Pääkirjoitukset

  

SEURAMME VERKOTTUU

 

 

Lapin Kirjallisuusseura järjesti yhdessä Taiteen edistämiskeskuksen ja Suomen Kirjailijaliiton kanssa verkottumispäivän 13.4. Rovaniemen maakuntakirjaston Lapponica-saliin tuli ilahduttavan runsas joukko kirjoittamisesta kiinnostunutta väkeä ympäri Lappia.

Tapahtumassa alustajina toimivat kirjailijat Hanna Hauru ja Tommi Liimatta, sekä allekirjoittanut. Yksi tilaisuuden teemoista oli kannustaa vielä kirjaa julkaisematonta ”pöytälaatikkokirjoittajaa” julkaisemaan kirja. Kuinka sellainen onnistuu? Siihen tähtäävää toimintaa tarkastelin muun muassa itse omassa alustuksessani Pohjoisen kantilta kirjailijaksi.

Alustuksien jälkeen syntyi vilkasta keskustelua kirjoittamisesta, kirjan tekemisestä, kustantamisesta, kaikesta kirjoittamiseen ja lukemiseen liittyvästä. Kahvittelun lomassa kirjoittajat pääsivät tapaamaan toisiaan, vaihtamaan ajatuksiaan.

Tavoitteellinen kirjoittaminen vaatii pitkäjänteisyyttä. Pettymyksiltä ei voi välttyä, mutta luovuttaa ei pidä. Vuosittain kustantamoihin lähetetyistä teksteistä vain vajaa prosentti päätyy esikoiskirjaksi. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että loput tekstit olisivat huonoja. Pitää vain sinnikkäästi jatkaa, tarkastella omaa tekstiä ja etsiä julkaisuvaihtoehtoja monelta kantilta. Toisin kuin 1900-luvulla, tänä päivänä kustannuspalveluista on jopa runsauden pula. Lapin Kirjallisuusseura auttaa järjestämällä aiheeseen liittyviä koulutus- ja infotilaisuuksia.

Mikä parasta, kirjailijaksi tulemiselle ei ole ikärajaa.

Kirjoittaminen on ensisijaisesti yksin puurtamista. Niin oli ennen ja on sitä vieläkin. Tänä päivänä kirjoittajan, etenkään kirjailijan, ei enää kannata sulkeutua omaan kammioonsa. Muun muassa kirjamyynnin kannalta tekijän pitää jalkautua lukijoidensa joukkoon, näkyä. Verkottuminen ei ole enää yksin firmojen juttu. Yhteisöjen, kuten kirjallisuusseurammekin, tulee verkottua jo yksin toimintaedellytyksien vuoksi. Se on siis etenkin kirjallisuusseuran jäsenten, meidän kaikkien kirjoittajien yhteinen etu. Tämä oli myös yksi syy ja tarve verkottumispäivän järjestämiseen.

 

 

Jorma Koski

  

Kutsu kevätkokoukseen ja muita kevään 2019 ajankohtaisia asioita PÄIVITETTY 17.4.

 

Lapin Kirjallisuusseuran sääntömääräinen kevätkokous pidettiin Rovaniemen pääkirjaston kokoushuoneessa lauantaina 13.4.2019 alkaen klo 15.15

Yhdistyksen sääntöjen mukaisesti kokouksessa esitettiin vuoden 2018 toimintakertomus, tilinpäätös ja toiminnantarkastajan lausunto ja päätettiin tilinpäätöksen vahvistamisesta ja vastuuvapauden myöntämisestä hallitukselle ja muille vastuuvelvollisille. Säännöthän löytyvät verkkosivuilta LINKKI, ja pian sieltä löytyy myös viime vuoden sangen vaikuttava toimintakertomus.

Kirjoittavien lappilaisten verkottumispäivä onnistui hyvin

Samana lauantaina 13.4. kolmisenkymmentä kirjoittajaa kerääntyi pääkirjaston Lapponica-saliin Lapin alueen kirjailijoiden verkottumispäivään.  Verkottumispäivä oli nimensä mukaisesti tilaisuus tavata muita lappilaisia kirjoittajia ja kuulla kutsuttujen kirjailijoiden puheenvuoroja. Tilaisuudessa alustivat kirjailijat Jorma Koski, Hanna Hauru ja Tommi Liimatta. Heidän puheenvuoronsa herättivät paljon vilkasta keskustelua. Kiitos kirjailijoille ja Taikelle!

Lisätietoa päivän ohjelmasta löydät täältä: LINKKI.

 

Kaksi koulutustilaisuutta oman kirjan tekemisestä 

Moni Lapin Kirjallisuusseuran jäsen on toivonut seuralta lisää neuvoja ja ohjeita omien jukaisujen tekemisestä. Nyt koetamme vastata toiveisiin ja järjestämme kaksi koulutustilaisuutta:

1. Tiistaina 16.4. ilmaiseen infotilaisuuteen Kirjahaaveesta totta osallistui parikymmentä henkilöä

Tilaisuuden osallistujat saivat roppakaupalla tietoa kirjanteon eri osa-alueista ammattilaisilta. Anne Lukkarila/AK Kustannus kannusti rohkeasti kirjantekoon, Hellevi Karppinen esitteli Kielikeinon, Minna Kurttila suunnittelutoimisto Tammikuun ja Mikko Pulju painotalo Granon palveluita 

Edellämainitut kehottivat ottamaan rohkeasti yhteyttä ja kyselemään lisää jos ja kun oma kirjahanke alkaa kiinnostaa. Ei kannata jäädä yksin pohtimaan asioita kun voi kysyä paremmin tietäviltä. Omakustanteestakin tulee viimeistellyn näköinen, kun kiinnittää huomiota taittoon ja kirjoitusasuun ja käyttää apuna tarvittaessa ammattilaista. AK Kustannuksen verkkosivuilta löytyy paljon blogikirjoituksia ja esimerkkejä kirjojen tekemisestä, kannattaa tutustua!

 toukokuussa kurssille seuraa jatkoa: 

2.  Maanantaina 13.5.2019 klo 17 – 19.30 Tee oma kirja -kurssi, Rovaniemen pääkirjasto, iso kokoushuone (hinta 35 euroa)

Tavoitteena on, että kurssille osallistuva saa riittävät tiedot oman kirjan tai e-kirjan tekemiseen, markkinointiin, myyntiin ja jakeluun. 

Miten teen oman kirjan?

Julkaisu: perinteinen vai e-kirja tai molemmat?
Jakelu: Miten saan kirjani myyntiin?
Kirjojen ja e-kirjojen myynti- ja markkinointikanavat
Pienen budjetin läpimurtotekniikka

Kouluttajana Anne Lukkarila / AK Kustannus

Kurssimaksusta (35 e) lähetetään sähköpostilasku. Lasku on maksettava ennen kurssille tuloa. Ilmoittautumiset 3.5.2019 mennessä. Tilaisuuteen mahtuu 30 ensiksi ilmoittautunutta.

Ilmoittautumislomake: LINKKI

 

 

Juha Hurme vetää viikonlopun draamakurssin Sallassa 26.-28.4.

Kurssi järjestetään Sallan Saijalla, Leanterissa (Eija Nissinen, Vaaranlenkki 5). Kurssi alkaa perjantaina klo 15.00 ja lauantaina ja sunnuntaina klo 10.00.

Ilmoittautumiset Sallan Kansalaisopiston kautta: https://www.opistopalvelut.fi/salla/


Osallistumismaksu 50,-/hlö. Jos tarvitset majoitusta tai tulee mieleen kysyttävää järjestelyistä, niin ota yhteyttä Eijaan p. 050-331 4539, tilaa kyllä löytyy.

 

Lisätietoja Eija Nissiseltä, Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen..

 

Toukokuussa isketään taas tarinaa

Lapin tarinaniskennän aluemestaruuskilpailu pidetään lauantaina 11.5.2019 klo 12 alkaen Tornion kirjastossa. Aluekilpailu on osa Tornio-päivien (7. - 12.5.2019) ohjelmatarjontaa. Lapin Kirjallisuusseura ja Tornion kirjasto toimivat järjestäjinä.

Tarinaniskennän SM-loppukilpailu järjestetään la 13.7.2019 Kärsämäellä Frosteruksen koululla.

Kilpailussa kerrotaan seitsemän minuutin mittainen omakohtainen julkiseen esittämiseen soveltuva tarina. Voittaja osallistuu SM-loppukilpailuun heinäkuussa. Ilmoittautua voi paikan päällä.

Pellolainen Tuomo Waara tuli kolmanneksi vuoden 2018 SM-loppukilpailussa Kärsämäellä LINKKI

 

  

Kesäkuun kirjoittajakurssilla on parin vuoden tauon jälkeen taas myös elokuvakäsikirjoittamisen ryhmä. Jussi Hiltunen on kirjallisuusseuran kurssiohjaajana uusi, mutta töistään monelle tuttu. Hänen käsikirjoittamansa ja ohjaamansa pitkä elokuva ”Armoton maa” tuli vastikään televisiosta ja on tätä kirjoittaessani edelleen Areenassa katsottavissa. Hiltunen asuu ja tekee töitä Rovaniemeltä, josta on kotoisin. Hän päätti jo varhain, että haluaa pysyä Lapissa, eikä lähde ”juoksemaan ympäri maailmaa” toteuttaakseen unelmaansa:

” Ajattelin aina, ettei voi olla väliä missä asun voidakseni tehdä elokuvia. Elokuvan voi tehdä missä vain! En osaa arvioida kuinka paljon vaikeampaa tai helpompaa on ollut edetä elokuvantekijänä fyysisen sijaintini takia, mutta muistan päivän, jolloin sain valmiiksi ensimmäisen käsikirjoitukseni, jonka Suomen Elokuvasäätiö rahoitti elokuvaksi. Ketään ei haitannut, että asun Rovaniemellä, päinvastoin, helsinkiläiset tuottajat ja rahoittajat pitivät sitä jopa virkistävänä.”

Hiltunen myöntää, että verkostoituminen on alalla tärkeää ja se onnistuu luonnollisesti parhaiten siellä, missä muut alan tekijät ovat. Hänen mielestään kuitenkin asuinpaikkaa tärkeämpää on aito halu käsikirjoittaa.

”Oman kokemukseni mukaan pitkäjänteisyys on valttia sille, joka haluaa saada valmiiksi elokuvakäsikirjoituksen, pitkän tai lyhyen.”

Hiltunen työskentelee sekä elokuvaohjaajana että käsikirjoittajana. Tällä hetkellä hän toimii ohjaajana Sorjonen (Bordertown) -televisiosarjan kolmannen kauden tuotannossa, jota kuvataan parhaillaan Etelä-Suomessa. Aikaisempia töitä ovat mainitun Armottoman maan (2017) lisäksi lukuiset lyhytelokuvat, joista tunnetuin lienee Hiljainen viikko (2012). Se kertoo Rovaniemen vuoden 2008 ampumavälikohtauksesta.

Hiltunen innostui elokuvien tekemisestä jo ala-asteella, kuudesluokkalaisena:

” Sain puoliksi sattumalta kokeilla videokuvaamista, ja se iski välittömästi niin vahvasti, etten oikeastaan muuta halunnut enää tehdäkään. Varmaan jo silloin päätin, että minusta tulee elokuvaohjaaja. Ensimmäinen elokuva, jonka tein, oli koulun liikuntasalissa tehty toimintaelokuva saman luokan poikien ja tyttöjen kanssa. Kuvasimme sitä viikon ajan aina koulupäivien jälkeen ja valmis teos taisi olla n. 12 minuuttia pitkä. Sen ensi-ilta järjestettiin talvipakkasilla koulun edestä, videokameran nestekidenäytöltä siten että me kaikki, jotka olimme olleet elokuvaa tekemässä, seurasimme valmista teosta siitä pieneltä muutaman tuuman näytöltä. Kokemus on jäänyt mieleen ;)”

Hiltunen kertoo pitävänsä itseään enemmän ohjaajana kuin käsikirjoittajana, mutta nauttivansa myös käsikirjoittamisesta. Hänellä on tälläkin hetkellä kaksi pitkän elokuvan käsikirjoitusta työn alla. Hän on myös käsikirjoittanut suurimman osan omista elokuvistaan. Hiltusella ei ole varsinaista käsikirjoittajan tai ohjaajan koulutusta vaan hän on itseoppinut. Hän opiskeli sittemmin Lapin ammattikorkeakoulun kanssa yhdistetyssä Kemi-Tornion ammattikorkeakoulussa viestintää. KTAMK ei ollut varsinainen elokuvakoulu, vaikka siellä oli muutamia elokuvantekoon liittyviä kursseja.

