KOHTA

Villit vihreät joet

kämmenselälläsi

violetit valtameret

reisilläsi

syklaamisaaret

kaulallasi



maissipellot

silmissäsi

tienviitat

joista ei voi erehtyä

kartta jonka haluan

unohtaa

kun kohta kuljen

ilman sinua

Anne Lukkarila

kokoelmasta Kaikki ihosi kyyneleet (AK Kustannus), joka julkaistiin 15.8.2018. Saatavana verkkokirjakaupoista ja kirjastoista e- kirjana ja nidottuna. 

LINTUJA

Pronssiset linnut.

Ne istuvat orrella,

niin kuolemakin.

Kun aikaa ei enää ole,

istuu kuusen ylimmällä oksalla käki,

valkoinen käki.

Se laulaa elämästä,

se laulaa hiljaa.

Olli Kaihua 

KATHARSIS

Kun kelloni juuttui iltapäivälle
      kello puoli kolmen kohdalle pelkäsin,
      ettei iltaa tulisi

                Olin kierinyt järvien pohjilla.
                tuntureiden lähteillä
                kyselemässä sinua
                kulkenut jokaisen tien
                joka eteeni sattui

kipusin torneihin, joita ei ollut
                   kaadoin aitoja, joita ei pystytetty!

         Muistin kuinka sinä et osannut puhua,
         enkä minä olla vaiti,
         toinen jalka piti ovea raollaan,
                   toinen juoksi kannoillasi
              ja yöt, kuinka ne meitä söivät!

                 Kuinka revityt sudenkorennot
                 levittivät siipiään,
                 eivätkä pystyneet enää lentämään!

Kun kaamos vihdoin taittoi
asuurit siipensä sysäten
viisarin liikkeelle oivalsin
ettei sinua edes ollut!

                       ja ilta tulisi,
                       se tulisi hopeanharmaille veräjille,
                       hirnuisi latojen katoilla,

    ei vain sattunut heti aamupäivästä kohdalleni.

Pirjo Maununtytär 

Nyrkeissä pidelty ikävä, nyrjähtänyt tapa kiertyä rullalle kankaaseen, pidellä siitä kuin kaikki olisi lentävää

      kiertein tehdyt, turhista kootut
ei meitä saa auki ellei tiedä kiertosuuntaa, arvaus ei auta, kuihdumme, hukumme ilmaan, palaudumme maaksi

     Sanon me kuin olisin jonkin osa,
     johonkin laskettu

Tässä on joku nukkunut.

Jenni Grönqvist 

Sydämeni

Sydämeni

kuin ”lepäävä viulu”.

Työvuosien kireä jousi

jo katkennut.

Nyt soitintani

näppäilevät

pienet sormet

ja milloin heleät,

milloin tummat soinnut

valtaavat minut.

                                    Sinikka Lappeteläinen

Aurinko

Olen kiitollinen auringosta.

Sen valo riisuu ruumiini.

Sen säteet tunkeutuvat sieluuni.

Herättää sydämeni kiitokseen

Sen lämpö hellii ihoani.

Siivittää aivoni rakkauteen.

Sen energia huutaa, tule

kanssani alttarille, uuteen päivään.

                                    Markku Knuuti

Sanat

Ainut merkityksellinen pääoma

on oma pää.

Kallo, kellari, aitta, käteisvarasto

Säilytän siellä inhimillisyyteni tärkeimmät asiat,

sanat.

Kallokellarin pohjimmaiset kivet on muurattu

jäykän moraalin betonilla

isoista asennejärkäleistä.

Niiden päällä seisoo koko rakennelma.

Kellarin ensimmäisen kerroksessa,

aivan heti ovensuussa on arkinen käyttösanasto.

Pyöreäkulmaisiksi kuluneita itsestäänselvyyksiä:

"Minä olen, sinä olet, hän on, jos, vaikka..."

Ja aivan niiden vieressä tyrkyllä,

ensiksi siepattavissa,

on runsas rumien ja ilkeiden sanojen laari.

Niitä ei tarvitse koskaan etsiä.

Varaston keskivaiheilla ovat erikoissanat

asiallisesti erivärisiin laatikoihin pakattuina.

Ne on valmistettu kiiltävästä metallista.

Niiden käyttöönotto on työlästä ja vaatii aikaa,

mutta muita sanoja täsmällisempinä ne kuulostavat virallisilta.

Kaukana aivan perällä on salainen kori.

Siellä ovat lempeät ja pehmeät sanat.

