Nimetöntä saattaa katsella
mieluusti ja hartaan, havainnoida
liikkeitä liehuvia, kaarteita, värejä
miettiä mysteerejä vihreitä, mikähän luonto sen on
ihastella, mieleen piirtää värit, muodot erityiset
myöhemmin tarkastaa, ilahduttaa mieltä

tarkastelemaan pysähdyin, mättäälle istahdin, saappaat jalasta potkaisin
nimen opin, ja latinalaisenkin vihkosestani
katseella lehden kaarretta, varren karheutta, ihastelin nyt tietäen
ominaispiirteet etsin, mitä huomannut en itsekseni
musteella toinen rakastaja painanut kirjaseen, niin nätisti kynällä vanginnut
luonnossa korostuneina esille heräävät

samoin ottein kuin aamuisin pysähdyn
auringon kutitellessa ihoasi tarkastelemaan kaarteitasi, luiden, ihon lumoa
kummun kauneutta, päälaen kulmia ja niitä piilottavia suortuvia punaisina hohtavia
oppinut olen jo ominaispiirteesi, enkä niiden muistamiseen piirroksia tarvitse
vaikka rakastan musteella niitä lukita, kirjaimien muotoon sivellä

Jyri Ollila

Yöllinen vieras

Katseeni vilistää yli ikkunan lasiruutujen pihamaan heinikkoon.

Se on kans yks mahoton jos et unta saa.

Helevetti soikoon!

Silmiini piirtyy yöllinen, sateinen puutarha.

Sateen jälkeen pisarat ruohikossa ovat kuin marmorihelmiä!

En helevetti nuku kun ei nukuta!

Jokainen lehdelle jäänyt sadepisara on täydellinen lasipallo.

Virheetön ja eteerinen kimmeltävä ympyrä.

Kello on jo kohta kaksi! Miten tässä piru vie jaksaa töihinkään lähtiä!

Usva ryömii puutarhaan ja sulkee märät kasvit siniseen syleilyynsä.

Tämä koko homma meni aivan häneksi! Pitäs varmaam syyä jotaki melatoniinia…

Kaikkialla kuuluu yön yksinäisiä huutoja, joita kukaan ei kuule. Puutarhassa vallitsee rauha.

Alkaa jälleen sataa hiljaa rauhaisan usvan keskelle. Hiljaisuus on utuinen ja petroolinsininen.

JA MIKÄ SAATANAN SUPIKOIRA TUONNE PIHALLE NYT MÖNKI!

Kohta on kaikilla naapurin elukoilla kapi ja rabies!

Olli Kaihua

Aamuja
jolloin herää
Atlaksena
      olkapäillään
      taivaan paino

Aamuja
jolloin herää
Nyksinä
      voimillaan
      luo maailman

Yksi aamu
jolloin herää
Athenena ja Afroditena
      hallussaan
      tieto, taito
      rakkaus

Nike!

Anne Laukkanen

Tämä kaupunki kesällä

Ilma hempii, laskostaa kasvoille

naiset kukkaistavat vaatteensa,

säilöytyvät kahden istuttaviin keinuihin,

sorjistuvat ääniltään

mummo saa sihinäjuomaa, nauraa,
jonkun mummo se varmaan on, reunoilta rutistellun näköinen,
kynsistä kähärä, puissa roikkunut, köysiä vedellyt, rakkaansa haudannut

Miehet hakevat esille särinäntekijät, kääntävät päänsä heikkoon tanaan, pullistuvat kaulan kohdalta,

aloittavat puurtamisen. On kuuma, heitä ei silti estäisi mikään, polvet huutavat nostettujen

lahkeiden alta, ruvet sulavat helteessä, limovat ilmaa, ruumiit lahoavat vihreä pinta välissään

hetkeksi merittyy, suola käy läpi, sitoo tähän paikkaan, hiertää ranteet, laskee vapaaksi, sitoo
taas kiinni. Koirat ja lokit ja radiot ja itkun kaltaiset vaimeat naurut, tämä kaupunki kesällä,
sen märkivä haava,

Ilta keittyy

Jenni Grönqvist

(teoksesta Mestauskalliolta mereltä - runoja rantakaupungille, Väyläkirjat 2019)

Tirriäinen (kummitytölle) 

