Ihminen on tarinoita kertova (kaksijalkainen) eläin. Määritelmä voidaan tulkita kahdella tavalla. Oletetaan tarinoita kertova yläkäsitteeksi. Näin oleva jakautuu kahteen luokkaan, tarinoiviin ja ei-tarinoiviin. Tarinoivat puolestaan jakautuvat edelleen eläimiin ja ei-eläimiin. Tarinoivien (kaksijalkaisten) eläinten luokasta sitten nousisi ihminen. Toinen vaihtoehto on tylsempi.

Borges ("John Wilkinsin analyyttinen kieli") kertoo kiinalaisen tietosanakirjan "Taivaallinen varasto hyödyllisiä tietoja" eläinten luokittelusta. Ensimmäisessä ryhmässä ovat keisarille kuuluvat, toisessa balsamoidut, lopuksi ovat juuri nahkansa luoneet ja sitten vielä etäältä kärpästä muistuttavat.

Olemme  tottuneet jonkinlaiseen  logiikkaan, ja tottumus siis oikeuttaa ajattelutapamme? Jos kielen käyttäminen perustuu sanattomaan sopimukseen, niin ketkä ovat sen osapuolia? Nämä ovat pinnallisia kysymyksiä. Totuus on, niin kuin Ch. S. Peirce kirjoittaa, että ihmisellä vain on (ei mitenkään ainutlaatuinen) kyky merkkien tulkitsemiseen ja edelleen siirtämiseen, siis siihen että pitää jotakin merkkinä jollekin. Tästähän onkin enää pikku hyppy tarinan semiotiikkaan ja vaikkapa autogeneratiivisuuden poetiikkaan (mitä se sitten lie onkaan).

Tylsyydet sikseen. Syksy kaatuu päälle. Mustikkaa tulee heikosti. 
Hilla on hirmuhinnoissa. Peruna on kasvanut kohtalaisesti.  
Pörssikurssit romahtavat; että kannattaako myydä potut maassa vaiko lajiteltuna, säkissä.

Heinäkuussa kello kaksi yöllä keskustelin arizonalaisen kanssa Mishiman "Kultaisesta temppelistä", joka paljastui kummankin mielikirjaksi. "Tapa buddha jos näet hänet." Minkälaisia tarinoita kertovat valaat (erityisesti kaskelotit), piikiekot, autuaaksi julistetut?

Matti Ylipiessa