Ne on kääritty huolellisesti paksuun villavaippaan,

että ne säilyisivät uusina ja lämpiminä.

Siihen varaston osaan tarvitaan erikoisavain.

Ja ne otetaan käyttöön vain silloin,

kun rakkaimman lämpö on ihan liki,

käsi etsii toisen iholta herkimmät kohdat,

kun huulet ovat kuumat.

                                    Lauri Akola

Kilometritolppien etäisyys maili

Baarien väli

     pissähädänpituinen

Tappava tippakuu

loputon

            Hän unttuinen, kirsikkainen

Korkkiruuvinsuoralla jano

kiilaa ohi

                                    Pälvi Rantala

SAAPAS

Kaipa se menee tämäkin vuosi,
siinä missä edellinenkin
tai sitä edellinen;
tai joku niistä -
valitkoon itse itsensä.

Niistä yhtä erkomma nostamaan,
tulee ylpiäksi
ja länää muut.

Tuijotellaan merelle,
suolaveden yli ulapalle - aavan taa -,
siellä horisontissa näkyy liikkuvan lammaskatras,
sellainen tummahkon sorttinen;
uhkeahko pullukkainen.

Saapas nähdä ajelehtiiko tälle rannalla
ja alkaa rähmimään räntää
kun ei tuo Pohjan akkakaan saa kiihotettua
itseään hyytävään kiukkuun.

Lempeänä häärii Golf-virran loppujen päällä;
liekkö sivut kipeinä - vaiko ristiselkä,
onhan tuo ristiään jo kantanut vuosituhansia
suomilaisten suussa.

Arktinen hysteria jatkuu ja voi hyvin.

Harri Harmaasusi Markoff

Runoilija ja valokuvataiteilija Harmaasusi julkaisi 2017 runokirjan Voittamattoman auringon päivä (Mediapinta).  

ONNEKSI OLKOON 100-VUOTIAS SUOMI-ÄITI JA -ISÄ!

Sinä minut kasvatit, isieni maa, rukiisi voima, apilanmahla. 

Ankarasti, hellästi työhön opastit,

kiitollisena leivän murtamaan ja nöyrtymään

hallayönkin jälkeen.

Uuden kesän toivossa jakamaan viimeisen leipäni,

kiittämään, että juuri minulle tämä tuska.

Ja vain yksi kysymys jäljellä: –Tuleeko päivä,

jolloin mikään ei satu?

Mitään ei tapahdu, ei unta, valveillaoloa,

kirjoja ja lukijoita.

Tuleeko päivä jolloin ei enää lauluja synny?

Lilja Kylmänen

 Haikuja

Lampi väreilee.
Hornetit silpoo taivaan.
Nuijapäät uivat.

                                                          Järvi liplattaa.
                                                          Poika pyörii ja roiskii.
                                                          Pulahtaa veteen.

Märkä asfaltti.
Viemärit tulvivat jo!
Kastuu jalkani.

                                                         Rusakko hyppää.
                                                         Vesi läikähtää yli.
                                                         Auto jarruttaa.

                                    Hanget hohtavat.
                                    Suksi lipsuu hangella.
                                    Kaatuu poikanen.

                                    Kuusen latvoista
                                    varisee lunta niskaan
                                    hiihtäjän hitaan.

Riika Kotka

Haikut ovat Riika Kotkan kokoelmasta "Ja minua pelotti kun sammakko nauroi" Mediapinta 2017

Kukkakuvio 

Leveät hartiat siirtävät heinää kuin traktori.

Katselet. Kikakat pellon laidalla.

En hymyäni peittää voinut, kun tanssimme ensimmäistä kertaa. 

Lapsemme ristimänimet ovat,

en muista.

Surkastuneet sieraimet imevät muistoa viimeistä.

Kävely, aurinko, kukkakuvio mekossa tai lakanoissa,

en muista.

Hampaat voimattomia näkkärille.

Savua ei tupakka, laite kolkko puristaa keuhkoa.

Kynsilakan väriä väitin punaiseksi, se oli lilaa.

Haukuit minua nimellä, millä, 

en muista.

Kahvikuppi keraaminen tai muovinen sylkee sisältönsä lattialle.

Itku pahin. En kestä. Karkaan metsään tai baariin.

Äiti ja isä riitelevät, olenko lapsi vai aikuinen,

en muista.

Haisee. Ruma nainen tunkee nieluuni. Sekavaa.

Paskaa seinällä kukkakuvion päällä.

Ei vaippoja, olen jo iso poika.

Äiti hakee minut pian. Milloin?

en muista.

Jarkko Ajanki