Hei sinä tirriäinen
kun nyt katson sinua tässä
näen jo railakkaan linnun hyppimässä
mättähällä pesäsi pehmeyden
Nyt hento untuvainen
tuhinan täyttämä maailma
jonka ihmeet kaipaa tarkkailua
Ei pelota lento ensimmäisen

On äänes vielä hentoinen
mutta vahvistuu laulavassa
tässä parvessa oot kasvamassa
luona erilaisten lintujen
Hei pieni tirriäinen
pian jo siipes sua kantaa
aika näyttää mitä luonto antaa
kun laskeudut luokse oksaisen

Tässä puussa ääntä on monenlaista
jotka odottavat päästä kanssasi laulamaan
Kuorossa vahvana kaikuu iäni
joka etsii paikkaansa innoissaan

Hei rakas tirriäinen
matkasi alkoi syntymästä
Minne viekään tuuli puusta tästä?
Saat levähtää ain luona lehväisen
Nyt liidä tirriäinen
korkeella sinitaivahalla
tunne tuuli siipiesi alla
yllä sukusi puun oksaisen

Mako Pihavainio

valta nimetä, nokkoserhonen
kuulua hyvin, oikeasti
ei kenellekään, itselleen
maailmalle, hengityksenä
reittien aluissa, teidensä päissä

keskellä vuolaita viestejä
muovailevia massoja

pilvien yllä, pilvien välissä
spektritaivaan kirjaimiksi
aukeaa aukile, versoo nokkonen
siipien kärjissä, luomen alla
turbulenssia, auringonpilkkuja
                                         tä
                                            p
                                      liä

Tiina Qvist

 
Hainakurunoja

Elämä
pysäkki välillä
syntymän ja kuoleman.

Suudelma
maistui mansikalle
sinä synnyit huhtikuussa.

Lapsi
sen yhden
hurmiollisen tuokion tulos.

Katseestasi
luen ajatuksesi
toisinaan välttelet katsettani.

Täysikuu
pilvien lomassa
uneton yö edessä.

Apua
harmaa hius
oliko elämä tässä?

Miksi
ei voi kurkata
tulevaisuuden taa?

Rikas
vai rakas
kumpi on rikkaampi?

Minne
elämä menee
kun olen kuollut?

Leena Pyhäluoto

mitä on mielessä sinulla, ihminen
kurttuotsainen, viistoilmeinen
samassa tilassa ja ajassa
läsnäoleva

harmejako mietit, millaisia
mikä on mennyt mielestäsi metsään
metsään mielessäsi

menitkö solmimaan itsesi kimppuun
ripustamaan vapautesi parruun
kaulastaan kiinni
senkö teit

katso!

uusi aika on täällä:
maa nielaisi lumen, koivut
palauttivat lehdilleen vihreän
ja kevät antoi itsensä kaamoksen
katveesta ilmi
 

mutta sinä, katso:
 

sinä olet jo myynyt maasi
lyönyt rukkaset pöytään
elämään pettynyt
pettynyt elämään

hiirille kasvavat korvat
ja puhdas pöytä kattaa itsensä
silmiemme edessä

ja sinä muukalainen
työmatkalainen
istut ja katsot itsesi sisään

näet, mitä 
- mitä näet?

Maria Paldanius

Jos se olisi mahdollista
Olisin aistimaton, loputon virta
Virtaisin
tiedostamattomana, unen-,
tuulenomaisena
Puhaltaisin sinut
Unettoman
Kuumeisen lapsen vierellä valvojan
Puhaltaisin kärpäset kasvoiltasi
Lepattaisin lehdissä
tyynellä, merkkinä

Lupaisin liikaa, liian monelle
Lupaisin palata
Lopulta olisin se viima,
tiedäthän,
joka s a l p a a hengen
Saa käpertymään
Ja väistämättä syyttäisitte minua
oikeutetusti 
Paitsi teoistani myös muista
kaltaisteni toimista

Sittenkin olisin tunne sinussa
Todistamassa kaltaisuutemme
helmiverhojen välähdyksissä
Sinä, tanssimassa alastomana
Piiloutuen, kauneutesi kieltäen
Katseidemme kohdatessa
helmiverhojen välähdyksissä
Ilmestyt, katoat
Helmiverhojen
välähdyksissä
Äidinmaidosta
Vaarin eleistä
Kaiku opeista, kerran ympäriltä
muottiin valuneista
Kaikki tämä
helmiverhojen välähdyksissä

