Kuukauden runot
Jäsen, kirjoitatko runoja? Älä piilota niitä pöytälaatikkoon, vaan julkaise ne täällä seuran verkkosivuilla! Lähetä runosi sähköpostitse osoitteeseen Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen. ja kirjoita saatteeksi että tarjoat runoasi verkkosivuille kuukauden runoksi.
Tammikuun runo 2019
27.8.17
Luonto on minun isäni,
Maa-Äiti lohduttajani.
Tunturimaisema sieluni ylennys,
kosken kuohu eheyttäjäni.
Luontoon minä vaellan
ollessani surullinen,
meditaatioon siellä sukellan
kaivatessani värejä elämääni.
Täällä saan olla oma itseni.
Täällä haavani parannetaan.
Täällä voimannutaan.
Väreiksi ja säteiksi maailmaan.
Sari Hakko
Kirjoittaja on 2016 perustetun tunturilappilaisen Avoin kirjoittajaryhmän jäsen.
Runo on juuri julkaistussa ryhmän toisessa antologiassa Kittilän kuusi.
Joulukuun runo 2018
Prologi
Olen kivi, siirtolohkare. Mahtavat jääpaadet työnsivät, sulamisvedet
kuljettivat minut etelään, mutta pyrin takaisin pohjoiseen,
tartuin aurinkoon.
Ytimeni ei tuntenut minua ja
valitsi väärin. Pohjoisen ihmisten puhumattomuuden, tunturien
laet, jotka näyttivät mahtipontisuutensa. Minä lepään pitkin
pituuttani maansydämellä ja kuuntelen peruskallion
värähdyksiä sen itkiessä poran sähköistä jytinää ihollaan.
Tahtoisin nousta, jotta näkisin koivunkantoa kauemmaksi.
Olisin auringon säteillessä, viehättävämpi, kiihottavampi,
voimallisempi. Saisin heinät kasvamaan lähelläni ja paremmin
huojumaan, ne tuntisivat kaukaisempien tuulien hyväilyä ja
sitrushedelmien kirpeyden. Kasvan sammalta ja jäkälää,
rapaudun sateessa, pelkään ukkosen iskuja. Jäisillä käsillään
routa siirtää minua, jos niin tahtoo. Jäkälään idätin musiikin,
se versoi vähän, mutta kaipasi viulua, sitä minulla ei ollut.
Pieneen lohkeamaan nousi maalaus, ikoni, mutta se kuihtui
okran puutteeseen. Oli aikoja sitten kivellä kirjaimet, miten sattuivat putoamaan, lumi peitti ne pyry
sinkosi hämäryyteen.
Odotin vuosia niitä takaisin, vähitellen ne palailivat,
sanoina ja lauseita.
Olen suuri ja mahtava järkäle, pirunpesä, jolla on pimeä puolensa. Hio minusta esiin särmä ja graniitin
kauneus.
Marja-Leena Vierelä: Lähtevien junien laiturilla. Mediapinta (Suomi 100)
Marraskuun runo 2018
(Kaivo)
Velho, noita parantaja –
kaivon pintaan itsesi heijastat
sen syvyyksistä mitä näät?
Uskallatko katsoa
kurkistaa reunoilta
sen kirkkaaseen peilipintaan
tummiin syvyyksiinsä sukeltaa –
uskalla!
hyppää!
älä huku, hukkaan menet.
Kaivo –
onko vielä
mahdollista löytää sellainen
tunteeko tekoäly kaivonsa?
Tuskin,
se tuskaa tuo
ihminen – älä uppoa!.
Leena A-L Heinonen 2018
Lokakuun runo 2018
Laulu kanervalle
Minä kuolen pieneksi puroksi
kuolen yökönlehdeksi joen penkalla.
Tämä on varmaa: minä kuolen.
Kuolen hyönteisten ääniksi
kuolen sadekuuroksi
pieneksi taimeneksi,
joka kasvaa siinä purossa, joksi minä kuolen.
En tuntenut sielua enkä Jumalaa,
ehkäpä kuolin sen Jumalan syliin, johon en uskonut.
