Kuukauden runot
Jäsen, kirjoitatko runoja? Älä piilota niitä pöytälaatikkoon, vaan julkaise ne täällä seuran verkkosivuilla! Lähetä runosi sähköpostitse osoitteeseen Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen. ja kirjoita saatteeksi että tarjoat runoasi verkkosivuille kuukauden runoksi.
Huhtikuun runo 2020
KUUTiOiTA
Arktinen hysteria opettaa;
ei tietenkään kaikkia - sehän on selvä -,
omassa hyväuskoisuudessaan autuaiksi tulleita ei,
eikä tolvanoita,
sen paremmin kuin pölvästejäkään.
Mutta sellaisia meikäläisen kaltaisia haihattelijoita,
hölynpölyä höpötteleviä kyllä hyvinkin;
voisi kai sanoa,
että ihan pers'karvoja myöten.
Sitä kun nelisen viikkoa joka päivä kolaa rantteen,
parhaina kolmeen-neljään kertaakin,
alkaa vähitellen uskomaan luonnon monimuotoiseen,
hyvinkin väkevään ylivoimaan.
Siinä sadannen lumikuution kohdalla - jotakuinkin -
kirkastuu näkemys sen sorttiseksi,
että aikalailla helposti päätyy pidättäytymään
napajään reunalle jossain tulevaisuudessa
kenties suunnitelluista mielenosoituksista
jääkentän kutistumista vastaan.
Sitä vaan lempein kostunein silmin katselisi
kuinka ilmastoinninmuutoshallusinationalistit
tiivistäisivät rannassa rivejään - oikoisivat jonojaan
ja astuisivat huivit kaulassa uppoavaan laivaan.
Harri Markoff
Maaliskuun runo 2020
Pakkasten palattua en vieläkään ollut ratkaissut kaavaa,
jonka poronsarvet repsottivat häpeämättömän avoimina, liian moneen
suuntaan. Joen jää vyöryi makuuhuoneeni peiliin,
hotellihuoneessani
Pinta kestää murtumatta yhden, ei toista
joten voisitko varoittaa ennen kuin pakkaan reppuni täyteen
en ole valmis maksamaan lisähintaa
kaikki
vuonna kääntyi
sinä siltaan
Joku väitti, ettei kannata tutkia yksityisiä kohtia, jos kohtaan on kiinnittynyt kupla, jonka
puhkeaminen saa muiston palaamaan.
Haluan kuvitelman kokonaisuudesta, jonka voi liittää onneen.
Välillä poika näyttää lähestyvän hänen kättään, kuin olisi kaiku.
Saahan sen vielä pelastettua?
tunne, joka syntyy, kun kuuma kohtaa veden
Kirsi Karhu
Helmikuun runo 2020
Kotipitäjä
Hyvältä tuntuu
peltojen tuoksu
silmiä hivelee
metsien vihreys
heinäpellon pientareelta
heinään
poimitut mansikat
vieläkin tunnen
maun ja tuoksun.
Kirkonkellojen soitto,
ei missään
kauniimmin helise
kuin
kotipitäjässä.
Koskiston meijeri
taidekeskukseksi muuttunut.
Ennen
Hertan, Helunan
ja monen muun lehmän
maidot
Koskistoon kuskattiin
paluukuormassa
juustoa, voita
tilattiin.
Elämän nälkä
kauas kuljetti
monessa sopassa keitti,
maailman tuulet
joskus
jopa pyörremyrskyt
taivuttivat
vaan
eivät katkaisseet,
vahvuutena juuret,
Mettälän pelloille
juurrutetut.
Huolettomat
lapsuuden päivät
eivät palaa
kultaisina muistoina
säilyvät aina.
Leena Patjas
Tammikuun runo 2020
Koirani itku kuulostaa allin laululta
Se nostaa etutassunsa ikkunalaudalle ja
katselee pylly ojossa ulkona liikkuvia olioita
Oravista se räksyyntyy
pupuista pomppiutuu:
nousee kahdelle jalalle
Ketun hajusta se vimmeltää kuono maassa kahdeksikkoa
Mutta mitään se ei uskalla syödä, jos kiinni saa
ehkä oksennusta tieltä
Tanja Seppänen
Joulukuun runo 2019
Jouluilta
Tuijotan mustaa keittiön ikkunaa
ja etsin vastausta sakeasta lumipyrystä:
ehdinkö? kelpaanko? voinko? saanko?
