Rajattoman pihapiirin maassa tiet kasvavat

portaalta portaalle

Aidat hymyilevät ylittämään itsensä

          vihreään mekkoon repeää palkeenkieli

Vattupensaan makea piilopaikka

          tuoksu venyy ja piirittää

          sormet ja suun punaisiksi

          sopivan kielletyksi

          nokkonen näpäyttää kämmenselkää

Tukkaan tipahtaa tummimmat marjat

          ja valkoiset vattumadot

Polunvarren puolukkatertut palavat halusta tulla syödyiksi

Kävelen huokaavan metsän alle

tuoksuun jossa on hippunen syksyn rauhaa

Aino Aatsinki-Rannanpää

Kirjailijaruno

minulla on monta tarinaa rinnassa,

minä tunnen ne, kun kirjoitan.

tämä tunne on alkanut oireilla partana,

joka kasvaa sivuilla ja leuassa,

kaulasta ajan sen pois, koska hullu en ole

jos en ole kirjailija en ole mitään

työstä saan rahaa,

rahalla olen turvassa kaikelta pahalta,

paitsi tältä tunteelta,

joka pakottaa minut kirjoittamaan.

mitä haluat että kirjoitan

haluatko, että kerron tarinan

joka saa mielen vaeltamaan

itkemään, raivoamaan

ehkä minun kohdalla vain nauramaan

kun kirjoitan, mun ei tarvitse katsoa näppäimistöä

yrrn diyä niin psljon

teen sitä niin paljon

virheitäkin tulee, mutta se johtuu siitä, että sormeni eksyvät

mieli laukkaa nopeammin, kuin mitä sormet muovipaloja löytävät

mutta eivät ne ole elottomia tietokoneen osia, ne ovat ystäviä

suomen kielen aakkosia

rajaton mahdollisuus sanoja

ja paskaa

ja jotain hienoa silloin tällöin

Jarkko Ajanki

Hämärän sävyt liukuvat ikkunan ohi

räpsyreunaiset räntähiutaleet

rypyttävät pitsiä alareunaan

   Tyhjä kahvikuppi tömähtää pöytään

Illalla kuunvalo kilpistyy valosaasteeseen

kuolleitten kuusten katse

vartio jäätyvää jouluilmettä

    Eteinen pysyy yhä tyhjänä

Aino Aatsinki-Rannanpää

hallittua, hallitsematonta huojuntaa

todiste olemassaolosta

kilpikaarna suojaa palamiselta, mutta sisin aines on aina

                                                            pintaa tummempaa

tunne syntyy salaa

kuulen sen minkä ymmärrän

rajat siirtyvät

niin lähellä ja saavuttamattomissa

mihin laittaisikaan nämä käyttövoimaiset silmänsä

voiko koskaan täysin humahtaa

sanoa saaneensa kaiken

olla tuntematta tapahtumatta jääneen paino, unelmien

täyttyvien toiveiden rinnakkainen todellisuus

molli on nousevan tuulen pehmeä laulu, kunnes onni

haurauteni vuoksi rakastan kiihkeästi

ja annan marttyyrien kuolla onnettomina

Tiina Qvist

KÄDET

Ajattelen käsiä

käsiä, jotka ovat kantaneet
käsiä, jotka ovat lyöneet
jotka ovat tukeneet, tukistaneet
silittäneet

jotka ovat menneet selän taa, taskuihin,
omiin ja toisten
luvatta ja luvan kanssa

ovat poimineet tupakan, kolikon, kondomin
taksikuitin viime vuosituhannelta

käsiä, jotka ovat antaneet,
ottaneet
luopuneet väsyneet jättäneet                                        hylänneet.

Käsiä, jotka ovat.

Käsiä, jotka ovat äidin, isän, ystävän kädet
sinun kätesi, hänen kätensä

minun käteni
sinun kädessäsi

kädet, jotka ovat vain.

Kädet
joiden uurteisiin on tarttunut
toisten muistoja

Katja Kärki

Mennyt
ei ole myöhässä

Tulevaa
saa odottaa

Tärkein
tässä,
niin lähellä
että ei näe

Anne Laukkanen

Heräsitkö taas seuraavaan päivään, räpiköit
kuuntelit kilinää, kun kävelit keittiöön

annoit aamukahvin valua padan pohjalle, hieroit väsyneitä silmiäsi

heräsitkö? ja nyt et aivan muista, miten päädyit työpaikallesi,
eikö vain? huokaiset syvään sanoessasi huomenet
tuntuuko se pallo taas nilkassa hieman kireämmältä, tuntuuko?
entä sinulla; tuntuuko?

niin huokaisemme yhdessä syvemmälle
ja aina vain huomenna syvemmälle
kunnes opimme lopulta aivan itse tekemään sen
opitko? kiristätkö ketjua ihan itse tiukemmalle
kuin sitoisit kengän nauhat aamulla
automaattisesti? kuin kone?

huokaiset ja tyydyt
jäät, tyydyt
jäät

jäätkö?

