Joulutähden terälehtien risteyksessä,
taivaan tummansinisen siluetin keskuksessa
jään kuuntelemaan:
jossakin jää rasahtelee,
paksun multakerroksen, valtavan jäämassan läpi
nousee kuuma liekki,
rakkauden valtava voima.

Joulusta jouluun seison tallissa
veisaamassa vanhaa virttä,
jonka lumikenttien ja taivaan holvikaarten enkelit sävelsivät.

Ei siinä ole piparkakkuja, ei tonttuja,
vaan paju ja haapa,
heinä, hanki, käpy ja kuusi,
keltaiset, tallaantuneet heinät, joiden päällä
pikku jalka,
pikku käsi haparoimassa taivaan tähtisarjaa,
jonka Jumala istutti,
pieni lapsi, jonka hikiset otsakiehkurat katsovat unisina ruusuvuoteelta
Marian sylistä, silkinhienojen käsien alta
aasin lempeiden silmien yli.

Tämä loputon taivasvuode, ikuinen kellojen soitto,
avaruuden pohjaton kumu,
jonka kuullessaan ihminen taipuu
kerta toisensa jälkeen.

Kati Kanto