Kuukauden runot 2021

Jäsen, kirjoitatko runoja? Älä piilota niitä pöytälaatikkoon, vaan julkaise ne täällä seuran verkkosivuilla! Lähetä runosi sähköpostitse osoitteeseen Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen. tai Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen. ja kirjoita saatteeksi että tarjoat runoasi verkkosivuille kuukauden runoksi.

Lähdön lopullisuus
puristaa päätä
kuristaa sydänalaa
hidastaa ajatukset ja askeleet


Kun lähtijä jättää kertomatta
ei jälkeenjääneille jää keinoja
surunsa sanoittamiseen


Monta yksinäistä ikävää
piiloutuu puhumattomuuteen


Suru ei kysy lupaa aikaa eikä tapaa
käy yli ymmärryksen
ilman sanoja vailla selityksiä


Yksi hukuttaa surunsa pulloon
toinen karkottaa kannoiltaan
ylipitkillä juoksulenkeillä
kolmas valvoo öitään
miettien mitä teki väärin

 
 

Pirjo Rantala

 

 

 

 

 

 

 

Lähellä jotakin johon voi nojata

olla kaatumatta aamulla

kun maailma horjuu

eikä itsekään ole vankimmillaan

 

Lähellä jotakin joka on pehmeä

kun uni on melkein siinä

ja kaikki kova karkottaa sen

Uni tarvitsee pehmustetun oven

 

Lähellä jotakin jonka tuntee

vaikka ei koskaan ole tavannut

sivuhenkilön takinhelman heilahdus

Väri jonka näki heti synnyttyään

 

Pälvi Puro Rantala

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mennään yhdessä

yöttömän yön rajamaille

 

seurataan juhlintaa

elämä! taas täällä hetken

 

yhdytään metsän kohinaan, nauruun

joutsenten lempeään tunturilauluun

 

Hilla Wesenius

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hengitä, kuvaruno
J. Ollila - Hengitä

 

 


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

sihisten säksättää taas se sama narri

alastomana viipyillen, läpi partaisen miehen, himokkaana maalaamien mustavalkoisten tähtien

 

vaaksan mitta pisteestä toiseen ja käännän puolesta matkasta suunnan etelään

kaksi ja puolivaaksaa vielä perille tuttuun tuntemattomaan

ja epämääräisiä ääniä kuulee kaiken aikaa

samalla kun remmissä räyhäävä terrieri repii raajani riekaleiksi

 

                                     keltamusta-anteenilla varustettu robotti 

                                                           R01237

                                     kaikenlaista turvaa väsymättä vaaroilta

 

tummanruskean metsän lukemattomat bonsaipuut 

taittuvat irvokkaasti jääden taka-alalle

paukkuvat ovet, kitisevät raput 

ja tunkkainen verhoilu pölyttää ajatukseni, kun sitä takoo hetken

 

                                      en tiedä, kuiskaa narri 

                                 jota pelleksi myös kutsutaan

                      tahdon vaan perille ja nukahtaa raukeana petiini

 

                                                  KUULUTUS

karusellia kierteleviä hevosia havaittu viimeaikoina varsinkin lämpötilan ylittäessä hellerajan

 

kiemurrellen se narri kiilaa itsensä rautatien ja valtatien väliin

alueelle jossa keskisormen näyttökin on rakkautta

 

 

- Veikko Autto
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kysyt

 

Kysyt,
mistä sinut on tehty
kun et kuulu tähän maailmaan.
Epätasaiset palaset
ja puhkikuluneet reunat
jalat, jotka eivät kanna.
 
Vastaan,
näkisitpä saman kuin minä.
Loistat kirkkaammin
valon osuessa jokaiseen säröösi
ja rosoiseen kulmaasi
valaisten koko maailmani
 
Kunhan jalkasi kantavat luokseni
niin kuulut aina jonnekin.

 

Sarianna Suorsa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aika

 

 

Pohjanlahden rannalla istuu pieni peikkotyttö,

          sompottaa sokkona sanoja,

 

ampuu alas hirvasporon sarvet,

joista roikkuu nuhraantunut pitsi.

 

                    Kimaltaen vyöryvät valoisat vuodet.

 

Tytön on korjattava hiuksiaan, pojan autoaan.

 

 

Kolmenkymmenen vuoden kuluttua

 

he vihdoin tietävät

 

Kati Kanto

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Rajattoman pihapiirin maassa tiet kasvavat

portaalta portaalle

Aidat hymyilevät ylittämään itsensä

          vihreään mekkoon repeää palkeenkieli

 

Vattupensaan makea piilopaikka

          tuoksu venyy ja piirittää

          sormet ja suun punaisiksi

          sopivan kielletyksi

          nokkonen näpäyttää kämmenselkää

Tukkaan tipahtaa tummimmat marjat

          ja valkoiset vattumadot

 

Polunvarren puolukkatertut palavat halusta tulla syödyiksi

 

Kävelen huokaavan metsän alle

tuoksuun jossa on hippunen syksyn rauhaa

  

 

 

Aino Aatsinki-Rannanpää

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjailijaruno

 


minulla on monta tarinaa rinnassa,

minä tunnen ne, kun kirjoitan.


tämä tunne on alkanut oireilla partana,

joka kasvaa sivuilla ja leuassa,

kaulasta ajan sen pois, koska hullu en ole


jos en ole kirjailija en ole mitään

työstä saan rahaa,

rahalla olen turvassa kaikelta pahalta,

paitsi tältä tunteelta,

joka pakottaa minut kirjoittamaan.