On hyvä kuolla kanervaksi
taivaalla ajelehtivaksi pilveksi,
sellaiseksi on hyvä kuolla.
Tänään minä elän ja olen kiitollinen kaikesta.
Mikko Heikkinen
Runo sisältyy merilappilaisen Kirjoittajaryhmä Rinki ry:n 20. antologiaan Jälkiä. Toim. Saara Heikkinen, Toini Marjamaa ja Anita Myllykoski. Kansi ja kuvat Terhi Suomela. Antologia julkistetaan Kemin kaupunginkirjastossa 25.10.2018 osana Ringin 45-vuotisjuhlaa. 26 kirjoittajaa on käsitellyt jäljet-teemaa monitulkintaisena ja erilaisin näkökulmin.
Syyskuun runo 2018
KOHTA
Villit vihreät joet
kämmenselälläsi
violetit valtameret
reisilläsi
syklaamisaaret
kaulallasi
maissipellot
silmissäsi
tienviitat
joista ei voi erehtyä
kartta jonka haluan
unohtaa
kun kohta kuljen
ilman sinua
Anne Lukkarila
kokoelmasta Kaikki ihosi kyyneleet (AK Kustannus), joka julkaistiin 15.8.2018. Saatavana verkkokirjakaupoista ja kirjastoista e- kirjana ja nidottuna.
Elokuun runo 2018
LINTUJA
Pronssiset linnut.
Ne istuvat orrella,
niin kuolemakin.
Kun aikaa ei enää ole,
istuu kuusen ylimmällä oksalla käki,
valkoinen käki.
Se laulaa elämästä,
se laulaa hiljaa.
Olli Kaihua
Heinäkuun runo 2018
KATHARSIS
Kun kelloni juuttui iltapäivälle
kello puoli kolmen kohdalle pelkäsin,
ettei iltaa tulisi
Olin kierinyt järvien pohjilla.
tuntureiden lähteillä
kyselemässä sinua
kulkenut jokaisen tien
joka eteeni sattui
kipusin torneihin, joita ei ollut
kaadoin aitoja, joita ei pystytetty!
Muistin kuinka sinä et osannut puhua,
enkä minä olla vaiti,
toinen jalka piti ovea raollaan,
toinen juoksi kannoillasi
ja yöt, kuinka ne meitä söivät!
Kuinka revityt sudenkorennot
levittivät siipiään,
eivätkä pystyneet enää lentämään!
Kun kaamos vihdoin taittoi
asuurit siipensä sysäten
viisarin liikkeelle oivalsin
ettei sinua edes ollut!
ja ilta tulisi,
se tulisi hopeanharmaille veräjille,
hirnuisi latojen katoilla,
ei vain sattunut heti aamupäivästä kohdalleni.
Pirjo Maununtytär
Kesäkuun runo 2018
Nyrkeissä pidelty ikävä, nyrjähtänyt tapa kiertyä rullalle kankaaseen, pidellä siitä kuin kaikki olisi lentävää
kiertein tehdyt, turhista kootut
ei meitä saa auki ellei tiedä kiertosuuntaa, arvaus ei auta, kuihdumme, hukumme ilmaan, palaudumme maaksi
Sanon me kuin olisin jonkin osa,
johonkin laskettu
Tässä on joku nukkunut.
Jenni Grönqvist
Toukokuun runo 2018
Sydämeni
Sydämeni
kuin ”lepäävä viulu”.
Työvuosien kireä jousi
jo katkennut.
Nyt soitintani
näppäilevät
pienet sormet
ja milloin heleät,
milloin tummat soinnut
valtaavat minut.
Sinikka Lappeteläinen
Huhtikuun runo 2018
Aurinko
Olen kiitollinen auringosta.
Sen valo riisuu ruumiini.
Sen säteet tunkeutuvat sieluuni.
Herättää sydämeni kiitokseen
Sen lämpö hellii ihoani.
Siivittää aivoni rakkauteen.
Sen energia huutaa, tule
kanssani alttarille, uuteen päivään.
Markku Knuuti
Maaliskuun runo 2018
Sanat
Ainut merkityksellinen pääoma
on oma pää.
