Suullinen kertomaperinne kirjoittamisen kivijalkana

 

Olen Kerttu Vuolab, kielen ja kirjoittamisen sekatyöläinen ja kirjoitan pohjoissaameksi. Olen myös kuvittanut omia kirjojani ja lisäksi käännän kaunokirjallisuutta saameksi. Elätän itseni tekemällä työtä saamenkielen parissa osa-aikaisena kirjailijana, kääntäjänä, simultaanitulkkina, kirjoittamisen ja kertomisen ohjaajana, luennoitsijana. Mutta nykyisin työskentelen päätoimisesti omalle äidilleni omaishoitajana 24 tuntia päivässä ja 7 päivää viikossa.

Meidän perheen lapset kasvatti tähän maailmaan saamelainen kertomaperinne. Aikuisten satuja kuunnellessani opin maastossa kulkemista, kuulin tarinoita eläimistä, katselin tähtitaivasta ja ihmettelin maailmankaikkeutta. Aikuiset vastasivat lasten kysymyksiin kertomalla satuja ja tarinoita aamusta iltaan. Kaiken maailman tarinat ovatkin olleet minulle hyvin tärkeitä ohjaajia, lohduttajia ja kumppaneita koko elämän ajan.

Käsityöt ja askarteleminen ovat olleet tehtäviäni alakouluikäisestä lähtien. Kun aikuiset tekivät töitään, oli lapsillakin niissä töissä velvollisuuksia. Isoäiti ja äiti tekivät meille kaikki vaatteemme ja pukivat meidät päästä varpaisiin. Kun naiset tekivät meille nutukkaita, me lapset punoimme villalangoista nauhat ja leikkasimme verasta sahalaitaisia koristeita. Saimme harsia toisiinsa kiinni eriväriset sahalaidat ja lopuksi ompelimme ompelukoneella koristeet valmiiksi. Iltaisin miehet tekivät iltapuhteita, nylkivät esimerkiksi poronkoipia, ja me lapset kiinnitimme nahkoihin kuivia lastuja, jotta valmiiksi nyljetyt koipinahat pysyisivät suoraksi levitettynä kuivuessaan. Samalla kun teimme aikuisten kanssa töitä, saimme heiltä kuulla monenlaisia tarinoita.

Ivalossa koulukirjasto oli minulle rauhallinen turvapaikka, josta löysin kirjoja ja sain niistä seuraa itselleni. Kirjat olivat kavereitani, kun keskikoulun ekaluokkalaisena elelin oppilasasuntolan vessassa lukkojen takana piilossa kiusaajiltani. Salaisessa turvapaikassa aloin omaksi ajankulukseni kirjoittaa, piirtää, maalata ja tehdä käsitöitä. Näitä asioita puuhatessani olen elämässä muutenkin pohtinut useita ongelmia ja umpisolmuja. Kouluajan piilopaikassa unohtuivat tuska, suru ja yksinäisyys kirjoja lukiessa. Oikeastaan kiusatuksi tulleen häpeä muokkasi minusta sivusta seuraajan, ajattelijan, kirjoittajan, kuvittajan, kääntäjän, sekä vaatteiden ompelijan ja neulojan.

Kannustusta kirjailijan työhön olen saanut sekä valon että varjonhaltijoilta. Kotiväkeni ja saamelainen kertomaperinne on kannustanut minua kirjoittamaan hyväksymällä minut sellaisena kuin olen ja rakastamalla minua tarinoimalla. Varjonhaltijana taas on toiminut koulukiusatun osa, äidinkieleni väheksyminen ja pilkkaaminen sekä vähemmistöviha, joka nykyisessä maailmassa tuntuu vain yltyvän.

Kun pohdimme maailmankirjallisuuden juuria, löytyvät taustalta lukemattomien kansojen myyttiset olennot ja kansansadut. Olen usein puhunut kertomaperinteen tärkeydestä ja samaa satujen ylistysvirttä veisaan nytkin. Minusta asioiden kertomisen taito on niin tärkeä, ettemme ehkä lainkaan pärjäisi ihmisten parissa, ellemme kykenisi kertomaan toisille asiaamme ja osaisi ymmärtää muiden kertomia asioita.

Elinolosuhteiden muuttumisen vuoksi ei tarinointitaito enää välity uusille sukupolville läheskään riittävästi eikä varsinkaan itsestään. Satujen ja tietojen kertomiseksi on aika tuonut uudet keinot ja tarpeet. Saamen kielen ja kertomaperinteen välittämiseksi tarvitsemme kaunokirjallisia kirjoja, filmejä ja muita apuvälineitä. Mutta ennen kaikkea tarvitaan meitä asiaan vihkiytyneitä kertojia ja kirjailijoita, jotka itse olemme kasvaneet saamelaisen sadun ja kertomaperinteen lapsina.

Vaikka minulla ei ollutkaan lapsena mahdollisuutta lukea kirjoja äidinkielelläni, en silti elänyt ilman kirjallisuutta. Kotiväki oli kirjastoni. Minusta tuntuu kuin olisin saanut istua satujen lähteellä, ja yhä vieläkin se puro pulppuaa kotonani, kun olen äidilleni omaishoitajana. Muinaiset saamelaiset uskoivat että kaikessa maailmankaikkeudessa on henki. Jopa taudeilla on omat haltijansa, ja muinaisen uskon mukaan pienellä sääskelläkin on henki. Siksi ihmisen pitää kunnioittaa luonnossa kaikkea, jopa sääskeäkin, ettei ihminen ylimielisyydellänsä manaisi luonnonhenkiä itsellensä vihamieliseksi tai muuten yllyttäisi niitä onnettomuudeksi itsellensä.

Kun ihmiseläin oppi äidinkielensä taidon, alkoivat sanat ja tarinat hoitaa meidän keskinäistä kanssakäymistämme. Kun me tapaamme meille ennestään tuntemattoman ihmisen, ei meidän tarvitse ryhtyä haistelemaan vierasta kuin koirat. Lehmät nuoleskelevat toisiaan, kun hyväksyvät kumppaniksi toinen toisensa. Apinat seurustelevat keskenään etsimällä toistensa turkista loisia tai raaputtamalla uutta tuttavaansa. Tietysti nuo eläinten kanssakäymisen temput tekevät hyvää meille ihmisillekin. Mutta noiden lisäksi me nautimme elämästämme, kun saamme kertoa ja kuunnella hyviä juttuja, ja sama nautinto meillä on myös lukiessa ja kirjoittaessa. Kirjallisuus ja lukeminen auttavat meitä ymmärtämään ja hyväksymään itsemme, mutta myös muita ihmisiä, kulttuureita ja kieliä. Kirjallisuus valaisee meille muiden kansojen elinoloja maailmassa.

 

Kerttu Vuolab

 

Kirjailija Kerttu Vuolabille ojennettiin 8.2.2017 ensimmäinen Lappi-kirjallisuuspalkinto kirjasta Valon airut. Kuvassa kirjailijan vierellä voittajan valinnut elokuvaohjaaja Katja Gauriloff. Kuva: Irene Piippola.

 

Kirjailija Kerttu Vuolab ja ohjaaja Katja Gauriloff