kysymysten
myräkkä ympäröi taloni,
tunkee sisään
Tuntuu kuin riippuisin käsieni varassa jyrkänteen reunalla
henkeä pidättäen etenen
hitaasti, hitaasti
'
Illalla avaan viimeisen joulukalenterin luukun:
aasien ja härkien hengityksen lämmössä
Marian ja Joosefin lempeiden silmien alla
nukkuu pieni lapsi
Keittiössä sytytän punaisen kynttilän,
laitan kuuseen valot
pelotta
Kati Kanto
Marraskuun runo 2019
Nimetöntä saattaa katsella
mieluusti ja hartaan, havainnoida
liikkeitä liehuvia, kaarteita, värejä
miettiä mysteerejä vihreitä, mikähän luonto sen on
ihastella, mieleen piirtää värit, muodot erityiset
myöhemmin tarkastaa, ilahduttaa mieltä
tarkastelemaan pysähdyin, mättäälle istahdin, saappaat jalasta potkaisin
nimen opin, ja latinalaisenkin vihkosestani
katseella lehden kaarretta, varren karheutta, ihastelin nyt tietäen
ominaispiirteet etsin, mitä huomannut en itsekseni
musteella toinen rakastaja painanut kirjaseen, niin nätisti kynällä vanginnut
luonnossa korostuneina esille heräävät
samoin ottein kuin aamuisin pysähdyn
auringon kutitellessa ihoasi tarkastelemaan kaarteitasi, luiden, ihon lumoa
kummun kauneutta, päälaen kulmia ja niitä piilottavia suortuvia punaisina hohtavia
oppinut olen jo ominaispiirteesi, enkä niiden muistamiseen piirroksia tarvitse
vaikka rakastan musteella niitä lukita, kirjaimien muotoon sivellä
Jyri Ollila
Lokakuun runo 2019
Yöllinen vieras
Katseeni vilistää yli ikkunan lasiruutujen pihamaan heinikkoon.
Se on kans yks mahoton jos et unta saa.
Helevetti soikoon!
Silmiini piirtyy yöllinen, sateinen puutarha.
Sateen jälkeen pisarat ruohikossa ovat kuin marmorihelmiä!
En helevetti nuku kun ei nukuta!
Jokainen lehdelle jäänyt sadepisara on täydellinen lasipallo.
Virheetön ja eteerinen kimmeltävä ympyrä.
Kello on jo kohta kaksi! Miten tässä piru vie jaksaa töihinkään lähtiä!
Usva ryömii puutarhaan ja sulkee märät kasvit siniseen syleilyynsä.
Tämä koko homma meni aivan häneksi! Pitäs varmaam syyä jotaki melatoniinia…
Kaikkialla kuuluu yön yksinäisiä huutoja, joita kukaan ei kuule. Puutarhassa vallitsee rauha.
Alkaa jälleen sataa hiljaa rauhaisan usvan keskelle. Hiljaisuus on utuinen ja petroolinsininen.
JA MIKÄ SAATANAN SUPIKOIRA TUONNE PIHALLE NYT MÖNKI!
Kohta on kaikilla naapurin elukoilla kapi ja rabies!
Olli Kaihua
Syyskuun runo 2019
Aamuja
jolloin herää
Atlaksena
olkapäillään
taivaan paino
Aamuja
jolloin herää
Nyksinä
voimillaan
luo maailman
Yksi aamu
jolloin herää
Athenena ja Afroditena
hallussaan
tieto, taito
rakkaus
Nike!
