Sydämeni

Sydämeni

kuin ”lepäävä viulu”.

Työvuosien kireä jousi

jo katkennut.

Nyt soitintani

näppäilevät

pienet sormet

ja milloin heleät,

milloin tummat soinnut

valtaavat minut.

                                    Sinikka Lappeteläinen

Aurinko

Olen kiitollinen auringosta.

Sen valo riisuu ruumiini.

Sen säteet tunkeutuvat sieluuni.

Herättää sydämeni kiitokseen

Sen lämpö hellii ihoani.

Siivittää aivoni rakkauteen.

Sen energia huutaa, tule

kanssani alttarille, uuteen päivään.

                                    Markku Knuuti

Sanat

Ainut merkityksellinen pääoma

on oma pää.

Kallo, kellari, aitta, käteisvarasto

Säilytän siellä inhimillisyyteni tärkeimmät asiat,

sanat.

Kallokellarin pohjimmaiset kivet on muurattu

jäykän moraalin betonilla

isoista asennejärkäleistä.

Niiden päällä seisoo koko rakennelma.

Kellarin ensimmäisen kerroksessa,

aivan heti ovensuussa on arkinen käyttösanasto.

Pyöreäkulmaisiksi kuluneita itsestäänselvyyksiä:

"Minä olen, sinä olet, hän on, jos, vaikka..."

Ja aivan niiden vieressä tyrkyllä,

ensiksi siepattavissa,

on runsas rumien ja ilkeiden sanojen laari.

Niitä ei tarvitse koskaan etsiä.

Varaston keskivaiheilla ovat erikoissanat

asiallisesti erivärisiin laatikoihin pakattuina.

Ne on valmistettu kiiltävästä metallista.

Niiden käyttöönotto on työlästä ja vaatii aikaa,

mutta muita sanoja täsmällisempinä ne kuulostavat virallisilta.

Kaukana aivan perällä on salainen kori.

Siellä ovat lempeät ja pehmeät sanat.

Ne on kääritty huolellisesti paksuun villavaippaan,

että ne säilyisivät uusina ja lämpiminä.

Siihen varaston osaan tarvitaan erikoisavain.

Ja ne otetaan käyttöön vain silloin,

kun rakkaimman lämpö on ihan liki,

käsi etsii toisen iholta herkimmät kohdat,

kun huulet ovat kuumat.

                                    Lauri Akola

Kilometritolppien etäisyys maili

Baarien väli

     pissähädänpituinen

Tappava tippakuu

loputon

            Hän unttuinen, kirsikkainen

Korkkiruuvinsuoralla jano

kiilaa ohi

                                    Pälvi Rantala

SAAPAS

Kaipa se menee tämäkin vuosi,
siinä missä edellinenkin
tai sitä edellinen;
tai joku niistä -
valitkoon itse itsensä.

Niistä yhtä erkomma nostamaan,
tulee ylpiäksi
ja länää muut.

Tuijotellaan merelle,
suolaveden yli ulapalle - aavan taa -,
siellä horisontissa näkyy liikkuvan lammaskatras,
sellainen tummahkon sorttinen;
uhkeahko pullukkainen.

Saapas nähdä ajelehtiiko tälle rannalla
ja alkaa rähmimään räntää
kun ei tuo Pohjan akkakaan saa kiihotettua
itseään hyytävään kiukkuun.

Lempeänä häärii Golf-virran loppujen päällä;
liekkö sivut kipeinä - vaiko ristiselkä,
onhan tuo ristiään jo kantanut vuosituhansia
suomilaisten suussa.

Arktinen hysteria jatkuu ja voi hyvin.

Harri Harmaasusi Markoff

Runoilija ja valokuvataiteilija Harmaasusi julkaisi 2017 runokirjan Voittamattoman auringon päivä (Mediapinta).  

ONNEKSI OLKOON 100-VUOTIAS SUOMI-ÄITI JA -ISÄ!

Sinä minut kasvatit, isieni maa, rukiisi voima, apilanmahla. 

Ankarasti, hellästi työhön opastit,

kiitollisena leivän murtamaan ja nöyrtymään

hallayönkin jälkeen.

Uuden kesän toivossa jakamaan viimeisen leipäni,

kiittämään, että juuri minulle tämä tuska.

Ja vain yksi kysymys jäljellä: –Tuleeko päivä,

jolloin mikään ei satu?

Mitään ei tapahdu, ei unta, valveillaoloa,

kirjoja ja lukijoita.

Tuleeko päivä jolloin ei enää lauluja synny?

Lilja Kylmänen

 Haikuja

Lampi väreilee.
Hornetit silpoo taivaan.
Nuijapäät uivat.

                                                          Järvi liplattaa.
                                                          Poika pyörii ja roiskii.
                                                          Pulahtaa veteen.

Märkä asfaltti.
Viemärit tulvivat jo!
Kastuu jalkani.

                                                         Rusakko hyppää.
                                                         Vesi läikähtää yli.
                                                         Auto jarruttaa.