mitä haluat että kirjoitan

haluatko, että kerron tarinan

joka saa mielen vaeltamaan

itkemään, raivoamaan

ehkä minun kohdalla vain nauramaan


kun kirjoitan, mun ei tarvitse katsoa näppäimistöä

yrrn diyä niin psljon

teen sitä niin paljon

virheitäkin tulee, mutta se johtuu siitä, että sormeni eksyvät

mieli laukkaa nopeammin, kuin mitä sormet muovipaloja löytävät

mutta eivät ne ole elottomia tietokoneen osia, ne ovat ystäviä

suomen kielen aakkosia

rajaton mahdollisuus sanoja

ja paskaa

ja jotain hienoa silloin tällöin

 

 

 

Jarkko Ajanki

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hämärän sävyt liukuvat ikkunan ohi

räpsyreunaiset räntähiutaleet

rypyttävät pitsiä alareunaan

 

   Tyhjä kahvikuppi tömähtää pöytään

 

Illalla kuunvalo kilpistyy valosaasteeseen

kuolleitten kuusten katse

vartio jäätyvää jouluilmettä

 

    Eteinen pysyy yhä tyhjänä

 

 

 

Aino Aatsinki-Rannanpää

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

hallittua, hallitsematonta huojuntaa

todiste olemassaolosta

kilpikaarna suojaa palamiselta, mutta sisin aines on aina

                                                            pintaa tummempaa

 

tunne syntyy salaa

kuulen sen minkä ymmärrän

rajat siirtyvät

niin lähellä ja saavuttamattomissa

mihin laittaisikaan nämä käyttövoimaiset silmänsä

 

voiko koskaan täysin humahtaa

sanoa saaneensa kaiken

olla tuntematta tapahtumatta jääneen paino, unelmien

täyttyvien toiveiden rinnakkainen todellisuus

 

molli on nousevan tuulen pehmeä laulu, kunnes onni

haurauteni vuoksi rakastan kiihkeästi

ja annan marttyyrien kuolla onnettomina

 

 

Tiina Qvist

 

 

 

 

 

 

 

 

 

KÄDET

 

Ajattelen käsiä

käsiä, jotka ovat kantaneet
käsiä, jotka ovat lyöneet
jotka ovat tukeneet, tukistaneet
silittäneet

jotka ovat menneet selän taa, taskuihin,
omiin ja toisten
luvatta ja luvan kanssa

ovat poimineet tupakan, kolikon, kondomin
taksikuitin viime vuosituhannelta

käsiä, jotka ovat antaneet,
ottaneet
luopuneet väsyneet jättäneet                                        hylänneet.

Käsiä, jotka ovat.

Käsiä, jotka ovat äidin, isän, ystävän kädet
sinun kätesi, hänen kätensä

minun käteni
sinun kädessäsi

kädet, jotka ovat vain.

Kädet
joiden uurteisiin on tarttunut
toisten muistoja

 

 

Katja Kärki

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mennyt
ei ole myöhässä

Tulevaa
saa odottaa

Tärkein
tässä,
niin lähellä
että ei näe

 

 

Anne Laukkanen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Heräsitkö taas seuraavaan päivään, räpiköit
kuuntelit kilinää, kun kävelit keittiöön

annoit aamukahvin valua padan pohjalle, hieroit väsyneitä silmiäsi

 

heräsitkö? ja nyt et aivan muista, miten päädyit työpaikallesi,
eikö vain? huokaiset syvään sanoessasi huomenet
tuntuuko se pallo taas nilkassa hieman kireämmältä, tuntuuko?
entä sinulla; tuntuuko?

 

niin huokaisemme yhdessä syvemmälle
ja aina vain huomenna syvemmälle
kunnes opimme lopulta aivan itse tekemään sen
opitko? kiristätkö ketjua ihan itse tiukemmalle
kuin sitoisit kengän nauhat aamulla
automaattisesti? kuin kone?

 

huokaiset ja tyydyt
jäät, tyydyt
jäät

 

jäätkö?

 

 

Jyri Ollila

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Minäkö, prätkäsussu -
        lepattaa lainattu nahkarotsi
        vilahtaa joenvarsi visiirin ohi
        tukkirekasta ropsin röyhtäisy

traktorin jäljessä heinäluoko
tällä kylällä lemahtaa märehditty aaiivee


minäkö, prätkäsussu -
        en enää purista rystysiäni kipeiksi

 

Elli Koivuranta

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Koivut
hennonvihreissä pitsiharsoissaan
nypläävät uutta elämää

Tuivertava tuuli keinuttelee
silmuistaan herääviä
lehtilapsia

Muuttolintujen konsertti
hivelee hiirenkorvia
jotka kuulostellen
kurkottelevat
kohti kesää

 

Pirjo Rantalan teoksesta Tunteista temmattua (2020)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ensimmäisenä yönä vain katsoin sitä
                   Olen kettu, se sanoi
Sen oikea korva taipui leikkisästi sivulle
kuului naks

Toisena yönä sen haju herätti minut
                   Olen kettu, olen kettu, olen kettu
se sanoi ja jokaisen o-kirjaimen kohdalla
kuului vaimeaa särinää

Kolmantena yönä lähestyin sitä käsi ojossa
                    Olen kettu, se sanoi
                    ja minä sanoin: Olen ihminen, niin luulen
Hymyilin ja se tuijotti keltaisilla silmillään takaisin
                     kunnes minun oli pakko räpäyttää
Voitit, sanoin kepeyttä tavoitellen
Se kallisti korvaansa, naks

Ojensin kättäni sitä kohti ja melkein tunsin silkkisen turkin
Melkein uskoin sen kettuuteen
Sitten se äsähti, nousi tassuilleen
ja juoksi kohti metsää

Uskoin sen juoksuun
ja melkein siihenkin, että olen ihminen

 

Pälvi Puro