuitenkin oltava rikos ja sen ratkaisu, ja usein se rikos on murha. Dekkarissa tarinan vetävyys on ehkä muuta kirjallisuutta korostetumassa asemassa. Hyvä dekkari on jännittävä ja loppuratkaisu saa lukijan huokaamaan, että näinhän siinä pitikin käydä.

Entäpä dekkaristin omat suosikit?

– Dekkareiden kotimaansaralla olen lukenut viime vuosina Leena Lehtolaista, Virpi Hämeen-Anttilaa, Tapani Baggea, Harri Nykästä, Seppo Jokista ja Antti Tuomaista sekä monia muitakin. Ulkomaisista olen nyt seurannut tiiviimmin Philip Kerrin Bernie Günther -sarjaa.

J-P Koskinen on aktiivinen myös verkossa. Savurenkaita-blogin alaotsikko on ”Kaikki mitä ikinä olet halunnut tietää kirjoittamisesta, kirjallisuudesta ja kirjailijana olemisesta”, harrastajakirjoittajalle erinomaisen kiinnostavaa luettavaa. 

Näin hän evästää kurssille tulijoita:

– Kurssilla on hyvä paikka hiukan kerätä ajatuksiaan oman kirjoittamisensa suhteen. Kaikessa kirjallisuudessa on tukirankoja, jotka määrittelevät teokselle rakenteen. Ja sääntöjä on helpoin rikkoa silloin, kun tuntee ne.

  

JP Koskisen verkkosivut http://www.jpkoskinen.com/   

JP Koskinen. Kuva: J.Sahinoja.
JP Koskinen. Kuva: J.Sahinoja.

 

 

Arja Vasama

 

 

Tittamari Marttinen haluaa levittää kirjoittamisen iloa

 

Lapsille kirjoittamisen ryhmää Sodankylän kirjoittajakursseille tulee ensi kesänä vetämään Tittamari Marttinen, yli 70 lastenkirjaa kirjoittanut ammattilainen. Marttinen on muuttanut Rovaniemelle ja toimii parhaillaan lastenkulttuurin läänintaiteilijana. Kajaanissa syntyneenä hän kertoo olleensa aina sielultaan pohjoisen ihminen, vaikka on elänyt aikuisikänsä pääkaupunkiseudulla.

– Rovaniemen monipuolinen kulttuurielämä yllätti iloisesti. Lapin Kirjallisuusseura näyttää olevan myös hyvin aktiivinen!

Marttinen toimi viitisentoista vuotta vapaana kirjailijana ja on sen jälkeen työllistynyt erilaisissa kulttuurialan tehtävissä. Hän on myös suomentanut jonkin verran lastenkirjallisuutta .

– Kirjoitin opiskelijana runoja ja olen julkaissut myös tarinakirjan aikuisille, mutta varsinainen olemukseni on lasten- ja nuortenkirjailijan. Viihdyn lanu-maailmassa, jossa voi tehdä kaikenlaista. Hyvä lastenkirja sopii myös aikuisille. Aina ei muisteta, että lukutaito on perustaito. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat yhteydessä ajatteluun ja leikkimiseen ja lukeminen antaa nuorelle eväitä maailman hahmottamiseen. Nuori on epävarma ja kirjallisuus tukee hänen kasvuaan. Kirjallisuus tarjoaa myös tavan puhua hankalimmista aiheista.

Marttinen ei halua nähdä pelejä lukemisen vaihtoehtona. Pelien ja kirjojen maailmat tukevat toisiaan. Lukeminen vaatii rauhaa ja keskittymistä. Nykypäivän hektisessä elämässä se tarjoaa suvantoja ja ääneen lukeminen yhdessä oloa.

Lapset ovat luonnostaan tarinankertojia. Paras tapa innostaa lasta lukemaan on se, että kirjoja on ympärillä ja tästä syystä äitiyspakkauksen kirja on tärkeä.

Marttinen ei myönnä tavanneensa lasta, joka ei innostuisi kirjoista. Pojat ovat monesti hyvin kriittisiä kirjojen suhteen ja on tärkeää tarjota heille sopivia kirjoja.

– Alakoululainen poika kysyi kerran, eikö ole tylsää kirjoittaa kirjoja. Vastasin, että voihan se olla, jos kirjoittaa tylsiä kirjoja. Seurasi hyvä keskustelu, jonka lopuksi kysyjäkin innostui lukemisesta.

Lapsille kirjoittaminen ei eroa Marttisen mielestä periaatteessa mitenkään aikuisille kirjoittamisesta. Kirjoissa on oltava monipuolista, hyvää kieltä, tapahtumia, kiinnostava henkilö, ja mielellään huumoria. Vakaviakin aiheita pitää voida käsitellä lapsille sopivalla tavalla. Marttinen on ohjannut sekä lapsia ja nuoria että aikuisia. Hänen mielestään opettamisen pitää olla elämyksellistä ja ryhmässä keskustelu on hyvin tärkeää.

– Jokaisella kirjoittajalla on omat vahvuutensa, pitää vain löytää se, mistä ja miten on mieluisaa kirjoittaa. On ihanaa löytää innostus ja taito.

Kurssille tulevilla ei tarvitse olla kokemusta lapsille kirjoittamisesta. Riittää kun on ennakkoluulottomuutta, kykyä innostua ja leikkimieltä. Kirjoittaessaan ei tarvitse määritellä minkä ikäisille haluaa kirjoittaa.

Kurssilaisella voi olla mielessä omat lapset, mutta on hyvä ajatella laajempaa lukijakuntaa. Oma lapsuus on tärkeää kaikille ja sitä kannattaa hyödyntää.