Jyri Ollila

Minäkö, prätkäsussu -
        lepattaa lainattu nahkarotsi
        vilahtaa joenvarsi visiirin ohi
        tukkirekasta ropsin röyhtäisy

traktorin jäljessä heinäluoko
tällä kylällä lemahtaa märehditty aaiivee

minäkö, prätkäsussu -
        en enää purista rystysiäni kipeiksi

Elli Koivuranta

Koivut
hennonvihreissä pitsiharsoissaan
nypläävät uutta elämää

Tuivertava tuuli keinuttelee
silmuistaan herääviä
lehtilapsia

Muuttolintujen konsertti
hivelee hiirenkorvia
jotka kuulostellen
kurkottelevat
kohti kesää

Pirjo Rantalan teoksesta Tunteista temmattua (2020)

Ensimmäisenä yönä vain katsoin sitä
                   Olen kettu, se sanoi
Sen oikea korva taipui leikkisästi sivulle
kuului naks

Toisena yönä sen haju herätti minut
                   Olen kettu, olen kettu, olen kettu
se sanoi ja jokaisen o-kirjaimen kohdalla
kuului vaimeaa särinää

Kolmantena yönä lähestyin sitä käsi ojossa
                    Olen kettu, se sanoi
                    ja minä sanoin: Olen ihminen, niin luulen
Hymyilin ja se tuijotti keltaisilla silmillään takaisin
                     kunnes minun oli pakko räpäyttää
Voitit, sanoin kepeyttä tavoitellen
Se kallisti korvaansa, naks

Ojensin kättäni sitä kohti ja melkein tunsin silkkisen turkin
Melkein uskoin sen kettuuteen
Sitten se äsähti, nousi tassuilleen
ja juoksi kohti metsää

Uskoin sen juoksuun
ja melkein siihenkin, että olen ihminen

Pälvi Puro

 KUUTiOiTA

Arktinen hysteria opettaa;
ei tietenkään kaikkia - sehän on selvä -,
omassa hyväuskoisuudessaan autuaiksi tulleita ei,
eikä tolvanoita,
sen paremmin kuin pölvästejäkään.

Mutta sellaisia meikäläisen kaltaisia haihattelijoita,
hölynpölyä höpötteleviä kyllä hyvinkin;
voisi kai sanoa,
että ihan pers'karvoja myöten.

Sitä kun nelisen viikkoa joka päivä kolaa rantteen,
parhaina kolmeen-neljään kertaakin,
alkaa vähitellen uskomaan luonnon monimuotoiseen,
hyvinkin väkevään ylivoimaan.

Siinä sadannen lumikuution kohdalla - jotakuinkin -
kirkastuu näkemys sen sorttiseksi,
että aikalailla helposti päätyy pidättäytymään
napajään reunalle jossain tulevaisuudessa
kenties suunnitelluista mielenosoituksista
jääkentän kutistumista vastaan.

Sitä vaan lempein kostunein silmin katselisi
kuinka ilmastoinninmuutoshallusinationalistit
tiivistäisivät rannassa rivejään - oikoisivat jonojaan
ja astuisivat huivit kaulassa uppoavaan laivaan.

Harri Markoff

Pakkasten palattua en vieläkään ollut ratkaissut kaavaa,

                jonka poronsarvet repsottivat häpeämättömän avoimina, liian moneen

suuntaan. Joen jää vyöryi makuuhuoneeni peiliin,

hotellihuoneessani

Pinta kestää murtumatta yhden, ei toista

joten voisitko varoittaa ennen kuin pakkaan reppuni täyteen

en ole valmis maksamaan lisähintaa

                       kaikki

         vuonna               kääntyi

sinä                                        siltaan

Joku väitti, ettei kannata tutkia yksityisiä kohtia, jos kohtaan on kiinnittynyt kupla, jonka

puhkeaminen saa muiston palaamaan.

               Haluan kuvitelman kokonaisuudesta, jonka voi liittää onneen.

Välillä poika näyttää lähestyvän hänen kättään, kuin olisi kaiku.

               Saahan sen vielä pelastettua?

               tunne, joka syntyy, kun kuuma kohtaa veden

Kirsi Karhu