”Uskon että elokuvien tekemistä, niin kirjoittamista kuin ohjaamista, oppii parhaiten kirjoittamalla ja ohjaamalla. Hyötyä on myös siitä, että on kiinnostunut elokuvista koska elokuvia katsomalla voi oppia paljon niiden rakenteesta, tyylilajeista, hahmojen kehityksestä sekä rytmistä.”

Kesäkuun kurssille Hiltunen kannustaa heitä, jotka haluavat oppia perusasioita elokuvakäsikirjoittamisesta. Aiempaa kokemusta ei tarvitse olla.

”Aloitamme perusteista; mitkä ovat käsikirjoittamisen välivaiheet - synopsis, treatment, työsuunnitelma - ja kuinka niitä käytetään hyväksi varsinaisen käsikirjoituksen työstämisessä. Työskentelemme paljon esimerkkien kautta, luemme elokuvien käsikirjoituksia, katsomme elokuvia ja mietimme niiden kautta tarinoiden rakennetta, henkilöhahmoja, rytmiä ja käännekohtia."

Ja kun kyseessä on kirjoittajakurssi niin tietenkin viikon aikana on myös kirjoitustehtäviä!

 

Jussi Hiltusta haastatteli Arja Vasama

Käsikirjoittaja-ohjaaja Jussi Hiltunen

 

 

Kirjoittaminen on kiehtova seikkailu

 

Näin sanoo Katja Törmänen, oululainen kirjailija, joka tulee fantasiakirjoittamisen ohjaajaksi Sodankylän kurssille kesäkuussa. Hän on julkaissut omakustanteena kaksi lasten ja nuorten fantasiakirjaa Heskilian perilliset -sarjaan (Kevääntekijät 2015 ja Kesänkaitsijat 2016), ja pitkään valmisteltu aikuisten romaani Karhun morsian, joka voitti Liken ja Tähtivaeltajan spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailun 2016, ilmestyi Likeltä viime vuonna. Tällä hetkellä hän kirjoittaa itsenäistä jatko-osaa Karhun morsiamelle. Oman kirjoittamisensa ohessa Törmänen on ohjannut luovan kirjoittamisen kursseja ja kertoo nauttivansa siitä aina suuresti.

– Olin halunnut kirjailijaksi 9-vuotiaasta, mutta pitkään välttelin ottamasta itseäni vakavasti. Lopulta minusta tuli kirjailija, koska a) en jaksanut enää teeskennellä, etten oikeasti halua yrittääkään ja b) minulla oli tarpeeksi sekä sinniä että onnea.

– Keräsin hylkäyskirjeitä sekä Kevääntekijöistä että Karhun morsiamestakin ennen kilpailuvoittoa, joten paksua nahkaa on pitänyt kehitellä. Tässä minua ovat auttaneet mm. Julia Cameronin kirjoittamisoppaat. Kilpailun voitto oli minulle hyvin merkittävä. Se avasi tien kaupallisen kustantamon listoille, mutta ensisijaisesti se oli suuri helpotus: en ollutkaan hölmö jatkaessani sinnikkäästi hylkäyskirje toisensa jälkeen, joku muukin näki kirjoittamisessani arvoa.

Törmänen kertoo kirjoittavansa joka arkipäivä. Aamun hän aloittaa meditoimalla, mikä helpottaa vaimentamaan ”sisäisen kriitikon möykkää”. Hän lukee taustakirjallisuutta lomittain kirjoittamisen kanssa, yrittää käydä ulkona ja tehdä muutakin, ettei kirjoittaminen näivettyisi. Karhun morsiamen taustatyönä hän tutustui myös varhaisen viikinkiajan ympäristöön, materiaaleihin ja työtapoihin, vaikkei kirja olekaan historiallinen romaani. Tässä häntä auttoi myös historian- ja yhteiskuntaopin opettajan koulutus.

Karhun morsian on määritelty fantasiaksi, mutta Törmäsen mielestä on ennemminkin kyse toisenlaisesta, lähinnä maagisesta maailmasta, joka meidän nykyrationaalisille silmillemme näyttäytyy ei-realistisena.

– En aloittaessani tiennyt enkä päättänyt kirjoittavani fantasiaa. Fantasia tai maagisuus vain kuului siihen maailmaan luonnollisena osana.

Törmänen kertoo saaneensa palautetta, että monet, jotka muutoin karttavat ns. kovaa fantasiaa, ovat pitäneet kirjasta. Hän ei pidä rajanvetoa eri lajien välillä kovin oleellisena:

– Hyvä tarina on hyvä tarina, sama miksi sitä kutsuu. Ajattelen, ettei yksikään kirjailija kirjoita niin irrallaan todellisuudesta, etteikö fantasiatekstiinkin uppoaisi todellisuuden hituja ja kuvajaisia, joten tavallaan jokainen teksti on aikansa kuva. Silloinkin, kun fantasian lukee todellisuuspakona, siitä jää mielen sopukoihin itämään jotain, mikä on relevanttia tässä ”realistisessa” maailmassammekin. Kun ajattelee mitä teemoja fantasiassa käsitellään – ihmisyyttä, vapautta, tasa-arvoisuutta tai sen puutetta (onko oikeastaan teemaa, jota EI käsiteltäisi fantasiassa?) - ne ovat kaikkia meitä koskevia, olemassa olevia asioita, ja koen, että niitä on ehkä jopa helpompi käsitellä fantasian keinoin kuin arkirealistisena tekstinä.

Törmänen on opiskellut luovaa kirjoittamista perus- ja aineopintojen verran sekä osallistunut erilaisille kursseille. Näitä hän pitää hyödyllisinä: kirjoituskurssilla oppii erilaisia tapoja lähestyä tekstiä, lukemaan muiden tekstejä ja näkemään ohi omien maneereidensa. Hyvin oleellisia ovat myös muut kurssilaiset, sillä hyvät kirjoittajaystävät tekevät kirjoittamisesta vielä antoisampaa, ja kurssilla oleva hyvä henki innostaa kirjoittamaan enemmän ja paremmin.

Sodankylän kursseilla Törmänen on aiemmin ollut kirjoittajana. Kurssilta hänen mieleensä on jäänyt huikean innostava ja hyvä henki, kirjoittamisen flow, minkä lisäksi sieltä löytyi hyviä ystäviä. Opettajana palaaminen sekä jännittää että innostaa häntä yhtä lailla.

– Toivon olevani kurssin hengen arvoinen opettaja. Odotan kurssin ja kirjoittamisen taikaa, sitä tunnetta, kun upotaan kirjoittamisen maailmaan luvan kanssa, eikä kukaan aivan tiedä, mitä sillä matkalla löydetään – iloa ja innostusta toivon mukaan ainakin. Ryhmään saa tulla vapaasti kokeilemaan ja opettelemaan ja tunnustelemaan, josko fantasiasta tai jostain sen lähisukulaisesta olisi omaksi lajiksi tai sen mausteeksi.

Törmänen haluaa rohkaista oman kirjan kirjoittamisesta haaveilevia:
– Antaa palaa vain! Kirjoittaminen voi olla työlästä ja hidasta, ja kirjan valmistuminen vaatii työtä, sitkeyttä ja kärsivällisyyttä, mutta kaiken sen vastapainoksi se on myös ihanaa, palkitsevaa, huikeaa ja riemastuttavaa, eikä kukaan muu voi kirjoittaa sitä kirjaa minkä juuri sinä voit.

 

Katja Törmästä haastatteli Arja Vasama

Katja Törmänen

 

 

 

 

Hyvä lukija,

 

Uuden toimintavuoden kynnyksellä taaksemme jää vilkas ja tapahtumarikas jakso, joka näyttää ilahduttavasti jatkuvan kalenterivuoden vaihtuessa. Kirjallisuuden kentässä tapahtuu koko ajan monia myönteisiä asioita.

Vaikka jo vuosia on puhuttu "kirjan kuolemasta", näyttää painettavien nimikkeiden määrä tasaisesti kasvavan. Valikoivan lukijan kannalta se merkitsee luettavan monipuolistumista ja viime kädessä luetun laadun parantumista. Suurten laajalevikkisten teosten kustannustalojen rinnalla erikoistuneet suppeammat kustannuskanavat ovat sinnikkäästi pitäneet pintansa. Omakustanteiden merkitys on noussut ja niiden arvostus on selvästi kasvanut. Sähköinen julkaiseminen ja painosten tarkka täsmääminen lukijakunnan kysynnän mukaisesti näyttävät jopa lisäävän kirjoitusharrastusta.

Ympärillämme tapahtuva kehitys antaa uskoa Lapin Kirjallisuusseuran kaltaisten yhdistysten merkitykseen ja toimintaan. Pääluvultaan suuren seuramme jäsenistössä on ollut havaittavissa kasvua ja kaivattu nuortumistrendi. Toiminnan perusmuodot näyttävät kiinnostavan ja tavoittavan vuosittain aktiivisia osallistujia kaikista aikuisikäryhmistä. Odotettavissa on, että hienoiset muutokset totutuissa toimintatavoissamme kiinnittävät uusien jäsenten huomiota edelleenkin. Jatko vaikuttaa siis hyvältä.

Seuran toimintastrategia ja ensi vuodelle vahvistettu toimintasuunnitelma luovat puitteet kauaskantoisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Kirjailijaliiton koordinoiman kirjailijayhdistysten verkoston Talvipäivien 2022 järjestämistä Lapissa on jo alustavasti valmisteltu ja nyt on aika ryhtyä konkreettisiin toimiin sen edistämiseksi. Niin ikään suunnitelmat pitkään kaavaillun kansainvälisen kirjallisuustapahtuman järjestämiseksi Lapin alueella ovat konkretisoitumassa.

Mutta, niin kuin aina, huolenaiheitakin on. Vuodenvaihteen rutiineihin kuuluu seuran jäsenluettelon tarkistaminen siten, että seuran tarjoamat palvelut koituvat mahdollisimman hyvin aktiivisten jäsentemme eduiksi. Tavoitteiden saavuttamisen tae on hyvin hoidettu toimiva talous. Taloutemme perusta on jäsenmaksut. Sille rakentuu muu saamamme tuki.

Viime vuosina pankkien toimintamallit ovat muuttuneet niin, että pienikin poikkeama maksun kohdentamisessa aiheuttaa ongelmia niin maksun vastaanottajalle kuin maksajallekin. Juuri nyt asia koskee poikkeuksellisen montaa yhdistyksemme jäsentä lukuisista vuoden mittaan lähetetyistä tiedotteistamme huolimatta. Koska syy voi olla tekninen ja vain tiedon kulkuun liittyvä, haluamme nyt varmistua, että jokainen seuran jäsen on myös tietoinen omasta tilanteestaan.

Toiveena on, että mahdollisimman monen jäsenyys Lapin Kirjallisuusseurassa jatkuu ja epäselvässä tilanteessa itse kukin tarkistaa jäsenyytensä voimassaolon joko jäsenluettelosta tai ottamalla yhteyttä seuran hallituksen jäseniin. Samassa yhteydessä on hyvä tarkistaa yhteystiedot niin, että postiosoite Lapillista varten on ajantasalla.


Kiitän kaikkia kuluneesta vuodesta ja toivotan Lapin Kirjallisuusseuran jäsenille sekä toimintaamme seuraaville tahoille onnea ja menestystä vuoden 2019 hankkeisiin.