                                    Hanget hohtavat.
                                    Suksi lipsuu hangella.
                                    Kaatuu poikanen.

                                    Kuusen latvoista
                                    varisee lunta niskaan
                                    hiihtäjän hitaan.

Riika Kotka

Haikut ovat Riika Kotkan kokoelmasta "Ja minua pelotti kun sammakko nauroi" Mediapinta 2017

Kukkakuvio 

Leveät hartiat siirtävät heinää kuin traktori.

Katselet. Kikakat pellon laidalla.

En hymyäni peittää voinut, kun tanssimme ensimmäistä kertaa. 

Lapsemme ristimänimet ovat,

en muista.

Surkastuneet sieraimet imevät muistoa viimeistä.

Kävely, aurinko, kukkakuvio mekossa tai lakanoissa,

en muista.

Hampaat voimattomia näkkärille.

Savua ei tupakka, laite kolkko puristaa keuhkoa.

Kynsilakan väriä väitin punaiseksi, se oli lilaa.

Haukuit minua nimellä, millä, 

en muista.

Kahvikuppi keraaminen tai muovinen sylkee sisältönsä lattialle.

Itku pahin. En kestä. Karkaan metsään tai baariin.

Äiti ja isä riitelevät, olenko lapsi vai aikuinen,

en muista.

Haisee. Ruma nainen tunkee nieluuni. Sekavaa.

Paskaa seinällä kukkakuvion päällä.

Ei vaippoja, olen jo iso poika.

Äiti hakee minut pian. Milloin?

en muista.

Jarkko Ajanki

Kuinka paljon lempeyttä voi ottaa vastaan?

lampun hämyssä jälkeen puolen yön

hän katsoo ulos ikkunasta ja

toisaalla eräs seuraa hänen katsettaan

näkee saman kaipuun horisontin

satamavesien loiston ja majakat jotka

he syksyisin sytyttävät

kannen liepeessä purukumisinetti

vastauksena pieniä

huomioita ajatuksia helähdyksiä

kissankelloja kirjeessä . 

Tiina Qvist

Silloin on huonosti asiat

Silloin on huonosti asiat,

kun tallovat hevoset

viljapellot mullaksi,

halla raiskaa tyttäret

ja pojat kykynsä

kadottavat. 

Yelling Rosa

Nuorekhaat vaatheet

Ko alenusmyynit aloit,
nii mieki lähin vaatekauphaan.
Mie olin päättäny,
että ny mie ostan jotaki nuorekhaampaa.
Mithään tummansinisiä krimpleenijakkapukuja enhään.

Kaupassa myyjä alko heti minua opastamhaan sinne
jakkapukupuolele,
mutta mie panin vasthaan ja sanoin,
että mie halvaan jotakin nuorekhaampaa.
Se katto minua vähä aikaa,
ja sano, että tuola vasemala meilä oon nuoritten vaatheita.

Mie menin sinne,
ja seurasin, minkälaisia vaatheita nuoret tyttäret valikoittit
                ja veit sovituskophiin.
Mie otin samalaisia.
Löysinki yhen puseron,
soli pinkki mustila koukeroila.
Kaulusta mie kyllä vioin liika avaraksi,
mutta sen näkkee sitte päälä paremin.
Sitte mie valittin mustat trikkoohousut,
                semmoset, jokka ylettyvä puolisäähreen.

Mie tunsin itteni jo nuortunheeksi,
oikasin sölän suohraan
ja nostin pää pysthöön niin,
että kaikki leuakki nousit matkassa.
Menin sovituskophiin ja
vetäsin sen puseron pääleni
ja trikkoohousut tietekki kansa.

Ja ko mie katton siihen suuhreen peihliin,
ja ootan, että sieltä näkkyy nuorekas tyär,
niin älä puhu mithään!
Sieltä vahtasi vanhempi vaimoihminen,
jolla oli kaks numeroa liian pienet housut
ja pusero, joka ei ollu armolinen kaulakrutuile.

                 Mie riisuin net nuorekhaat vaatheet pois
                 ja jätin sinne kophiin.

Mie olen enämpi jakkapukuihminen.

Ritva-Elina Pylväs

Runo on julkaistu kokoelmassa "Väylän vaahtopäillä", joka esiteltiin kesäkuun pääkirjoituksessa

TARINAKIVI

Kuusi seisoo keskellä järveä
tulvaveteen heijastuen.
Istun kivellä, katselen, ihmettelen.
Telkkä pyrähtää lentoon
omaansa kurluttaen.
Laineet väräjävät
vaeltavat luo
varpaat jo kastaen.
Telkkä tuohon taas pyrähtää –
Hyvä ihminen! kivi allani karahtaa –
Nouse jo ylös! minä tähän jään
ja putkahdan esiin kun aika on.

Oi, armaani –
tule uudestaan,
tule luo
kun kesä saa
ja haaveesi kanssas jaan.

Leena A-L Heinonen