Vai olisinko taulun itkevä poika
Tyttö, vanhus, ihminen
Keski-ikäinen jokin
Itkevä taulu
Valuva, hajalla oleva
Jonka korjaisit, mutta se on
Niin kaunis juuri tuollaisena
Se on niin kaunis hajalla
Niin kaunis
Niin hajalla
Tuollaisena

Jarkko Pudas

TRAUMAEXPERTTI

Sukujuhlissa,
lusikka kahvissa,
istun spottivalossa.

Juristi, lääkäri ja kauppatieteen maisteri
eivät käsitä,
missä on minun paikkani.

Ei,
en ole toimari,
en virkaa tekevä sihteeri.

Olen vapaa,
raketilla matkustava
sielun kapteeni.

Työni on pilvien takana.
Paikassa,
jota täällä ei oikein tunneta.

Siellä ei ole lomia,
ei ylityövapaita eikä
Smartumin lounaslippuja.

Siellä on;
pimeyttä ja pelkoa.

Siellä kohdataan vuorotta;
tukahdettuja tunteita ja tulkitsemattomia tarinoita,
suvun perintökauheuksia ja ääneen lausumattomia sopimuksia,
Niitä pieniä tyttöjä ja pieniä poikia, joilla ei ollut tilaa syntyä.

Nii-iin,
pilvien tuolla puolen,
minä vietän aikani,
sillä olen traumaexpertti.

- Kävelijä Mirja Kärnä

27.8.17

Luonto on minun isäni,

Maa-Äiti lohduttajani.

Tunturimaisema sieluni ylennys,

kosken kuohu eheyttäjäni.

Luontoon minä vaellan

ollessani surullinen,

meditaatioon siellä sukellan

kaivatessani värejä elämääni.

Täällä saan olla oma itseni.

Täällä haavani parannetaan.

Täällä voimannutaan.

Väreiksi ja säteiksi maailmaan.

Sari Hakko

Kirjoittaja on 2016 perustetun tunturilappilaisen Avoin kirjoittajaryhmän jäsen.
Runo on juuri julkaistussa ryhmän toisessa antologiassa Kittilän kuusi.

Prologi

Olen kivi, siirtolohkare. Mahtavat jääpaadet työnsivät, sulamisvedet
kuljettivat minut etelään, mutta pyrin takaisin pohjoiseen,
tartuin aurinkoon.
Ytimeni ei tuntenut minua ja
valitsi väärin. Pohjoisen ihmisten puhumattomuuden, tunturien
laet, jotka näyttivät mahtipontisuutensa. Minä lepään pitkin
pituuttani maansydämellä ja kuuntelen peruskallion
värähdyksiä sen itkiessä poran sähköistä jytinää ihollaan.
Tahtoisin nousta, jotta näkisin koivunkantoa kauemmaksi.
Olisin auringon säteillessä, viehättävämpi, kiihottavampi,
voimallisempi. Saisin heinät kasvamaan lähelläni ja paremmin
huojumaan, ne tuntisivat kaukaisempien tuulien hyväilyä ja
sitrushedelmien kirpeyden. Kasvan sammalta ja jäkälää,
rapaudun sateessa, pelkään ukkosen iskuja. Jäisillä käsillään
routa siirtää minua, jos niin tahtoo. Jäkälään idätin musiikin,
se versoi vähän, mutta kaipasi viulua, sitä minulla ei ollut.
Pieneen lohkeamaan nousi maalaus, ikoni, mutta se kuihtui
okran puutteeseen. Oli aikoja sitten kivellä kirjaimet, miten sattuivat putoamaan, lumi peitti ne pyry
sinkosi hämäryyteen.
Odotin vuosia niitä takaisin, vähitellen ne palailivat,
sanoina ja lauseita.
Olen suuri ja mahtava järkäle, pirunpesä, jolla on pimeä puolensa. Hio minusta esiin särmä ja graniitin
kauneus.

Marja-Leena Vierelä: Lähtevien junien laiturilla. Mediapinta (Suomi 100)