Anne Laukkanen
Elokuun runo 2019
Tämä kaupunki kesällä
Ilma hempii, laskostaa kasvoille
naiset kukkaistavat vaatteensa,
säilöytyvät kahden istuttaviin keinuihin,
sorjistuvat ääniltään
mummo saa sihinäjuomaa, nauraa,
jonkun mummo se varmaan on, reunoilta rutistellun näköinen,
kynsistä kähärä, puissa roikkunut, köysiä vedellyt, rakkaansa haudannut
Miehet hakevat esille särinäntekijät, kääntävät päänsä heikkoon tanaan, pullistuvat kaulan kohdalta,
aloittavat puurtamisen. On kuuma, heitä ei silti estäisi mikään, polvet huutavat nostettujen
lahkeiden alta, ruvet sulavat helteessä, limovat ilmaa, ruumiit lahoavat vihreä pinta välissään
hetkeksi merittyy, suola käy läpi, sitoo tähän paikkaan, hiertää ranteet, laskee vapaaksi, sitoo
taas kiinni. Koirat ja lokit ja radiot ja itkun kaltaiset vaimeat naurut, tämä kaupunki kesällä,
sen märkivä haava,
Ilta keittyy
Jenni Grönqvist
(teoksesta Mestauskalliolta mereltä - runoja rantakaupungille, Väyläkirjat 2019)
Heinäkuun runo 2019
Tirriäinen (kummitytölle)
Hei sinä tirriäinen
kun nyt katson sinua tässä
näen jo railakkaan linnun hyppimässä
mättähällä pesäsi pehmeyden
Nyt hento untuvainen
tuhinan täyttämä maailma
jonka ihmeet kaipaa tarkkailua
Ei pelota lento ensimmäisen
On äänes vielä hentoinen
mutta vahvistuu laulavassa
tässä parvessa oot kasvamassa
luona erilaisten lintujen
Hei pieni tirriäinen
pian jo siipes sua kantaa
aika näyttää mitä luonto antaa
kun laskeudut luokse oksaisen
Tässä puussa ääntä on monenlaista
jotka odottavat päästä kanssasi laulamaan
Kuorossa vahvana kaikuu iäni
joka etsii paikkaansa innoissaan
Hei rakas tirriäinen
matkasi alkoi syntymästä
Minne viekään tuuli puusta tästä?
Saat levähtää ain luona lehväisen
Nyt liidä tirriäinen
korkeella sinitaivahalla
tunne tuuli siipiesi alla
yllä sukusi puun oksaisen
Mako Pihavainio
Kesäkuun runo 2019
valta nimetä, nokkoserhonen
kuulua hyvin, oikeasti
ei kenellekään, itselleen
maailmalle, hengityksenä
reittien aluissa, teidensä päissä
keskellä vuolaita viestejä
muovailevia massoja
pilvien yllä, pilvien välissä
spektritaivaan kirjaimiksi
aukeaa aukile, versoo nokkonen
siipien kärjissä, luomen alla
turbulenssia, auringonpilkkuja
tä
p
liä
Tiina Qvist
Toukokuun runo 2019
Hainakurunoja
Elämä
pysäkki välillä
syntymän ja kuoleman.
Suudelma
maistui mansikalle
sinä synnyit huhtikuussa.
Lapsi
sen yhden
hurmiollisen tuokion tulos.
Katseestasi
luen ajatuksesi
toisinaan välttelet katsettani.
Täysikuu
pilvien lomassa
uneton yö edessä.
Apua
harmaa hius
oliko elämä tässä?
Miksi
ei voi kurkata
tulevaisuuden taa?
Rikas
vai rakas
kumpi on rikkaampi?
Minne
elämä menee
kun olen kuollut?
Leena Pyhäluoto
Huhtikuun runo 2019
mitä on mielessä sinulla, ihminen
kurttuotsainen, viistoilmeinen
samassa tilassa ja ajassa
läsnäoleva
harmejako mietit, millaisia
mikä on mennyt mielestäsi metsään
metsään mielessäsi
menitkö solmimaan itsesi kimppuun
ripustamaan vapautesi parruun
kaulastaan kiinni
senkö teit
katso!
uusi aika on täällä:
maa nielaisi lumen, koivut
palauttivat lehdilleen vihreän
ja kevät antoi itsensä kaamoksen
katveesta ilmi
mutta sinä, katso:
sinä olet jo myynyt maasi
lyönyt rukkaset pöytään
elämään pettynyt
pettynyt elämään
hiirille kasvavat korvat
ja puhdas pöytä kattaa itsensä
silmiemme edessä
ja sinä muukalainen
työmatkalainen
istut ja katsot itsesi sisään
näet, mitä
- mitä näet?