Toimitaan yhdessä.

Erkki Kaila
Lapin Kirjallisuusseura ry

 

 

 

 

Sanataideohjausta Ounasrinteen koululla

 

  

Maanlaajuisesti on herätty peruskoululaisten luku- ja kirjoitustaidon rapistumiseen. Oaj:n puheenjohtaja Olli Luukkainen on huolissaan peruskoulunsa päättävien 9. luokkalaisten kykenemättömyydestä selvitä toisen asteen opinnoista heikon luku- ja kirjoitustaitonsa vuoksi. Tämä voi olla jopa yksi syy syrjäytymiseen, koska arjessa tarvittavat äidinkielen perustaidot eivät ole hallussa.

Ounasrinteen koululla kampitetaan tätä haastetta. Tänä syksynä tarjosimme yhdeksi 6. luokkalaisten valinnaisaineeksi äidinkielen kurssin ”Kirjojen kimppuun”. Neljätoista kirjoittajaa ilmoittautui mukaan.

Lokakuussa valinnaiskurssin alkaessa kirjastonhoitajamme Liisa Tastula tuli kertomaan oppilaille kirjallisuuden eri genreistä. Saimme myös vieraaksemme lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas Riina Mattilan. Oppilaat ja Riina keskustelivat kirjailijan työstä. Tunnelma oli mukava ja into oli käsinkosketeltavaa.

Valinnaisaine jatkui marraskuussa kirjoitusleirillä Villa Apukassa. Oppilaat pelmahtivat innosta hihkuen sisään: ”Ihanaa! Jäädään tänne pitämään kotikoulua.”

Aloitimme kirjoittamisen etäännyttämistehtävällä. Tytöt kirjoittivat itsestään kolmannessa persoonassa ujuttaen tekstiin kaksi valhetta. Luimme jutut ääneen arvuutellen kenen jutusta oli kyse ja mitkä asiat olivat valhetta. Tehtävä oli hauska ja innostava.

Illalla kokeilimme vielä yhteisöllistä kirjoittamista runokone.comissa. Koneen luomia runoja muokkaamalla saimme aikaan kelpo lyriikkaa.

 

kuuraantuneet lehdet

kuiskaus synnytti täysikuun

 

jossain kuoren alla

 

siivosit pimeys lumen

kuin

lamppu piirin keskelle

- tallustit peiton alle

 

Edellisillan yhteinen iltasatu takasi hyvät unet ja lauantaina heräsimme harmaaseen, sumuiseen aamuun ajatukset ja mieli kirkkaina. Kokoonnuimme opetustuokioon kuulemaan ohjeita omia kirjoitelmia varten. Innoituksena mukanamme oli kirjoittamisoppaita ja postereita tarinoiden rakentamisen vaiheista.

Tytöt odottivat malttamattomina kirjoitelmiensa kimppuun pääsemistä. Jokainen valitsi itselleen sopivan kirjoitusmuodon, tietokoneella tai käsin kirjoittamisen. Jokainen kirjoitti mieleisessään paikassa, joita Villa Apukassa riitti.

Runon tekemistä kokeilimme tussaamis- ja liimaa-leikkaa-tekniikoilla. Pääkirjastolla saamistamme poistokirjoista ja -lehdistä tytöt tekivät itsestänsä esittelyrunon. Runoilun aikana leirille saapui yllätysvieraamme pop/hiphop-artisti Kake Karisson. Kake paljasti tytöille biisiensä sanoitustapaa. Hän kertoi hyödyntävänsä ajatuskarttaa sanoituksissaan. Tämä tekniikka on auttanut Kakea opiskeluunkin liittyvissä kirjoitustehtävissä. Kake pisti leiriläiset riimittelemään ja tytöt kynäilivätkin oivia räppiriimejä. ”Läksyt pitäis taas vaihteeks tehä, kohta romahtaa tää ilmakehä!” Omia sanoituksia esitettiin innokkaasti.

Valinnaiskurssi jatkuu omien tekstien työstämisellä. Opettajilta saa tarvittaessa apua. Myös oppilaiden toisilleen antama vertaistuki on tärkeää.

Kurssin rahoittamiseen apurahan muodossa on osallistunut SKR:n Lapin rahasto. Apuraha mahdollisti kurssin toteuttamisen ja tulevan kirjan painamisen. Julkaisutilaisuus on keväällä 2019.

Kurssi on osa Ounasrinteen koulun suomen kielen ja kirjallisuuden painotusta.

 

Kirjoittamisterveisin, kurssin pitäjät ja jutun kirjoittajat

 Anne Laukkanen ja Henna Leinonen

Kurssiviikonlopun tunnelmista kertoo myös tämä traileri: https://youtu.be/EJfPzUiJbU8

 

 

 

LUOVUUS ASUU MINUSSA

 

 

Tuiki tavallinen arki-ilta paikallisessa alkoholimyymälässä. Edessäni kassajonossa seisoo perusduunarin oloinen mies turvakengissään, pahvista viinitonkkaa kädessään puristaen. Kuin salamaniskusta päässäni alkaa raksuttaa tarinanpätkä, joka vaatii päästä kerrottavaksi. Maksan omat ostokseni ja kiirehdin kotiin. Riisumatta ulkovaatteitani kirjoitan siltä istumalta surusävyisen tarinan eronneesta kahden lapsen isästä. Tarinan, jonka rivien välistä löytyy pilkahdus toivoa. Olen suorastaan hengästynyt, kun katselen aikaansaannostani. Pieni hetki ihmiskunnalle, mutta suuri hetki minulle.

Tarina on edelleen yksi lempiteksteistäni ja toisinaan vieläkin hämmästelen, mistä se oikein kumpusi sellaisella voimalla. Olin vaikuttunut inspiraation voimakkuudesta ja siitä, kuinka sormeni tanssivat näppäimistöllä peläten, että ajatus karkaa ennen kuin saan sen purettua sanoiksi.

Sanotaan, että kirjoittajilla on monipuolinen sisäinen maailma. Lisäksi he havainnoivat ympäristöään tavallista herkemmin ja kirjaavat ylös sanoja, lauseita ja metaforia, joita voivat hyödyntää myöhemmin teksteissään. Voisin viettää kaiken liikenevän aikani maailman lentokentillä istuen ja tarkkaillen ihmisiä. Miten kiehtovaa on seurata ihmisten ilmeitä ja eleitä, tapaa kommunikoida. Mitä kaikkea katseiden taakse kätkeytyy?

 

Ajatuksista tekoihin

Olisipa se aina yhtä helppoa. ”Kirjoittajaurani” alkuvaiheessa tekstiä syntyi helposti ja sen kummemmin yrittämättä. Ahmin kirjoituskursseja ja kirjoitin aktiivisesti, kokeillen eri lajeja. Olinhan ”myöhäisherännäinen”, vasta reippaasti aikuisiällä löytänyt kutsumukseni. Muistan sen hetken, kun oli aika lukea ensimmäinen tekstini muille kurssilaisille ääneen. Ihanan kamalaa ja hengästyttävää. Rohkaisevaa palautetta saatuani innostuin vain lisää, tekstini ovat saaneet kiitosta elävästä ja uskottavasta kuvailusta. Tänä päivänä niin omien kuin muiden tekstien ääneen lukeminen on nautinto.

Kirjoittajalle oma teksti on aina henkilökohtainen ja pala itseä. On pelottava ajatus antautua muiden arvosteltavaksi. 

 

Mitä jos suksi ei luista?

Mutta mitä sitten, kun inspiraatio iskee yhä harvemmin tai sen eteen täytyy nähdä paljon enemmän vaivaa? Sitä mukaa, kun opin lisää tekniikoita, tapoja ja tyylejä, nousee luonnollisesti myös oma rima korkeammalle.

Tai kun tuntuu, että kaikki tarinat on jo kerrottu? Miksi vaivautua? Tai kun arki ja työkiireet uhkaavat tappaa luovuuden? Ei jaksaisi, jo pelkkä aloittaminen tuntuu vaikealta. Mikä siis neuvoksi? Omalla kohdallani luotan armeliaisuuteen. Tällä hetkellä kirjoittaminen on minulle rakas harrastus ja ehkä se myös pysyykin sellaisena. Kirjoittaminen kulkee joka tapauksessa arjessani mukana tavalla tai toisella.

Inspiroidun sanoista, sanaleikeistä ja metaforista. Nautin myös matkasta, miettimättä liikaa määränpäätä. Paula Koivuniemen sanoin, luotan sydämen ääneen.

Kuka tietää, ehkä jo tänään lähikaupan kassa tai koiraansa ulkoiluttava naapurin rouva löytää tiensä seuraavan tekstini päähenkilöksi ja arjen supersankariksi?

 

Laura Lehtola

 

 

 

Sukella päähenkilöösi!

 

 

Me kaikki, jotka harrastamme lukemista tai kirjoittamista, sukellamme joka kerta myös tarinan henkilöiden psyykeen. Joskus kirjan juoni vaikuttaa kiinnostavalta, mutta lukeminen tyrehtyy siihen, ettei päähenkilö tai muut tarinan toimijat vaikuta uskottavilta.

Uskottavuutta voi rakentaa henkilöön tietoisesti. Tällöin apuun tulevat psykologiset käyttäytymismallit, miksei vaikka kiinalainen horoskooppi. Meitä on moneen junaan, kukin taaplaa tyylillään ja sitä rataa.

Asia on melko pinnalla nykyään. Yksi myydyimmistä ihmistuntemuksen ja työyhteisöjen kehittämisen kirjoista on tällä hetkellä käyttäytymistieteilijä Thomas Erikssonin populaari tietokirja Idiootit ympärilläni (saatavana myös e-kirjana ja äänikirjana). Siinä käsitellään ihmistyyppejä hyvin samalla tavalla kuin tasapainon avaimissa – joista kohta kerron lisää – sillä pohjalla on samaa teoriapohjaa. Jos asia kiinnostaa enemmän, kannattaa kirja lukea!.

 

Tasapainon avaimet luovan kirjoittamisen apuna

Mitäpä jos ottaisimmekin avuksemme menestyksekkään työyhteisöjen kehittämisen työkalun ja soveltaisimme sitä luovaan kirjoittamiseen? Tasapainon Avaimet® on tehokas ja käytännönläheinen työkalupakki niille, jotka haluavat kehittää luontaisia vahvuuksiaan ja kommunikointitapojaan. Miksei se toimisi luovan kirjoittamisen tukena, silloin kun haluat rakentaa uskottavan päähenkilön?

Kurkataanpa lisää, mitä nuo avaimet ovat! Työkalusto jaetaan kolmeen pääkategoriaan: kommunikaation, jaksamisen ja motivaation avaimiin. Kaikkiaan työkalustoa on peräti yhdeksän eri näkökulman verran.

Hmmm… ei hullumpaa! Entäpä jos tuntisitkin päähenkilösi läpikotaisin, tai ainakin olisi käsitellyt läpi nämä seuraavat ihmisen sisintä valottavat tekijät:

Reagointitavat – Asenteet – Toimintatavat – Arvomaailma – Kompastuskivet - Tukipilarit – Arkkityypit – Päämäärät – Motivaatiotekijät.

 

Haluatko kokeilla? Tässä harjoite:

Otan esimerkiksi tuon listan ensimmäisen, reagointitavat.

ENSISIJAISIA REAGOINTITAPOJA on kolme:

- ajattelu (ajatusreaktio)

- tunneperäinen (tunnereaktio)

- toiminta (tekeminen)

Käytämme kaikkia em. reagointitapoja, mutta eri ihmiset reagoivat eri järjestyksessä.

Esimerkki: Dekkarisi päähenkilö löytää yllättäen ruumiin. Jos reagointitapojen järjestys on 1. ajattelu 2. toiminta 3. tunne hän voi ajatella ensin, että täytyy soittaa poliisille. Sitten hän soittaa. Puhelun jälkeen hän purskahtaa itkuun.