Kirjoittaminen tukee ihmisenä olemista. Kun kirjoitetaan yhdessä, voi unohtaa kaikki arkihuolet ja heittäytyä tekstien ja kirjojen maailmaan. Marttisen mielestä harrastajakirjoittajan on tärkeää lukea kaikenlaista kirjallisuutta ja hänen kannattaa myös kokeilla erityyppistä kirjoittamista.

– Kirjoittaminen on kuin mindfulnessia. Siinä ei pitäisi olla suorituspaineita. Kirjoittaminen on samalla jakamista ja kommunikointia itsensä kanssa. Ennen kaikkea kirjoittaminen on ilon lähde!

 

Tittamari Marttinen

 

 

 

 

 

Hyvä lukijani

 

Kun hakeuduin kesäkuun alussa 2009 ensimmäisen kerran Lapin Kirjallisuusseuran kirjoittajakurssille Sodankylään, en voinut arvata, miten ratkaisevasti kirjoittamisharrastukseni tulisi muuttamaan elämääni. Tapahtuman aikana ja kaltaisteni seurassa löysin harrastukselleni innostavan yhteisön sekä itsestäni uudella tavalla ulospäin suuntautuvan persoonan, jolle kaunokirjallinen maailma avautui ennen kokemattomina mahdollisuuksina. 

Vuosikymmen sitten alalla, jolla työskentelin, oli tuotantovauhti ajoittain henkeä salpaavaa ja muutosten tahti tiukka. Kun koin, että minulla on enää vain vähän annettavaa tietotekniikan ammattitehtävissä, aloin tietoisesti hakeutua ulos monikertaisten organisaatiouudistusten kierteestä. Kirjallisuuden selvästi hitaammat prosessit vetivät puoleensa ja saivat minut vaihtamaan vähitellen elämäntapaani. Lapin Kirjallisuusseurasta löysin vastaanottavan verkoston, joka kanavoi luovuuttani uuteen kuosiin pysyvästi.

Kun seitsemän vuotta myöhemmin marraskuisessa syyskokouksessaan Lapin Kirjallisuusseura valitsi minut puheenjohtajakseen, en itse perhesyistä ollut paikalla. Olin toki jo jonkin verran ennakkoon keskustellut asiasta keskeisten henkilöiden kanssa, mutta silti valituksi tuleminen yllätti minut. Asettuminen ehdolle hyvin toimivan kulttuuriyhdistyksen johtavaan rooliin ja vastuullisen tehtävän vastaanottaminen arveluttivat. Menestyisinkö tehtävässä kaikkien parhaaksi? Osaisinko palvella oikealla tavalla asiantuntevaa ja aktiivista jäsenkuntaamme, kuten edeltäjäni olivat tehneet?

Alkava kausi ei voisi olla mielenkiintoisempi. Lapin Kirjallisuusseura astuu Suomen itsenäisyyden toiselle vuosisadalle vakiintuneella toimintamallilla. Yhdistyksen toimintasuunnitelmassa toistuvat menestysteemat: kirjoittajakurssi kesän alussa Sodankylässä, tekijöidenpäivä syksyllä Torniossa ja oma lehti Lapillinen. Ne antavat erinomaiset välineet osallistua kulttuurivuoden rientoihin. Niiden kautta yhdistys on tavoittanut vuosi vuodelta paremmin aktiivisen jäsenkuntansa. 

Seura on myös onnistuneesti verkottunut sosiaaliseen mediaan. Käyttöönottamamme yhteisöpalvelut ja viestintäsovellukset, esimerkiksi Facebook ja sähköinen jäsenkirje, tarjoavat toimivan alustan niin jäsenistön kuin hallituksen tosiaikaiselle tiedonvaihdolle. Niiden tuella seura kykenee tarjoamaan uusia mielenkiintoisia sisältöjä ja toimintamahdollisuuksia kaikille jäsenilleen sekä viestimään toiminnastaan sitä seuraaville tahoille.

Mutta niin kuin aina muutosten aikana on myös nyt lähdettävä uudistusten tielle. Rahoittajat suosivat kokeilevaa ja uutta luovaa toimintaa. Tuen saamiseen kirjallisuusseuralle ei riitä varmatoimintaisen vuosirutiinin esittely. On myös pystyttävä haastamaan itsensä, havaittava uudet toimintamahdollisuudet ja tavoiteltava edistyksen nimissä muutosta aiempaan.  

Näissä mietteissä valmistaudun käynnistämään Lapin Kirjallisuusseuran osalta Suomen itsenäisyyden juhlavuotta. Sen kuluessa tulemme pitämään suomalaisen kaunokirjallisuuden lippua korkealla. Juhlimme omissa piireissämme ja julkisestikin Suomen satavuotista itsenäisyyttä alueemme väestön kaikilla kielillä ja murteilla. 

 

Hyvää uutta vuotta Lapin Kirjallisuusseuran jäsenille sekä kaikille ystävillemme.

 

Erkki Kaila

 

Kirjoittaja, Lapin Kirjallisuusseuran hallituksen puheenjohtaja, rovaniemeläinen Erkki Kaila on koulutukseltaan filosofian lisensiaatti. Hän on julkaissut runokirjan, lukuisia artikkeleita, runoja ja lyhyitä tarinoita pohjoisen kulttuurilehdissä, tiedeyhteisösarjoissa ja sanomalehdissä. Kirjoittamisen lisäksi hän harrastaa kuvataiteita. Erkkiin voi tutustua lähemmin Kirjasammon esittelyssä tai ottamalla suoraan yhteyttä esimerkiksi sähköpostilla Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen..