Jokainen ihminen on elämäkerran arvoinen

 

Osallistuin ensimmäiselle luovan kirjoittamisen kurssilleni kesällä 2007. Olin mielestäni keksinyt erikoisen tavan viettää kesälomaviikkoa, mutta minulle valkeni pian, että olin valtavirtaa. Kuuluin siihen suureen keski-ikäisten naisten joukkoon, joka on herännyt etsimään itseään kirjoittamalla. Niin, siitähän omaelämäkerrallisessa kirjoittamisessa pitkälle on kyse. Kirjoitamme löytääksemme itsemme.


Meillä keski-ikäisillä oma elämäntilanne on selkiintynyt ruuhkavuosien jälkeen, ja on viimein aikaa katsoa taaksepäin. Omat vanhemmat ovat elämän loppusuoralla tai ehkä jo poistuneet, ja mietimme heidän elämäänsä ja heidän jättämiään muistoja. Ensimmäisellä kirjoittajakurssillani huomasin, että olin onnekseni herännyt ajoissa. Olen tavannut monta, joilla ei ollut enää ketä haastatella siinä vaiheessa, kun oma ja suvun historia olisi alkanut viimein kiinnostaa.


Jos ei voi kysellä enää keneltäkään, on luotettava omiin muistoihinsa ja käytettävä niitä aineistoja joita voi. Päiväkirjat ovat olleet suosittu merkkipäivälahja ainakin tytöille. Lahjalla on houkuteltu sukupolvia elämäkerrallisen kirjoittamisen tielle, vaikkei lahjanantaja ole sitä ehkä tietoisesti ajatellut.


Ensimmäinen merkintäni marraskuussa 1967 lahjaksi saamaani sinikantiseen, lukolliseen kirjaan oli ”näin tänään punasiipirastaan”. Seitsemän-kahdeksanvuotias ei pohtinut elämäänsä, vaan kirjasi ylös tärkeitä arkisia asioita kuten ”en enää koskaan puhu Tuulalle”. Vaikka merkintöjä on vähän, eivätkä ne ole sisällöllisesti kovinkaan mielenkiintoisia, niillä on minulle suuri arvo. Niiden avulla saan yhteyden vuosikymmenten takaiseen itseeni. Rivin, parin muistiinpano herättää paljon muita muistoja ajasta ja paikasta, jossa ne on kirjoitettu.


Teini-ikäisenä vuodatin muiden murkkujen tavoin päiväkirjan lehdille sydänsurujani ja maailmantuskaa. Kirjoittamalla selvitin mielipiteitäni maailmasta ja itsestäni, ja pohdin suhdettani muihin ihmisiin. Vaikka kirjoitin päiväkirjaa vain itselleni, teksti muuttui pikkuhiljaa asiallisemmaksi, aidosti pohdiskelevaksi, kirjallisten esikuvien mallin mukaan. Nuoruuden lähinnä kirjallisuusterapiaksi luettavien päiväkirjamerkintöjen jälkeen kului valitettavasti vuosikymmeniä, joista paperille jäi vain vähän tarkoituksella muistiin merkittyä. Onneksi on paljon muita lähteitä; henkilökohtaisia, kuten kirjeitä ja valokuvia, ja yleisiä, sanomalehtien ja tv-ohjelmien tapaan. Olen myös tehnyt muistelumatkoja paikkoihin, joissa asuin lapsena. Omaelämäkerralliselle kirjoittamiselle oli siis aineistoa, josta ponnistaa, kun katse alkoi kääntyä menneeseen.


Kun aiemmin vain merkkihenkilöiden elämäkertoja pidettiin kirjoittamisen arvoisina, on viime vuosikymmeninä alettu arvostaa mikrohistoriaa, tavallisten ihmisten elämän kuvaamista. Ajatuksena on, että jokaisen elämä on arvokas, niin myös siitä kirjoitettu elämäkerta. Se voi olla kirjoitettu vain itselle tai lähiomaisille, tai sillä voi olla laajempaa kiinnostavuutta. Elämäkerrat voivat olla tulevaisuuden historioitsijoille hyvää tutkimusaineistoa. Niissä säilyy tieto tavallisten ihmisten elämästä. Aiempien sukupolvien kirjeet ovat olleet niin historiantutkijoille kuin perillisille hyvä tietolähde. Meidän aikamme tekstiviestit ja sähköpostit katoavat useimmiten bittiavaruuteen heti kun ne on luettu. Päiväkirjamerkinnöillä ja vaikka vain omaa perhettä varten kirjoitetuilla elämäkerroilla on siksi entistä suurempi arvo.


Elämäkerrallinen kirjoittaminen on prosessi, joka voi auttaa selvittämään selvittämättömiä asioita. Vaikeat ihmissuhteet tai oman elämän traaginen tapahtuma voivat antaa motiivin tarttua kynään. Kirjoittaminen voi auttaa ongelmien selvittämisessä, koska se on tapa etäännyttää asioita. Kirjoittaminen auttaa konfliktitilanteissa katsomaan tapahtumia myös toisen näkökulmasta. Elämäkerrallisen kirjoittamisen suosio on lisääntynyt myös yksinkertaisesti sen takia, että kirjoittaminen ja kirjojen julkaiseminen on paljon helpompaa kuin ennen. Myös maailman nopea muuttuminen on varmasti osasyy. Tajuamme, ettei lapsillamme ole käsitystä, millaisessa maailmassa heidän vanhempansa varttuivat, ellemme sitä kerro.


Ihminen hahmottaa syy-seuraussuhteita ja etsii myös elämästään tarinoita, syytä siihen miksi asiat ovat menneet niin kuin ovat. Haluamme jättää jäljen elämästämme, perinnöksi lapsillemme, jotka nuorena ovat yhtä vähän kiinnostuneita meidän muistoistamme kuin itse olimme siinä iässä edellispolven aikaansaannoksista.


Kun ihminen kiinnostuu elämäkerrallisesta kirjoittamisesta, hänestä voi tuntua, ettei tiedä miten ja mistä kirjoittaisi. Nykyisin on saatavilla myös suomeksi hyviä oppaita, jotka auttavat alkuun. Elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssit ovat erittäin suosittuja, ja niitä järjestetään lukemattomissa oppilaitoksissa ympäri maata. Esimerkiksi Lapin Kirjallisuusseuran jokakesäisten kirjoittajakurssien proosan ryhmä täyttyy aina ensimmäisenä, ja useimmat ryhmäläiset haluavat ohjausta nimenomaan omaelämäkerrallisen aineiston työstämiseen.


Tänä vuonna tulee kymmenen vuotta siitä, kun osallistuin ensimmäiselle kirjoittajakurssilleni jäsentääkseni mieltäni vaivaavia asioita. Elämäntarinan hahmottamisen alkuvaiheet johdattivat uusille kursseille, ja yhä pidemmälle kirjoittamisen maailmaan. Opin, että omaelämäkerrallista aineistoa saa, voi ja kannattaa käyttää hyödyksi kaikessa kirjoittamisessa. Opin ymmärtämään, että yleinen on yksityistä ja yksityinen yleistä ja että muisteleminen ja elämäkerrallinen kirjoittaminen ovat prosesseja, joissa ei tunneta käsitettä oikea tai väärä. Minunkin elämäni on elämäkerran arvoinen.

.

 

Arja Vasama

 

Kiinnostaako elämäkerrallinen kirjoittaminen? Lapin Kirjallisuusseuran kurssi on täynnä, mutta Lapin kesäyliopisto järjestää elämäntarinakurssin Rovaniemellä 8.-10.6.2017. Lue lisää: http://www.lapinkesayliopisto.fi/events/Elamantarinakurssi-8-1062017-Rovaniemi/2czosjiq/f81d1e2c-4a5b-4e38-8f2a-b08446127a92