Jos taas reagointitapojen järjestys on 1. toiminta 2. tunne 3. ajattelu hän ryntää ruumiin luo, koettaa elvyttää ja tutkii taskut löytääkseen henkilöllisyystodistuksen. Sitten hän vasta järkyttyy. Ja tajuaa liian myöhään sotkeneensa rikospaikkaa.

POHDI SIIS etenkin päähenkilö kehitellessäsi, mitkä ovat tämän tyypin luontaiset, käyttäytymistä ohjaavat reagointitavat, niin saat henkilöösi lisää uskottavuutta. Muista pysyä uskollisena valinnallesi!

 

Opi lisää ilmaiseksi!

Innostuin Tasapainon Avaimet® -kouluttajana työkaluston mahdollisuuksista päähenkilön syventämiseen, joten nyt voit hyötyä pilotista: tarjolla on maksuton Kirjoita paremmin -sähköpostikurssi, joissa käsitellään lyhyesti kukin yhdeksästä avaimesta kerrallaan.

Vielä ehdit mukaan! Kirjaudu mukaan osoitteessa

http://www.akkustannus.com/kirjoita-paremmin-koulutukset-ja-kurssit/

Et sitoudu mihinkään, voit liittyä ja kirjautua osoitelistalta milloin haluat.

 

Syysterveisin


Anne (Arkkityyppejäni: Pappi, Taitaja, Soturi)
AK Kustannus, www.akkustannus.com

 

Naisten ääni -verkkojulkaisu

 

 

Olen kauniin ja lämpimän kesän keskellä istunut kirjoituspöydän ääressä ja ”tutustunut” moneen lappilaiseen naiseen netin kaikkitietävässä maailmassa. Enkö ole nauttinut auringosta ja laiskotellut kerrankin jäätelöä nauttien? Toki, toki, olen tehnyt sitäkin. Mutta olen myös lukenut ja kirjoittanut lappilaisista naisista Naisten ääneen. Naisista, joiden tarinat kiehtovat minua.

 

Naisten ääni -verkkojulkaisu

Suomalainen Naisliitto antoi 100-vuotiaalle Suomelle lahjaksi verkkojulkaisun, jossa on noin 700 naiselämäkertaa. Joukossa on merkkinaisia, paikallisia vaikuttanaisia, yhdistysaktiiveja, naisia eri ammateissa, ja ihan tavallisia suomalaisia naisia maaseudulta kaupungeihin 1700-luvulta tähän päivään.
Suomalainen Naisliitto ylläpitää Naisten ääni -verkkojulkaisua. Vuonna 2017 Naisliitto täytti 110 vuotta ja Suomi 100 vuotta. Ajatus suomalaisten naisten elämäkertojen keräämisestä juhlavuoden kunniaksi nousi esille Suomalaisessa Naisliitossa jo vuonna 2013. Naisliitto haluaa verkkojulkaisullaan lisätä naishistoriatietoisuutta ja laajentaa näkemystämme suomalaisesta elämänmenosta. Päämääränä on myös lisätä tutkijoiden ja toimittajien käytettävissä olevaa tietoa suomalaisista naisista. Tällä hetkellä verkkojulkaisussa on 697 elämäkertaa. Aineisto sijoitetaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon tutkimuksen käytettäväksi.
Verkkojulkaisu avautui 20.3.2015. Naisten ääni on yhden klikkauksen päässä ja se on avoin kaikille netissä surfailijoille. Kuka tahansa voi laatia artikkelin ohjeet luettuaan, toimituskunta ratkaisee viime kädessä sopivuuden ja julkaisukelpoisuuden.

 

Lisää lappilaisia naiselämäkertoja!

Koska olen hallituksen jäsen Suomalaisen Naisliiton Tornion yhdistyksessä, sain tehtäväkseni kirjoittaa kemiläisestä kansanedustaja Elsa Karppisesta. Siis, kuka? En ollut koskaan kuullut edes hänen nimeään! Ja kuitenkin hän oli Lapin läänin ensimmäinen naiskansanedustaja. Tietoa oli niukasti saatavissa, mutta jotain sentään löysin. Innostuin!
Ja kesän aikana kirjoitin lisää artikkeleita Naisten ääneen lappilaisista naisista: Liisa Rautiainen, Hildur Larsson, Tyyne Martikainen, Lilja Kinnunen-Riipinen, Elsa Montell ja Marina Takalo.
Marina Takalon elämäkerta vaati muutakin kuin wikipedian tietoja. Luin Juha Pentikäisen kirjoittaman Marina Takalon elämäkerran. Vienankarjalainen, luku- ja kirjoitustaidoton olosuhteiden pakosta Suomeen muuttanut runolaulaja jätti meidän kulttuurihistoriaan oman äänensä. Häneltä on tallennettu sadan tunnin äänitekokoelma joka lienee suurin yhden ihmisen suullisesta muistista koottu perimätieto maassamme.

Mutta lisää artikkeleita kaivataan! Lapin Kirjallisuusseuran jäsenissä on kymmeniä ihmisiä, joiden tuttavapiirissä on vaikuttanut tai vaikuttaa tomera nainen. Kirjoita hänestä! Kirjoita tavallisesta, lappilaisesta naisesta, jonka tarinan haluat säilyvän SKS:n arkistossa hamaan tulevaisuuteen saakka! www.naistenaani.fi .

 

Raili Ilola

Naisten ääni -verkkojulkaisun editoija

 

 

 

 

Runolle Skool! Sanan lavasäteilyä

 

 

Pistäydyin Tampereella kesäkuussa Annikin 15. runofestareilla, samaan aikaan marssi Pirkanmaan Pride kaupungin keskustassa. Aurinkoa ja hyvää mieltä tuntui koko kaupunki jakavan kaduilla ja silloilla, joita oli rakennettu lisää ja jotka houkuttelivat veden äärelle.

Ja Annikki, siinä vasta nainen! Annikin puutalokortteli on selvinnyt vuoden 1918 kansalaissodasta ja toisen maailmansodan pommituksista ja käynyt urheasti pitkän taistelun Tampereen kaupungin kanssa. Festareilla tunnelman rajaksi kurottui pihataivas, rajaton ja sininen. Rosa Liksom nousi lukemaan Everstinnaa puutalon ylisille, ulkokuistille kuin pormestari ikään kansaa korkeammalle.

Mie menin festareille kuuntelemaan Arja Tiaista. Ja niin tapahtui. Arja käveli lavalle jotenkin hämmentyneenä mutta lukemaan päästyään kaikki hämmennys kaikkosi. Hän valloitti yleisön eleettömällä tyylillään, jossa teksti puhuu puolestaan. Kirjeitä karkailevalle puolisolle ilmestyi siurolaiselta Palladiumilta viime vuonna. Lavan laidalta pongasin joukon turkulaisia runoilijoita Arjaa kuuntelemassa. Arja on runoilija välttämättä, vaihtoehdoitta.

Runolavalla esiintyi runoilija toisensa jälkeen, suomeksi, englanniksi, elkein, elein ja ilman. Lavarunon skaala on laaja: Arja seisoi ja luki, seuraava taiteilija eli tekstinsä eleissä, liikkeessä ja ilmeissä. Mennyt on se aika kun valiteltiin että lavalle nousevat runojaan lukemaan vain mieskirjoittajat. Tällä hetkellä nuoret ja vanhat, naiset ja miehet, taiteilijanimillä ja ilman nousevat lavalle ja puhuvat omalla äänellään. Äänenpainojen, runolajien ja painotusten joukko vain kasvaa.

Myös Rovaniemellä runo elää nousukautta. Sitä kuulee ja näkee monella eri suunnalla, kuppilatapahtumiin toivotaan runoesityksiä mukaan. Rovaniemen Wanhojen markkinoiden Runoköngäs ansaitsee elävän runon pioneeripokaalin Rovaniemellä mutta ei Torniossa olla oltu sen hitaampia. Onkos Sinikka Lappeteläisen luotsaama RunoRajaton Lapin vanhin toistuva runotapahtuma? Elokuussa Sinikka on lupautunut Rovaniemen markkinoille näyttämään meille miten ”se” Torniossa tehjään.

Rovaniemellä wanhoilla markkinoilla aloitimme ”Hyde park” -rapuilta, vuosien myötä olemme nousseet nurmikolta lavalle ja tänä kesänä 2018 meille tarjotaan jo katettu telttatila jokaisena kolmena markkinapäivänä. Huippua! Meidät on huomattu, hyväksytty ja otettu porukkaan mukaan! Runokönkäälle kutsutaan vuosittain ammattirunoilija, runon harrastajia ja runoryhmä. Paikallinen runopiiri Nätti saa tilaa ja joka päivä on open mic -osuus mikä onkin koko jutun ”clue”. Juuri open mic, vapaa lava tekee roilaisesta tapahtumasta erityisen. Ole siis tervetullut!

Tänä vuonna Runokönkäällä tekstejään lukevat muun muassa Lapin ensimmäisen Poetry slam -kisan kolmen kärki. Toukokuussa Mustan kissan runomittelöissä lavalle nousi 15 rohkeaa runokisaajaa. Kisan säännöt ovat valtakunnallisen tarkat ja monivaiheiset. Runoniskentä kesti kolmisen tuntia, voittajaksi valikoitui Tiina Qvist, perässä tulijat hipoivat Tiinan kantapäitä. SM Poetry Slam -kisa käydään 15.9. Helsingissä minne Tiina matkustaa edustamaan Lappia, tai no, lukemaan voitokkaita tekstejään ihan omasta puolestaan.

Runokönkään kutsuttuna ammattilaisrunoilijana saamme tänä vuonna kuulla "rajan takkaa" Tornionjokivarresta Mona Mörtlundia. Mona on lähtöisin Pajalan Lainion kylästä. Hän on julkaissut useita lastenkirjoja, runokokoelmia ja näytelmiä meänkielelä ja ruottiksi, ja niitä on käännetty suomen kielelle.

Tämän vuoden Tanssiva karhu -runokirjapalkinnon sai Lassi Hyvärinen teoksellaan Tuuli ja kissa (Poesia). Mainiota runokertomusta lukiessa ei voi välttyä muistamasta toista kissateosta, kuvakirjaa Viirun ja Pesosen omintakeisesta suhteesta. Yhtä lailla irrottelevia ovat runot Tuulesta ja Kissasta. Palkittu teos on oiva oppikirja runokieleen, runon maailmankuvaan, kerrontaan jossa pää ja häntä touhuavat omiaan mutta toisiaan kutsuen, toisistaan etääntyen, lähentyen, toisiaan myötäillen. Kirmaten. Filosofeeraten.

Helteinen (s)koolaus Runolle - ilmanvaihtoa, rivivälejä! Nähdään elokuussa

 

Arja Tiainen Annikin Runofestivaali 2018. Kuva: Irene Piippola.
Arja Tiainen Annikin Runofestivaali 2018. Kuva: Irene Piippola.

 

Inka Iki-Ihana

(Mustan Kissan kakkonen)

 

 

 

RUNOKIRJAA TEKEMÄSSÄ, KESÄVERSIO

 

Runoniekka pakana,
istuu veneen takana,
mitä siellä tekemässä?
runokirjaa pesemässä.

Ja monennettako kertaa tässä vielä pestään ennen painoon lähettämistä? Painamisen jälkeen ei sille voi enää mitään. Se on lapsi sitten maailmassa omin avuin. Onneksi olkoon! Luojalleen vain kunniaksi tai kunniattomuudeksi. Ainoastaan epäonnistunut teos, floppi, tuo jonkun muun vaihtoehdon.

Mitä se opus sitten kuvaa? Paras että päähenkilö on hiukka hullu eikä tiedä kaikkea mutta vaistoaa jotain yliluonnollisesti tarinaa eteen vieden. Hänen maailmassaan on kaksikertaiset värit ja henkilöämme seuraa yksi pervoseikka koko ajan. Päähenkilö rakastaa kuin puhdas luonto mutta vastapuolet tulevat jokainen kohtelemaan häntä mukamas-tosimaailmallaan. Päähenkilö voi olla myös kissa tai kala mutta ei kissakala. Hän voi olla nuotiokirveskin.

