Hetki

Tämä ilta nokista silkkiä
kaupungin äänet katkeraa soraa

             kiitäjä ampui ohimoni läpi

Tällaisena iltana

             otettiin lamppu ja saappaat ja purkki
             isä ja minä
             niitty oli käärmeensyljestä märkä ja minä
             tiesin että jäljet oli jättänyt koira, mutta silti

             Pimeä niitty maailmani reunan yli

             älä eksy

             Tänä iltana niitty musta ruohikko

Arja Vasama

Mummin viimeiset hillat

Mummi,

et koskaan leikannut hiuksiasi,

maahan ylsivät

Silti mahtuivat pieneen nutturaan

Hoidit karjan, maidon, aljoporot,

kynit linnut, paistoit rieskat

Kun pärekatto kastui

Mummi,

olet vuodeosastolla, jo vuosia

Tulen hillasuolta, käyn luonasi,

et tunne, et näe

Tuon Sinulle hilloja,

parhaita korpimarjoja

”Ei Miina enää syö”,

sanovat

Mummi,

haistat hillat,

nouset, hamuat rasian

Lusikoit silmät ummessa

Ehkä muistat,

kun heinänteon aikaan,

Kivihaarasta kerättiin talven marjat

Säilöttiin hetteen viileyteen

Hymyilet

Ari Mikkilä

Lähdön lopullisuus
puristaa päätä
kuristaa sydänalaa
hidastaa ajatukset ja askeleet

Kun lähtijä jättää kertomatta
ei jälkeenjääneille jää keinoja
surunsa sanoittamiseen

Monta yksinäistä ikävää
piiloutuu puhumattomuuteen

Suru ei kysy lupaa aikaa eikä tapaa
käy yli ymmärryksen
ilman sanoja vailla selityksiä

Yksi hukuttaa surunsa pulloon
toinen karkottaa kannoiltaan
ylipitkillä juoksulenkeillä
kolmas valvoo öitään
miettien mitä teki väärin

Pirjo Rantala

Lähellä jotakin johon voi nojata

olla kaatumatta aamulla

kun maailma horjuu

eikä itsekään ole vankimmillaan

Lähellä jotakin joka on pehmeä

kun uni on melkein siinä

ja kaikki kova karkottaa sen

Uni tarvitsee pehmustetun oven

Lähellä jotakin jonka tuntee

vaikka ei koskaan ole tavannut

sivuhenkilön takinhelman heilahdus

Väri jonka näki heti synnyttyään

Pälvi Puro Rantala

Mennään yhdessä

yöttömän yön rajamaille

seurataan juhlintaa

elämä! taas täällä hetken

yhdytään metsän kohinaan, nauruun

joutsenten lempeään tunturilauluun

Hilla Wesenius

sihisten säksättää taas se sama narri

alastomana viipyillen, läpi partaisen miehen, himokkaana maalaamien mustavalkoisten tähtien

vaaksan mitta pisteestä toiseen ja käännän puolesta matkasta suunnan etelään

kaksi ja puolivaaksaa vielä perille tuttuun tuntemattomaan

ja epämääräisiä ääniä kuulee kaiken aikaa

samalla kun remmissä räyhäävä terrieri repii raajani riekaleiksi

                                     keltamusta-anteenilla varustettu robotti 

                                                           R01237

                                     kaikenlaista turvaa väsymättä vaaroilta

tummanruskean metsän lukemattomat bonsaipuut 

taittuvat irvokkaasti jääden taka-alalle

paukkuvat ovet, kitisevät raput 

ja tunkkainen verhoilu pölyttää ajatukseni, kun sitä takoo hetken

                                      en tiedä, kuiskaa narri 

                                 jota pelleksi myös kutsutaan

                      tahdon vaan perille ja nukahtaa raukeana petiini

                                                  KUULUTUS

karusellia kierteleviä hevosia havaittu viimeaikoina varsinkin lämpötilan ylittäessä hellerajan

kiemurrellen se narri kiilaa itsensä rautatien ja valtatien väliin

alueelle jossa keskisormen näyttökin on rakkautta

- Veikko Autto
 

Kysyt

Sarianna Suorsa

Aika

Pohjanlahden rannalla istuu pieni peikkotyttö,

          sompottaa sokkona sanoja,

ampuu alas hirvasporon sarvet,

joista roikkuu nuhraantunut pitsi.

                    Kimaltaen vyöryvät valoisat vuodet.

Tytön on korjattava hiuksiaan, pojan autoaan.

Kolmenkymmenen vuoden kuluttua

he vihdoin tietävät

Kati Kanto

Rajattoman pihapiirin maassa tiet kasvavat

portaalta portaalle

Aidat hymyilevät ylittämään itsensä

          vihreään mekkoon repeää palkeenkieli

Vattupensaan makea piilopaikka

          tuoksu venyy ja piirittää

          sormet ja suun punaisiksi

          sopivan kielletyksi

          nokkonen näpäyttää kämmenselkää

Tukkaan tipahtaa tummimmat marjat

          ja valkoiset vattumadot

Polunvarren puolukkatertut palavat halusta tulla syödyiksi

Kävelen huokaavan metsän alle

tuoksuun jossa on hippunen syksyn rauhaa

Aino Aatsinki-Rannanpää

Kirjailijaruno

minulla on monta tarinaa rinnassa,

minä tunnen ne, kun kirjoitan.

tämä tunne on alkanut oireilla partana,

joka kasvaa sivuilla ja leuassa,

kaulasta ajan sen pois, koska hullu en ole

jos en ole kirjailija en ole mitään

työstä saan rahaa,

rahalla olen turvassa kaikelta pahalta,

paitsi tältä tunteelta,

joka pakottaa minut kirjoittamaan.

mitä haluat että kirjoitan

haluatko, että kerron tarinan

joka saa mielen vaeltamaan

itkemään, raivoamaan

ehkä minun kohdalla vain nauramaan

kun kirjoitan, mun ei tarvitse katsoa näppäimistöä

yrrn diyä niin psljon

teen sitä niin paljon

virheitäkin tulee, mutta se johtuu siitä, että sormeni eksyvät

mieli laukkaa nopeammin, kuin mitä sormet muovipaloja löytävät

mutta eivät ne ole elottomia tietokoneen osia, ne ovat ystäviä

suomen kielen aakkosia

rajaton mahdollisuus sanoja

ja paskaa

ja jotain hienoa silloin tällöin

Jarkko Ajanki