Maria Paldanius
Maaliskuun runo 2019
Jos se olisi mahdollista
Olisin aistimaton, loputon virta
Virtaisin
tiedostamattomana, unen-,
tuulenomaisena
Puhaltaisin sinut
Unettoman
Kuumeisen lapsen vierellä valvojan
Puhaltaisin kärpäset kasvoiltasi
Lepattaisin lehdissä
tyynellä, merkkinä
Lupaisin liikaa, liian monelle
Lupaisin palata
Lopulta olisin se viima,
tiedäthän,
joka s a l p a a hengen
Saa käpertymään
Ja väistämättä syyttäisitte minua
oikeutetusti
Paitsi teoistani myös muista
kaltaisteni toimista
Sittenkin olisin tunne sinussa
Todistamassa kaltaisuutemme
helmiverhojen välähdyksissä
Sinä, tanssimassa alastomana
Piiloutuen, kauneutesi kieltäen
Katseidemme kohdatessa
helmiverhojen välähdyksissä
Ilmestyt, katoat
Helmiverhojen
välähdyksissä
Äidinmaidosta
Vaarin eleistä
Kaiku opeista, kerran ympäriltä
muottiin valuneista
Kaikki tämä
helmiverhojen välähdyksissä
Vai olisinko taulun itkevä poika
Tyttö, vanhus, ihminen
Keski-ikäinen jokin
Itkevä taulu
Valuva, hajalla oleva
Jonka korjaisit, mutta se on
Niin kaunis juuri tuollaisena
Se on niin kaunis hajalla
Niin kaunis
Niin hajalla
Tuollaisena
Jarkko Pudas
Helmikuun runo 2019
TRAUMAEXPERTTI
Sukujuhlissa,
lusikka kahvissa,
istun spottivalossa.
Juristi, lääkäri ja kauppatieteen maisteri
eivät käsitä,
missä on minun paikkani.
Ei,
en ole toimari,
en virkaa tekevä sihteeri.
Olen vapaa,
raketilla matkustava
sielun kapteeni.
Työni on pilvien takana.
Paikassa,
jota täällä ei oikein tunneta.
Siellä ei ole lomia,
ei ylityövapaita eikä
Smartumin lounaslippuja.
Siellä on;
pimeyttä ja pelkoa.
Siellä kohdataan vuorotta;
tukahdettuja tunteita ja tulkitsemattomia tarinoita,
suvun perintökauheuksia ja ääneen lausumattomia sopimuksia,
Niitä pieniä tyttöjä ja pieniä poikia, joilla ei ollut tilaa syntyä.
Nii-iin,
pilvien tuolla puolen,
minä vietän aikani,
sillä olen traumaexpertti.
- Kävelijä Mirja Kärnä
Tammikuun runo 2019
27.8.17
Luonto on minun isäni,
Maa-Äiti lohduttajani.
Tunturimaisema sieluni ylennys,
kosken kuohu eheyttäjäni.
Luontoon minä vaellan
ollessani surullinen,
meditaatioon siellä sukellan
kaivatessani värejä elämääni.
Täällä saan olla oma itseni.
Täällä haavani parannetaan.
Täällä voimannutaan.
Väreiksi ja säteiksi maailmaan.
Sari Hakko
Kirjoittaja on 2016 perustetun tunturilappilaisen Avoin kirjoittajaryhmän jäsen.
Runo on juuri julkaistussa ryhmän toisessa antologiassa Kittilän kuusi.
Joulukuun runo 2018
Prologi
Olen kivi, siirtolohkare. Mahtavat jääpaadet työnsivät, sulamisvedet
kuljettivat minut etelään, mutta pyrin takaisin pohjoiseen,
tartuin aurinkoon.
Ytimeni ei tuntenut minua ja
valitsi väärin. Pohjoisen ihmisten puhumattomuuden, tunturien
laet, jotka näyttivät mahtipontisuutensa. Minä lepään pitkin
pituuttani maansydämellä ja kuuntelen peruskallion
värähdyksiä sen itkiessä poran sähköistä jytinää ihollaan.
Tahtoisin nousta, jotta näkisin koivunkantoa kauemmaksi.
Olisin auringon säteillessä, viehättävämpi, kiihottavampi,
voimallisempi. Saisin heinät kasvamaan lähelläni ja paremmin
huojumaan, ne tuntisivat kaukaisempien tuulien hyväilyä ja
sitrushedelmien kirpeyden. Kasvan sammalta ja jäkälää,
rapaudun sateessa, pelkään ukkosen iskuja. Jäisillä käsillään
routa siirtää minua, jos niin tahtoo. Jäkälään idätin musiikin,
se versoi vähän, mutta kaipasi viulua, sitä minulla ei ollut.
Pieneen lohkeamaan nousi maalaus, ikoni, mutta se kuihtui
okran puutteeseen. Oli aikoja sitten kivellä kirjaimet, miten sattuivat putoamaan, lumi peitti ne pyry
sinkosi hämäryyteen.
Odotin vuosia niitä takaisin, vähitellen ne palailivat,
sanoina ja lauseita.
Olen suuri ja mahtava järkäle, pirunpesä, jolla on pimeä puolensa. Hio minusta esiin särmä ja graniitin
kauneus.
Marja-Leena Vierelä: Lähtevien junien laiturilla. Mediapinta (Suomi 100)