 

MIKÄ PITÄÄ VENEESTÄ HEITTÄÄ

Mitä ei pidä kirjoittaa, kun aikoo saavansa tämän teoksen jälkeen liudan lisää töitään ihmisten hyppysien ulottuville:

on se maailman mulkkuihin mieltynyt
hiki-iässä
liki tässä kotirappukäytävässä,
asuva suulas talonmies yleisen pesu(huohuoh)huoneen
kaikenikäisten talon rouvien puksuttaja
uskovainen tytön isä tuo hartaan hauras aviisi,
panee minun muusikon ainuaani eikä aukia pyykkärille uksi!
korttelissakin korkeasti kadulla kaikaa sama karvaton korhonen!

minähän tein sen kanssa kahdelle lapselle elämän alun
kun se vannoi, että se tappaisi itsensä tuota ilman
2018 hoitojen jälkeen hän on mies
älä soittele öisin, lapset ovat isoja

Teksti tuntuu aidolta kokemukselta juuri kömpelyyksineen. ”Elämä on tarua ihmeellisempää”, mutta runo tarvitsee tarun. Taru on ihmeellistä hienompi.

Runossa maltin menettämisen kautta kuultaa omakohtaisuus ja valuu kitkeränkatkeran ajanjakson ränni. Loukkaantuminen toistettuna huvittaisi mutta ei toimi, kun vakavaa runoa ei suomen kielen kirjavuosissa ole enää ”osattu lukea” humoristiselta puoleltaan. Ehkä olemme sivistyneet ja syvästä toisen ivaamisesta hiukkasen päässeet?

 

JÄRVENSELKÄÄ KOHTI

Runokirjan muoto tulee olla vapaa, kunhan soi teoksessa yhtenäisenä.

Lähestymistapa? Laittaisin hieman erilaisen sisääntulon joka runoon kuitenkin niin että se erilaisuuden haku jää näkymättä.

Kohdelukijat? Älä ajattele alussa heitä, loppusilauksessa voi korostaa juoksevuutta ja luoksetulevuutta.

Tekijän ulkoinen olemus? Kannattaa käydä tsunamin aikana roikkumassa lyhtypylväässä tai perua viime hetkellä virkamatkalla nousu tulevaan onnettomuuskoneeseen. Glamour ja suosio seuraa elämänkärsijänä kotvan aikaa. Myöskään pohjoisen pitkätukkaisin kalju ei ole huono hahmo.

Oma maa, muu maa? Matkakirja on tietokirja, meidän taiteemme kelpaa erinomaisesti myös vientiin.

Taiteellinen kaari vai Ykköshitit? Iskevät runot omaan kirjaansa. Kaunista kirjallista kokonaisuutta vertaan rytmiltään kamariorkesteriin ja sijoittelultaan taidegallerian näyttelyyn.

Kenen Laulu? Milloin kenenkin lauluja lauletaan, luonnon puolesta.

Entä runoilija itse? Oletko noheva kylläpäs keksin -sanelija vai itkevä huilu? Onko niitä muita vaihtoehtoja?

Miehiä runolle enemmän! Tietänet toki, että kymmenien sanoittajavaltamerien itkun ja ilon pinnannousujen jälkeen, uroitten puolesta taisteltua, koko maailmassa on rauha.

 

SOUTAJALLE

Lopuksi sparraus: Kerran sitä tahtoi kirjoittaa proosaa, ne elämän ensimmäiset toistakymmentä vuotta, kun ei ollut vielä tätä hengissä pysymisen hätää.

Runo tuli siksi, kun kunkin; elämän ja ne kaksi aikaa siitä poissa ollessa, viettäisi mahdollisimman täyteläisinä. Ei silloin vain proosan perään haukotella.

Proosa voi niin hyvin, että joskus kateeksi käy. Mutta suosio syö!

Me säkeillä ammutaan pitkät kuvat kuin jousennuolet pieneen tilaan, iltaan lyhyeen. Vaikka vähälle huomiolle jääden. Samassa otsallamme omenaan vastaan otetaan. Inspiraatio on omena. Ole nuoli, ole Wilhelm Tell. Aina pikkuisin kesäajatuksin.

 

Runokirjaa pukkaa.

 

 

Tapani Tavi

Runoilija-kirjailija 

 

 

Pellolaissyntyinen kirjailija ja dramaturgi Maria Peura ohjaa tänä vuonna Sodankylän kirjoittajakurssilla lapsille ja nuorille kirjoittamista. Peura asuu nykyisin Porvoossa ja viihtyy siellä hyvin, mutta Lappi ja erityisesti vanhempien kesäpaikka Raanujärvellä ovat hänelle edelleen tärkeitä. Tärkeä on myös meänkieli, josta tuli oma kieli, vaikka hänen muualta muuttaneet vanhempansa eivät sitä puhuneet.

Peura kertoo kirjoittaneensa aina. Jostakin syystä hän ei koskaan näyttänyt koulussa tekstejään ja on vain hyvillään, että julkaisi esikoiskirjansa vasta aikuisena. Vuonna 2001 ilmestynyt ”On rakkautes ääretön” oli Finlandia-palkintoehdokkaana ja sijoittui selvästi pohjoiseen. Myös uusimmassa, novellikokoelmassa ”Tunkeilijat” puolet teksteistä on kirjoitettu Pellon murteella.

”Meänkielen puhuminen on ihanaa, se saa tuntemaan, että on kotona. Kieli on tärkeä osa identiteettiä. Kieli ei unohdu.”

Pellolainen opettajan tytär tunsi itsensä välillä oudoksi ja ulkopuoliseksi. Ehkä siksi hän samastui Timo K. Mukan persoonaan, vaikka perehtyi Mukan tuotantoon vasta nuorena aikuisena. Oli tärkeää tietää, että Mukka oli käynyt kylässä, kun Maria oli pieni vauva.

Peura halusi nuorena intohimoisesti niin kirjailijaksi, näyttelijäksi kuin lääkäriksikin. Kotona kannustettiin kirjoittamaan, mutta pidettiin tärkeänä opiskella kunnon ammatti. Peura lähti Tampereelle opiskelemaan saksaa, mutta se ei tuntunut omalta. Lopulta ovet avautuivat Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalle.

”Se oli loistava kirjailijakoulu.”

Hän pitää draaman kirjoittamisesta, mutta proosa on luontaisempi laji.

Pirkko Saisio oli proffana ja myös proosasta sai opintopisteitä. Oli tilaa kirjoittaa ja oltiin koko ajan asian äärellä. Koululla sai palautetta ja siellä kannustettiin.”

Peura kertoo, että hänelle on ominaista hioa tekstejään pitkään ja kirjoittaa tekstit moneen kertaan. Koulu vahvisti omien henkilökohtaisten aiheiden löytymistä ja myös samanhenkinen porukka oli tärkeää.

Peura vei pääsykokeisiin esikoisromaaninsa ensimmäisen liuskan ja kirjoitti kirjan ensimmäisen version heti kun pääsi kouluun. Dramaturgiopinnot olivat toisaalta yksinhuoltajaäitinä hyvin raskasta aikaa, mutta jostakin kumpusi kova kiihko päästä käsiksi siihen, mitä oikeasti haluaa tehdä. Hän kertoo myöhemmin ihmetelleensä, kuinka jaksoi sen kaiken.

Raskaan esikoisteoksen jälkeen kustantaja ehdotti Peuralle kevyempää ja syntyi lorukirja ”Mimmi Moun ilotaika”. Toni Edelmann sävelsi suuren osan kirjan loruista ja Peura dramatisoi sen näytelmäksi, jota on esitetty Kokkolan ja Jyväskylän kaupunginteattereissa. Kustantaja ehdotti sarjaa, mutta loruttelu alkoi jo ahdistaa:

”Loruja tuli kaiken aikaa, päivät ja yöt. Oli pakko vääntää hana kiinni ja päästä kirjoittamaan jotakin muuta. Ehkä jonakin päivänä jatkan.”

Kaikille kirjoittajille ja kirjoittamisesta kiinnostuneille suunnattu ”Antaumuksella keskeneräinen” sai alkunsa Teatterikorkeakoulun kurssilla, jolla tutkittiin sitä, mikä estää kirjoittamisen. Liiallisen itsesensuurin kanssa kamppaileminen on monelle harrastajakirjoittajallekin tuttua, samoin häpeän, syyllisyyden ja pelon kohtaaminen. ”Antaumuksella keskeneräinen” voi auttaa aukaisemaan lukkoja.

Peuran mielestä on vaikeaa puhua omista fiktiivisistä teoksista, mutta tästä kirjasta hän keskustelee mielellään. Eri alojen ihmisiltä on tullut kirjasta paljon palautetta.

Peura toteaa, että kirjoittamisen prosessit ovat aina samoja, kirjoititpa aikuisille tai lapsille. Ohje niin kesäkurssille tulijoille kuin meille muillekin on napakka:

”Kirjoita niin että itsekin yllätyt!”

 

 

Arja Vasama

 

 

 Lavarunoasentoja

 

Ihan kohta on mun vuoro. Sydän yrittää ulos. Korvissa humisee. Kädet hikoilevat. Kurkku on karhea. Hörppään vettä. Niskajumi. Pakko nousta jaloittelemaan. Hengittelen. Hörppään viiniä. Miten tekstiä on näin paljon? Mikä on papereiden järjestys? Miksi ne ylipäätään ovat? Jaksaako kukaan kuunnella? Nyt menen. En kyllä muuten mene. Joku katsoo, nyökkää, hymyilee. Kutsuu nimeltä, hyräilee. Tai ehkä se on sydän, joka on jo karkuteillä. Menee kohti lavaa.

Lavarunolle kaikki on mahdollista, jopa suotavaa, sääntöjä ei ole - ja siinä piilee lajin kiehtovuus. Kuka tahansa, jopa kaltaiseni ns. normielämässä ujohko ihminen, voi lavalla rohkaista mielikuvituksensa ja esittää omaa runouttaan. Esiintyjälle lavaruno on adrenaliiniryöppy, jossa samalla asettuu alttiiksi, keskittyy läsnäoloon ja haastaa itseään. Se on taiteilua henkilökohtaisesti paljastavan häpeän tunteen ja lavan mahdollistaman suojan rajapinnoilla. Papereilla tai ilman. Aina vähän mysteeri.

Minulle runo on ensisijaisesti tunne ja tunnelma. Livetilanteessa esittäjä on välittömästi tekemisissä yleisön kanssa. Sen myötä tulee kuin puolivahingossa ottaneeksi runoasennon, virittäytyneeksi runomoodiin. Kuulijan mielenkiinnon säilymiseksi lavaruno vaatii usein omakohtaisuutta, tunnustuksellisuutta, niiden tuntua. Esittäjänä ammennan väistämättä siitä minkä tunnen parhaiten eli itseni ja kokemukseni ja kerron asioista omien lasieni läpi.

Samalla olen kuitenkin joku muu, olen runon puhuja. Parhaimmillaan esitys on eläytymistä runon puhujan nahkoihin. Esittäjä asettuu minämuotoiseksi kokijaksi tai jonkin tilanteen kertojaksi. Elää roolia runon omalakisessa todellisuudessa. Siellä puhujalla on itsesensuroimaton mahdollisuus sanoa ja käyttäytyä fiktiivisen maailman vaatimalla tavalla.

Vähäisellä kokemuksella voin jo sanoa, että yleisö on lavarunotilaisuuksissa kannustavasti esiintyjän puolella. Kuulijaa voi palkita ja herätellä esimerkiksi suoralla puhuttelulla, kysymyksin sekä esittämällä asioita väitelauseina tai absurdeina faktoina. Mikin varressa ymmärtää jotakin siitä, kuinka auki on kirjoittajana myös itselleen. Kuulee omin korvin, toimiiko teksti, onko runo emotionaalisesti uskottava. Tai tavoittaa sen, miten runon rytmi soi, kenessä sen mahdollisuus resonoi.

Tulevia lavarunotapahtumia Rovaniemellä: Granden Cult -klubilla sanataide-esityksiä ja open mic 12.5. klo 21-23. Poetry Slamin Lapin aluekarsinta Mustassa Kissassa 30.5. klo 19 alkaen. Molempiin voi ilmoittautua paikan päällä.

 

 
Tiina Qvist

 

Kirjoittaja Tiina Qvist Korundissa
Kirjoittaja Tiina Qvist Korundissa

 

 

 

Sodankylän kirjoittajakurssien draamaryhmää vetää kesäkuussa Elli Salo, näytelmäkirjailija, dramaturgi ja suomentaja, jonka isyyslomaansa viettävä Juha Hurme pyysi tuuramaan itseään.
"Juha on opettanut minua aikoinaan ja tiedän, että hän on huikea opettaja. Saappaat ovat siis isot, mutta otan haasteen uteliaana ja pelkäämättä vastaan. Juha on kertonut, että Sodankylän kursseilla on ihan erityinen tunnelma.”

Ennen Teatterikorkeakoulun dramaturgian opintoja Elli valmistui yliopistolta venäjän kielestä ja kirjallisuudesta.
”Olin jo lähdössä tekemään väitöskirjaa venäläisestä avantgarderunoudesta, mutta huomasin, että olen luonteeltani liian haihatteleva ja haaveksiva tutkijaksi. Nykyisessä kaunokirjailijan toimessa niistä ominaisuuksista on vain apua. Vieraan kielen ja kulttuurin opiskelu yliopistolla mullisti suhteeni kieleen ja sen laajempaan ymmärtämiseen. Minua alkoi himottaa elävän hetken, ruumiin, äänen ja tilan tekstit. Halusin ryhtyä tutkimaan teatterin kieliä kuin kostea kuono.”

Elli kirjoittaa parhaillaan uutta kokoillan näytelmää ”Alina”, joka kertoo huolesta ja huolenpidosta. Se saa kantaesityksensä Kansallisteatterissa. Syksyllä hän alkaa yhdessä Juha Hurmeen kanssa kirjoittaa näytelmää Samuli Paulaharjusta ja Lapin erämaista.
”Pyrkimyksenä on kirjoittaa näyttämölle tunturipuronraikas pläjäys ja ikimuistoinen erämaavaellus kaikenikäisille ja -kuntoisille.”

Viime vuosina Elli on työskennellyt Ylen Radioteatterissa käsikirjoittajana ja ohjaajana. Tänä keväänä tulee radiosta mm. hänen ohjaamansa teos ”Maailma tuulenkaatama”, jonka on käsikirjoittanut Sodankylän runokurssin opettaja Riina Katajavuori. Seuraava radiotyö on dokumentti inarilaisista naisista, joilla on oma pilkkijoukkue. Dokumentin teko vie Ellin heidän ja nauhurin kanssa nyt huhtikuussa Enontekiön pilkkiviikolle ja Inariin rautupilkin SM-kisoihin.

Ellin mielestä näyttämölle kirjoittaminen on hurjan vaikeaa ja siksi niin kiinnostavaa. Lauseet ja sanat elävät aivan eri tavalla kuultuna ja puhuttuna kuin paperilla, johon kirjailijaparka joutuu niitä nakuttamaan. Katsojan olemassaolo täytyy kirjoittaessa muistaa ja unohtaa joka hetki. Draaman lakeja täytyy noudattaa ja rikkoa parhaansa mukaan. Näyttämön rajoja täytyy ajatella ja samalla kuvitella ihan mahdottomia.
”Kirjoitettu näytelmä on yhtä aikaa koko maailma ja vain pieni osa teatteriesitystä. Näytelmän kirjoittaminen on täynnä ristiriitoja, kitkaa ja paradokseja. Minusta se on loputtoman kiehtovaa!”

Elli Salon mielestä draaman kirjoittamista, niin kuin kaikkea muutakin kirjoittamista oppii parhaiten lukemalla. Kirjastoissa on runohyllyn vieressä usein muutama metri näytelmiä. Sieltä kannattaa poimia mukaan ainakin Pinteriä, Peltolaa, Beckettiä, Lundania, Shakespearea, Karhua, Kanea, Ruohosta, Brechtiä ja Nuutista.

”Samuel Beckett kirjoittaa jossakin, että rohkein taiteilija on se, joka uskaltaa epäonnistua eniten. Toivon, että kurssilla vallitsisi luottavainen erehtymisen ja eksymisen atmosfääri. Oma ääni ja kirkkaimmat havainnot löytyvät useimmiten ujoista ja aroista, ihan pöljistä ja kököistä tekstinraakileista. Opettajana toivon, että voisin rohkaista kirjoittajia tarttumaan juuri niihin, hämmentäviin ja helposti piiloutuviin kultakimpaleisiin.”

Ensikertalaisella Sodankylän kurssiohjaajalla on pitkä ja syvä suhde Lappiin.
”Vanhempani ovat sairastaneet vakavaa ’Lapin kuumetta’ ja ovat tartuttaneet sen myös jälkikasvuunsa. Olen rehannut rinkka selässä Lapissa lapsesta saakka. Minulla on aina vähän ikävä tuntureille ja käkkyräkoivikkoihin. Viime vuosina olen vaeltanut Lapissa teatterihommissa. Olen näyttelijänä Operaatio Paulaharju-teatterissa, jonka esitysten näyttämönä toimii erämaa. Tänä vuonna Operaatio suuntaa Haltille, lämpimästi tervetuloa katsomaan esityksiä! Täältä löytyy lisää tietoa: www.operaatiopaulaharju.fi

 

Elli Salo
Elli Salo

 

Elli Saloa haastatteli Arja Vasama

 

 

 

Vantaalainen kirjailija Ansu (Anna Maria) Kivekäs tulee kesäkuussa Sodankylään vetämään dekkariryhmää. Ennen vapaaksi kirjailijaksi heittäytymistään vuonna 2009 Ansu työskenteli mm. lastentarhanopettajana, toimittajana ja erityisopettajana.

Kirjoittajan ura alkoi elokuvakäsikirjoituksista. Ansu sai apurahan puolituntiseen lasten lyhytelokuvakäsikirjoitukseen ja alkoi ajatella, että hänestä tulee isona elokuvakäsikirjoittaja. Kävi kuten usein käy, elokuvan rahoitus ei koskaan järjestynyt eikä muutenkaan kaikki sujunut nappiin. Ansu kirjoitti vielä toisen lastenelokuvakäsikirjoituksen, pitkään elokuvaan, sai isomman apurahankin, mutta elokuvaa ei koskaan tehty.

– Käsikirjoituksiahan hierotaan parhaimmillaan vuosikausia, siihen se meni minullakin ja siihen se myös jäi, käsikirjoitukseksi. Mutta se tekstin hinkkaaminen oli hyödyllistä oppia. Opin myös sen, että tekstin voi liiallisella hiomisella pilata.

Ansu kirjoitti myös levylle asti päätyneitä lastenlaulusanoituksia ja innostui runoilemaan riimitettyjä lastenrunoja. Hän lähetteli niitä kustantamoihin, saipa WSOY:n kirjallisuussäätiön apurahankin, mutta kokoelmalle ei löytynyt kustantajaa.

Tässä vaiheessa lastentarhanopettajasta oli tullut erityiskoulun opettaja. Hän viihtyi työssään ja opiskeli samalla erityispedagogiikkaa.

Noin 35-vuotiaana Ansu alkoi harjoitella proosaa.

– Olin siinä uskossa, että visuaalisen ja dialogipainotteisten elokuvakäsikirjoitusten tyyli ei taitu kerrottavaan muotoon. Olin osittain oikeassa. Hakeuduin tästä syystä Jyväskylän avoimeen yliopistoon opiskelemaan luovaa kirjoittamista, opetusta järjestettiin silloin Helsingissäkin. 

Ansun mielestä luovan kirjoittamisen kurssit olivat mahtavia, kun niillä sai kokeilla kaikenlaista huippuopettajien ohjauksessa.

– Kursseilla kirjoitin muun muassa fiktiivisen radiodokumentin, joka vuosia myöhemmin esitettiin Yle Radio 1:ssä. Yksi kirjoittamani novelli oli mielestäni niin onnistunut, että lähetin sen Gummeruksen novellikilpailuun v. 2002. Se pärjäsi hienosti ja julkaistiin novelliantologiassa nimellä Tähän asti v.2003.

Se oli Ansun ensimmäinen kaunokirjallinen julkaisu. Vuonna 2005 Ansu kävi Tapani Baggen dekkarikurssin Oriveden opistossa ja alkoi suunnitella tosissaan ensimmäistä aikuisille suunnattua dekkaria, joka tosin ilmestyi vasta yhdeksän vuotta myöhemmin.

Vuonna 2006 dekkarikurssin jatko-opinnoissa syntyi nuorten jännitysromaanin alku, josta hän sai niin hyvää palautetta, että päätti osallistua Tammen ja Kouvolan Dekkaripäivien nuorten jännityskirjakilpailuun. Ansun piti valita erityispedagogiikan lopputyön ja kirjan kirjoittamisen välillä ja kirja vei voiton. Käsikirjoitus voitti kilpailun vuonna 2007 ja Päin Porkkalaa julkaistiin v. 2008. Lopputyökin valmistui ja Ansu tekee yhä lyhyitä erityisopettajan sijaisuuksia.

Ansun kolme ensimmäistä romaania ovat nuorten jännitysromaaneja, niitä seurasi aikuisten romaani, joka kertoo nuorista. Hänen mielestään kirjoittamisen mekanismit toimivat samansuuntaisesti, kirjoittipa sitten lapsille, nuorille tai aikuisille.

– Dekkari on kaunokirjallisuuden laji. Mielestäni tarkat säännöt ja rajat eivät sovi mihinkään taiteeseen, eivätkä usein elämäänkään. Jotkut kenties toivovat dekkariltaan tuttua kaavaa: murha, epäillyt ja rikoksen ratkaiseva sankaripoliisi. Kyllähän sekin useimmiten toimii, mutta on niin paljon muutakin, oikeastaan rajattomasti vaihtoehtoja kuinka rikostarinaa voi rakentaa.

Hyvästä dekkarista jää Ansun mielestä mieleen muutakin kuin murhaaja ja tyhjä olo

– Dekkarista, tai mistä tahansa romaanista - tai taiteesta yleensä - tekee mielestäni hyvän, jos sillä on jotakin omaa sanottavaa, jos se herättää tunteen, muiston, yhteisen kokemuksen, uuden näkökulman. Teos ikään kuin kertoo, miksi se on tehty. Eikä sen taidekokemuksen tarvitse välttämättä olla miellyttävä tai mieltäylentävä.

Ansu suosittelee dekkarikurssia kaikille niille, jotka haluavat harjoitella jännityksen rakentamista tekstiin. Ripaus huumorintajua tarvitaan mukaan, jotta kurssi ei ala ahdistaa jo aihepiirillään.

– Toivon ryhmäläisten saavan viikosta mukaansa tekemisen iloa, intoa, ideoita ja uusia näkökulmia omaan kirjoittamiseen. Samoja asioita odotan itsekin. Ehkä joku saa mukaansa tulevan romaaninsa idun, ehkä novellin tai sen pätkän.

Ansu on käynyt Lapissa useamman kerran, vaikka on aina asunut pääkaupunkiseudulla. Hän kertoo, että luonto on hänelle tärkeä ja Lappi suorastaan myyttinen unelmien ja haaveiden paikka.

– On ihanaa, että kurssi pidetään Sodankylässä ja kaiken lisäksi pääsen näkemään yöttömän yön. Uikkarit ja toppatakki tulevat ehdottomasti mukaan!

Ansu Kivekäs. Kuva: Marissa Tammisalo
Ansu Kivekäs. Kuva: Marissa Tammisalo

 

 

Ansu Kivekästä haastatteli Arja Vasama

 

 Ansun tuotantoa:


- Päin Porkkalaa. Nuorten jännitysromaani. Tammi, 2008, 2014.
- Täysillä metsään. Nuorten jännitysromaani. Tammi, 2010.
- Ykkösjätkät. Lastenromaani. Tammi, 2012.
- Tuli perheen alla. Nuorten jännitysromaani. Tammi, 2012.
- Perhosveitsi. Rikosromaani. CrimeTime, 2014.
- S.E.K.S.I.Ä Kuuma aalto. Romaani. Karisto, 2016. (Yhdessä kirjailija Anu Holopaisen kanssa.)
- Ykkösjätkät ilman jarruja. Lastenromaani. Tammi, 2017.

 

 

Pst, onks tietoo…

 

mistä sitä saa? Lappilaista kirjaa nimittäin. Sitä on kuin marjaa hyvänä hillakesänä, mutta yhtä vaikean taipaleen takana.

Rovaniemen kaupunginkirjaston Lappi-osasto keräsi Lapillinen-lehteä varten viime vuonna ilmestyneet lappilaisten kirjoittajien kaunokirjalliset teokset. Niitä löytyi toista sataa, ja varmaan joku jäi joukosta puuttumaankin.

Valikoimassa on romaaneja, kertomuksia, novelleja, näytelmiä, runoja, lasten- ja nuortenkirjoja. On erätarinoita, dekkareita, science fictionia, historiallisia romaaneja ja elämäkertoja. On elämänkatsomuksellista ja yhteiskunnallista pohdintaa. On suomen-, saamen-, ruotsin- ja meänkielistä luettavaa. On oma- ja palvelukustanteita ja valtakunnallisten kustantajien maailmaan saattamia, mutta hyvin monen kirjan kätilö on lappilainen kustantaja. Voidaan hyvällä syyllä puhua lappilaisesta kirjasta. Jokaiselle löytyy jotakin. Ahkera lukija voi ahmaista vuoden ajan vaikka kaksi teosta viikossa, jos vain tietää, mistä tätä hengenruokaa saa. Kirjakaupoissa runsauden pula ei nimittäin näy.

Kun kolusin joulun seutuvilla läpi kaksi, samaan hallitsevaan ketjuun kuuluvaa kirjakauppaa löytääkseni vähemmän tunnettujen lappilaisten tekijöiden töitä, tuntui kuin etsisin kiellettyä kirjallisuutta. Myyjän kanssa sukeutuneessa antoisassa keskustelussa kävi ilmi, että muitakin ”kielletyn kirjallisuuden” etsijöitä on. Hieno uutinen oli, että turistit kysyvät paikallista kirjallisuutta aivan samoin, kuin he kysyvät paikkakunnan käsitöitä tai ruokia.

Mikä siis mättää? Miksi kirjakaupasta ei löydy kirjoja? Lyhyesti sanottuna: kirjojen myyminen kirjakaupan kautta on kustantajalle liian kallista. Varsinkin pienet kirjantuottajat ovat noidankehässä: kirjaa ei oteta myyntiin, ellei sille ole jo etukäteen tiedossa riittävästi ostajia ja ostajia ei tietenkään ole, jos kirjaa ei oteta myyntiin.

On realistista muistaa, että lappilainen kirja ei ole erityisen kaltoin kohdeltu, vaan kuuluu kirjojen suureen enemmistöön. Paraatipaikat kaupassa on varattu harvoille. On myös hyvä muistaa, että myyntiluvut yksin eivät takaa kirjan merkitystä.

Kirjoja voi toki ostaa verkkokaupoista, julkistamistilaisuuksista ja muista tapahtumista. Jos kuitenkin haluaa hankkia luettavansa niin kuin moni kirjan ystävä haluaa: pyöritellä kirjaa käsissään, katsella ulkoasua, lukea pätkän tekstiä, verrata sitä esittelytekstiin, varmistua, että kirja sopii itselle tai lahjaksi sille, jolle se on tarkoitettu, on fyysinen kirjakauppa sittenkin mukavin paikka tehdä ostos. Tai jos hankkii kirjansa niin kuin satunnainen ostaja sen tekee: kuljeskelee lauantaipäivänä kaupungilla, astuu kauppaan sisään ja huomaa tuntemattoman mutta kiinnostavan kirjan, on kirjakauppa jälleen paras paikka tehdä ostos.

Lapin Kirjallisuusseura on tehnyt paljon hyvää työtä kirjoittajien kouluttamiseksi ja rohkaisemiseksi ja lappilaisen kirjallisuuden tunnetuksi tekemiseksi. Maakunnan lehdistökin on aktivoitunut alueensa kirjallisuuden esittelyssä. Mitä voitaisiin tehdä, jotta lappilaisia kirjoja löytyisi myös kirjakaupoista?

 

Anna Kyrö

 

 

 

Tunnelmasta toiseen

 

Vuoden vaihtuessa on tapana toivottaa ”hyvää uutta vuotta”. Näin ehkä siksi, että ymmärrämme kaiken inhimillisen toiminnan liittyvän tavalla tai toisella vuodentuloon.

Vuoden vaihtuminen merkitsee aina uutta alkua. Toivotus on paikallaan sillä vuosi ei aina välttämättä vaihdu parempaan, vaikka niin toivoimme. Sadan vuoden takainen historia muistuttaa, että optimismintäyteistä itsenäistymisvuotta voi seurata sisällissota.

 

Suomi 100 jäi historiaan

Komeasta päätöksestään huolimatta Suomi 100 -vuosi ehti uuvuuttaa jo innokaimpiakin juhlijoita. Kunnialla juhlavuosi kuitenkin vietiin loppuun. Juhlavuoden aikana moni toteutti jonkin merkittävän teon. Lapin Kirjallisuusseuran toiminnassa Lapin satumaa-kirjoituskilpailu ja sen annista toimitettu Lapin satumaa-satukirja lukeutuvat niihin.

Kirjan ensipainos ei tule kaupalliseen levitykseen, mutta SKR:n Lapin rahasto ja Lapin Kirjallisuusseura varmistavat, että teos tulee kaikkien maakunnan kirjastojen kautta jokaisen saataville. Arvokkaan painoksen jakelusta päätetään vielä erikseen järjestäjien toimesta. Kaikki kilpailuun lähetettyä 159 satukäsikirjoitusta arkistoidaan Lapin maakuntakirjastoon.

 

Toimintavuosi 2018

Lapin Kirjallisuusseuran vahvistettu toimintasuunnitelma tulevalle vuodelle on pääpiirteissään tuttu eli kevään ja syksyn Lapillisen, Sodankylän kirjoittajakurssin ja Tekijöiden päivän jaksottama kokonaisuus.

Ohjelmarunkoon liitetään jäsenistön omaa monimuotoista tekemistä tukevaa toimintaa. Viime kaudella sellaista edustivat esimerkiksi runotapahtumat eri puolilla maakuntaa, kirjallisuustapahtumat kirjastoissa ja aktiivisten kirjoittajaryhmien toiminnan tukeminen.

Myös yksin omien tekstiensä kanssa puurtavia tekijöitä pyritään tukemaan laadukkaan arviointipalvelumme kautta. Suorin tie konsultoivien asiantuntijoittemme yhteystietoihin löytyy web-sivuiltamme (http://www.lapinkirjallisuusseura.fi/index.php/arviointipalvelu), mutta ne julkaistaan totutusti myös jokaisessa Lapillisessa.

Lapillinen tulee kevään numerossaan käsittelemään satukirjoituskilpailun satoa. Kevään Lapillisessa saamme luettavaksemme valikoiman kirjoituskilpailun julkaisemattomasta aineistosta. Syksyn kaksoisnumeron teema johdattaa sitten vuoden 1918 tapahtumiin.

Hyvää ja menestyksekästä uutta vuotta kaikille lukijoillemme!

 

Erkki Kaila
Lapin Kirjallisuusseura

 

 

 

Kuka lukee satuni?

 

Lapin Satumaa -kilpailun voittajat julistetaan lauantaina 2.12. Torniossa. Samana päivänä julkistetaan kirja, johon raati ja kirjan toimittaja ovat valinneet 28 satua 159 tekstin joukosta. Vain pieni joukko kilpailuun tulleista saduista pääsee mukaan kirjaan.

Sosiaalisessa mediassa pyörii jatkuvasti kirjoituskilpailukutsuja, ja kirjoittajakouluttajat kehottavat osallistumaan kilpailuihin. Kilpailuissa onkin monta hyvää puolta: dead linen lähestyessä on pakko saada aikaiseksi, ja aikamoisen varma voi olla siitä, että joku lukee tekstin alusta loppuun.

Kääntöpuolena on se, että kilpailuihin tulee aina tekstejä enemmän kuin on mahdollisuus palkita. Montakohan kertaa olen itsekin pettynyt päätöksen tultua? Todennäköisesti useammin kuin haluaisin muistaa. Vaikka teksti olisi kuinka hyvä ja siihen olisi itse tyytyväinen, se ei silti välttämättä yllä kolmen parhaan joukkoon.

Toinen masentava viime aikoina kuulemani väittämä liittyy siihen, että kaikki haluavat kirjoittaa, mutta kukaan ei halua lukea toisten kirjoituksia. Mitä mieltä sitten on kirjoittaa, julkaista, osallistua kilpailuihin?

Lapin Satumaa -kilpailun raadin jäsenenä sanoisin, että aina kannattaa kirjoittaa. Vaikka teksti ei päätyisikään julkaisuun ja nousisi voittajaksi, se saattaa silti ilahduttaa – sekä kirjoittajaa että lukijaa. Kun tekstin saa johonkin muotoon, sen voi julkaista omassa blogissa, sen voi lukea lapsille tai puolisolle, tai sitä voi työstää eteenpäin myöhemmin julkaistavaksi.

Monissa kirjoituskilpailuissa menestynyt oululainen Jukka Ahola antaa blogissaan vinkkejä kirjoituskilpailuihin osallistuville. Yhtenä vinkkinä on tuomarin asemaan asettuminen: tällä on luettavanaan pino tekstejä, joista juuri sinun tekstisi pitäisi erottua helmenä. Käytä aikaa siihen, että teet tekstistäsi erityisen.

Kuten Ahola, myös minä kehottaisin myös tutustumaan kilpailun ohjeisiin ja perehtymään siihen, millaisia tekstejä haetaan. Jos etsitään Lapin satuja ja kertomuksia, kirjoita sellainen. Toisena vinkkinä sanoisin, että kannattaa sukeltaa suoraan asiaan. Jos kahden sivun kertomuksessa ensimmäisen sivun jälkeen vielä odotellaan Helsingin asemalla junan lähtöä, ei se viimeinen sivu enää oikein pelasta tarinaa.

Vältä stereotypioita ja kliseitä, ellet sitten osaa käyttää niitä uudella, raikkaalla tavalla. Mieti, mikä nostaa tarinasi tavanomaisen yläpuolelle. Ole huolellinen, luetuta tekstisi luottolukijalla. Korjaa virheet. Tarkista, että nimet säilyvät samana läpi tekstin; jos sama koira on alussa Musti ja lopussa Haukku, lukija ei pysy kärryillä.

Lue aiempia kilpailutekstejä, ja lue myös kilpailun antologia tai parhaista teksteistä koottu kirja. Iloitse muiden puolesta, iloitse hyvistä teksteistä.

Lapin Satumaa -kilpailussa ilahdutti ja kosketti se, miten monesta tekstistä näki, että niillä on kertojalleen merkitystä. Se on jo erinomainen syy kirjoittaa.

 

Pälvi Rantala

 

 

 

Minne menet, kunnankirjasto?

 

Lapin kirjastojen trendi on surullinen, kuihtuva. Lainausmäärät ja lainaajien määrät vähenevät, ja myös kokoelmat supistuvat, kun poistojen määrä ylittää uushankinnat. Vaikka toimipisteet harvenevat (ja kirjastopalvelujen saatavuus heikkenee), silti yhä suurempi osa varoista kuluu vuokriin ja palkkoihin. Kirjastotilaston luvut ovatkin karua katsottavaa; vuodesta 1999 vuoteen 2016 Lapin kirjastojen kirjaostot ovat reaalieuroina laskettuna (siis hintaindeksillä korjattuna) vähentyneet parikymmentä prosenttia, samana ajanjaksona lainaajien määrä on vähentynyt yli kolmanneksen ja kirjastokäyntien määrä puolittunut. Kirjastojen kokoelmat ovat supistuneet parikymmentä prosenttia. Yhden kirjan lainaamisesta aiheutuvat kustannukset ovat kaksinkertaistuneet. Koko maassa suunnat ovat samanlaisia..

Kuten tiedetään, lukemisen määrä ja lukutaidon taso korreloivat. Jos kirjastojen numeroita voi pitää lukuinnon indeksinä, ei lukutaidon kehityksellekään ole hyvää luvassa.

Vuoden 1998 kirjastolaissa (2 §) "yleisten kirjastojen -- tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen". Uudessa vuoden 2016 kirjastolaissa ei kirjaston tehtävänä nähdä enää yhtäläisten mahdollisuuksien tarjoaminen (pl. kaksikieliset ja saamelaisalueen kunnat), ei myöskään sivistyksen eikä taiteen harrastuksen edistäminen. Silti uudenkin lain (6 §) mukaan kirjaston tulee "edistää lukemista ja kirjallisuutta ja tarjota tietopalvelua, ohjausta ja tukea tiedon hankintaan ja käyttöön sekä monipuoliseen lukutaitoon". Ynnä muuta mukavaa, kuten yhteiskunnallisen ja kulttuurisen vuoropuhelun edistäminen. Vähempikin tavoitemäärä kyllä riittäisi. Pelkästään monipuolisen lukutaidon edistäminen edellyttää sekä leveää että syvää kokoelmaa. Sellaisia ei yleisissä kirjastoissa enää pidetä. Kirjojenhan pitää kiertää.

Valtio sekä määrää ja rahoittaa. Yleiset kirjastot ovat kuntien "peruspalvelua", jonka valtionosuuden kuntakohtainen määräytyminen on kabbalaa. Kaksikielinen saamelaisalueen saaristolaiskunta, jonka asukkaista jokainen on kansakoulun kesken heittänyt ja työkyvytön sokea dementikko, on vahvoilla näissä pidoissa. Sellaisessa kunnassa riittäisi varmaan ekstraa kirjastollekin..

Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: kirjastojen surkeat luvut takaavat, että minkään värinen hallitus ei ryhdy niitä yksityistämään.

 

Matti Ylipiessa

 

 

 

Tehtäiskö treffit?

 

Jo kolmen talven ajan Rovaniemen pääkirjasto on kerran kuussa kutsunut treffeille, kirjoittajatreffeille. Kutsu on julkinen ja sen voi ottaa vastaan kuka vaan. Pääsyvaatimuksia ei ole, ja osallistua voi silloin kun siltä tuntuu. Ainoa edellytys on, että haluaa kirjoittaa porukalla.

Taidesalin ison pöydän ympärille on kerääntynyt 2-10 miestä ja naista, joiden ikä on vaihdellut lukiolaisesta jo useamman vuoden eläkkeellä olleisiin. Itseään ei tarvitse esitellä, mutta jos haluaa henkilökohtaisen kutsun seuraavaksi kerraksi, kannattaa jättää yhteystiedot ryhmän vetäjälle. Niin, ryhmällä ei oikeastaan ole vetäjää, ainakaan siinä mielessä kuin yleensä käsitetään. Kukaan ei ohjaa toista vaan kaikki ovat samalla viivalla.

Treffit käynnisti Rovaniemellä Pälvi Rantala, joka oli huomannut, kuinka innostavaa on kirjoittaa välillä porukassa.
– Kirjan vuonna 2015 kaipasin kirjoitusseuraa ja arjen keskelle hetkeä, joka olisi pyhitetty vain kirjoittamiselle. Netistä näin mitä kaikkea muualla tapahtui ja ajattelin että olisi kiva kun Rovaniemelläkin tapahtuisi jotain. Otin yhteyttä kirjastoon ja siellä oltiin heti valmiita ottamaan kirjoittajatreffit kirjaston siipien suojaan. Niin se sitten lähti liikkeelle.

– Ensimmäinen kerta tietysti jännitti, kun ei yhtään tiennyt, ketä tulee, vai tuleeko ketään. Paikalla taisi olla kymmenkunta kirjoittajaa ja tunnelma oli heti tosi mukava.

Rovaniemen kirjoittajatreffit kestävät tunnin kerrallaan. Tunnin aikana kirjoitetaan yleensä pari-kolme lyhyttä tarinaa tai vaikka runoa ja luetaan ne toisille ääneen. Treffien tunnussana on rentous. Jutut kirjoitetaan tajunnanvirtana, pahemmin miettimättä ja antaen kynän viedä. Pälvin mielestä teffeillä mukavinta on juuri toisten kiinnostavat ja yllättävät tekstit ja se ”kirjoittamisen taikapiiri”, joka syntyy, kun paikalla on toisilleen outoja ihmisiä, joita yhdistää kirjoittaminen.

Mistä ideoita kirjoitusaiheiksi? Kirjastoista löytyy kirjoitusoppaita, joista löytää hyviä harjoituksia. Itse voi keksiä lisää ja kokeilla, millainen aihe lähtisi vetämään. Joskus voi kirjoittaa kuvan, tai runon pohjalta. Tai aiheen voi siepata vaikka jostakin kirjasta. Kaikki aloittavat kirjoittamalla saman lauseen ja jatkavat siitä. Kun 10 minuutin päästä lopetetaan, huomataan että jollakin syntyy vakavaa draamaa, toisella pakina. Oma tunne- ja vireystila vaikuttavat tietenkin lopputulokseen.

Kirjoituksensa saa lukea ääneen, jos haluaa, mutta kukaan ei ihmettele, jos ei halua. Pieneltä ryhmältä saa vain kannustavaa palautetta. Kukaan ei ohjaa eikä opeta toisia, mutta väkisin oppii, kun lukee oman juttunsa ääneen ja kuuntelee toisten juttuja. Tulee ahaa-elämyksiä; noinkin voi sanoa.

Ryhmä innostaa tekemään tällaisia ”älyttömiä” harjoituksia, harjoituksia jotka saavat mielikuvituksen lentoon ja sisäisen sensorin vaikenemaan. Pienistä hassuista jutuista voi itää jotakin muuta, tai ne voivat auttaa toisessa kirjoitustyössä eteenpäin.

Rovaniemellä treffataan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona klo 17, yleensä pääkirjaston Taidesiivessä. Tapahtumaa sopii hyvin kopioida ja monistaa muille paikkakunnille. Treffaillaan!

 

Arja Vasama

 

 

 

Vankkureille ja matkaan, oi Kyldyyri!

 

Mistä on yleisötapahtumat tehty? Mikä meitä vetää puoleensa?

Tulin käyneeksi heinäkuussa kahdessa vetovoimaisessa, maankuulussa tapahtumapaikassa. Kajaanissa ja Töysässä. Kajaanissa luotetaan runouteen, Töysässä kauppaan. Kajaanissa runoilijoihin, Töysässä kauppiaan, linnanherra Keskisen tuuriin. Molemmissa paikoissa on omat linnansa, Kajaanissa tosin hieman vanhemmalta ajalta ja hieman huonommassa kunnossa, tuskin linnaa enää lainkaan. Tuurissa ovat linna ja yksisarvisten vartioima kartano loistokunnossa. Kauppa se on joka kannattaa.

Olin ensimmäistä kertaa Kajaanin runoviikolla. Kaupungissa oli samaan aikaan Pride-tapahtuma, johon myös osallistuin. Itse asiassa kävi niin että osallistuin enemmän Prideen kuin Runo ja sävel -viikon tapahtumiin. Ja kaikkein vähinten osallistuin ja pääsin osalliseksi runoudesta ja runoilijoista. Lauantaina viikon nimikkorunoilija Henriikka Tavin tilaisuus oli ohjelmassa väärin ja tilaisuuden alkamista odotellessani tutustuin läheisiin taiteilijavankkureihin ja vankkuritaiteilijoihin. Pohjoiskarjalaislähtöinen kuvanveistäjä Tapani Kokko ja taiteilijavaimonsa Virpi Kanto olivat pystyttäneet kesäiset taidevankkurinsa runoteltan viereiselle kentälle. Tapani Kokko kertoi lapsena viihtyneensä usein paremmin naapurissa kuin kotona. Tuo naapuri oli ollut kuvanveistäjä Kari Tykkyläinen, jonka luova toimeliaisuus on tuottanut kesäisen korkokenkä ja kukkamekko -suohiihdon Pudasjärvelle. Tykkyläisen luona Kokko oli nähnyt mitä on elää taiteilijaelämää, ja tämä oli ollut hänelle hyvin tärkeä asia myöhemmissä elämänvalinnoissa.

En malttanut odottaa enää Tavia vaan palasin toiselle puolelle Kajaanijokea, värikkäälle ja aurinkoiselle Pride-juhlatörmälle. Aamun avasi törmällä Koiton kuoro, sitä kuuntelin edellisenä iltana Kaukametsä-salissakin. Runoilijoita törmällä ei näkynyt eikä kuulunut. Raatihuoneen torilla lavan olivat vallanneet äänekkäämmät esiintyjät. Runon ja vaihtoehtoisten sävelten tapahtumapaikkaan oli torilta ainakin kilometrin kävelymatka. Siellä taide eli omassa rauhassaan. Tuota rauhaa olisin toivonut edes pikkusen myös torille ja torinkulmille, toiselle puolelle jokea.

Puolia on tietysti enemmän kuin kaksi. Puoleensavetäviä ihmisiä ja kohteita Suomessa kulkijoille riittää. Rohkeimmat ja ennakkoluulottomimmat kulkijat eivät liiku vain puolelta toiselle vaan kulkevat ristiin rastiin. Tuurin suureellinen kulissilinna vetää ilmeisesti päivittäin yhtä paljon ihmisiä puoleensa kuin koko Kajaanin runoviikko. Eikä se mitään vaan se että ”Kajaanin runoilijat” viihtyivät kovin paljon omassa rauhassaan, omassa ”kulttuurilinnassaan”.

Kulttuurin pariin ei tulisi päästä, vaan kulttuurin ja taiteen tulisi tulla meidän luo. Olla osa meidän elämää. Olla läsnä. Näyttäytyä yhtenä mahdollisena tapana elää ja elättää itsensä maailmassa. Kyllä linnoissa voi käydä, mutta ei niihin pidä jäädä oleksimaan, ei edes kulttuurilinnoihin.

Kajaanissa jaettavan Tanssivan kääntäjäkarhun sai Liisa Enwald Rainer Maria Rilken runoteoksen suomennoksesta. Olin vuosia sitten Sodankylässä Liisa Enwaldin opissa. Palautetilaisuudessa hän sanoi minulle että kyllä sinä kirjoittaa osaat kunhan löydät oman timanttisi, oman tiesi ja kielisi. Taide, luova työ ja kirjoittaminen haastavat meitä tekemään asioita omalla tavalla, puhumaan omasta aiheesta omalla kielellä. Asukoon kreivit linnoissaan ja kulkekoon ajoneuvoissaan, mutta runo asukoon turuilla ja toreilla ja kulkekoon vankkureilla.

 

Irene Piippola

 

Joki kulkuttaa

                  tunturilatvoilta merensuulle

yön tumma hehku

isonveenaika


   virran tukka

          viisisataa kilometriä pitkä


                                 tuuhea

 

 

Kaksi linnaa:

Kajaanin linnan rakennuspiirustuksia 1700-luvulta linnan uudelleenrakentamiseksi.
Kajaanin linnan rakennuspiirustuksia 1700-luvulta linnan uudelleenrakentamiseksi.

 

Tuurinlinna: Kulutusparatiisi 2000-luvulta Töysä, Tuurin kylä
Tuurinlinna: Kulutusparatiisi 2000-luvulta Töysä, Tuurin kylä