Kallo, kellari, aitta, käteisvarasto
Säilytän siellä inhimillisyyteni tärkeimmät asiat,
sanat.
Kallokellarin pohjimmaiset kivet on muurattu
jäykän moraalin betonilla
isoista asennejärkäleistä.
Niiden päällä seisoo koko rakennelma.
Kellarin ensimmäisen kerroksessa,
aivan heti ovensuussa on arkinen käyttösanasto.
Pyöreäkulmaisiksi kuluneita itsestäänselvyyksiä:
"Minä olen, sinä olet, hän on, jos, vaikka..."
Ja aivan niiden vieressä tyrkyllä,
ensiksi siepattavissa,
on runsas rumien ja ilkeiden sanojen laari.
Niitä ei tarvitse koskaan etsiä.
Varaston keskivaiheilla ovat erikoissanat
asiallisesti erivärisiin laatikoihin pakattuina.
Ne on valmistettu kiiltävästä metallista.
Niiden käyttöönotto on työlästä ja vaatii aikaa,
mutta muita sanoja täsmällisempinä ne kuulostavat virallisilta.
Kaukana aivan perällä on salainen kori.
Siellä ovat lempeät ja pehmeät sanat.
Ne on kääritty huolellisesti paksuun villavaippaan,
että ne säilyisivät uusina ja lämpiminä.
Siihen varaston osaan tarvitaan erikoisavain.
Ja ne otetaan käyttöön vain silloin,
kun rakkaimman lämpö on ihan liki,
käsi etsii toisen iholta herkimmät kohdat,
kun huulet ovat kuumat.
Lauri Akola
Helmikuun runo 2018
Kilometritolppien etäisyys maili
Baarien väli
pissähädänpituinen
Tappava tippakuu
loputon
Hän unttuinen, kirsikkainen
Korkkiruuvinsuoralla jano
kiilaa ohi
Pälvi Rantala
Tammikuun runo 2018
SAAPAS
Kaipa se menee tämäkin vuosi,
siinä missä edellinenkin
tai sitä edellinen;
tai joku niistä -
valitkoon itse itsensä.
Niistä yhtä erkomma nostamaan,
tulee ylpiäksi
ja länää muut.
Tuijotellaan merelle,
suolaveden yli ulapalle - aavan taa -,
siellä horisontissa näkyy liikkuvan lammaskatras,
sellainen tummahkon sorttinen;
uhkeahko pullukkainen.
Saapas nähdä ajelehtiiko tälle rannalla
ja alkaa rähmimään räntää
kun ei tuo Pohjan akkakaan saa kiihotettua
itseään hyytävään kiukkuun.
Lempeänä häärii Golf-virran loppujen päällä;
liekkö sivut kipeinä - vaiko ristiselkä,
onhan tuo ristiään jo kantanut vuosituhansia
suomilaisten suussa.
Arktinen hysteria jatkuu ja voi hyvin.
Harri Harmaasusi Markoff
Runoilija ja valokuvataiteilija Harmaasusi julkaisi 2017 runokirjan Voittamattoman auringon päivä (Mediapinta).
Joulukuun runo 2017
ONNEKSI OLKOON 100-VUOTIAS SUOMI-ÄITI JA -ISÄ!
Sinä minut kasvatit, isieni maa, rukiisi voima, apilanmahla.
Ankarasti, hellästi työhön opastit,
kiitollisena leivän murtamaan ja nöyrtymään
hallayönkin jälkeen.
Uuden kesän toivossa jakamaan viimeisen leipäni,
kiittämään, että juuri minulle tämä tuska.
Ja vain yksi kysymys jäljellä: –Tuleeko päivä,
jolloin mikään ei satu?
Mitään ei tapahdu, ei unta, valveillaoloa,
kirjoja ja lukijoita.
Tuleeko päivä jolloin ei enää lauluja synny?
Lilja Kylmänen
Marraskuun runo 2017
Haikuja
Lampi väreilee.
Hornetit silpoo taivaan.
Nuijapäät uivat.
Järvi liplattaa.
Poika pyörii ja roiskii.
Pulahtaa veteen.
Märkä asfaltti.
Viemärit tulvivat jo!
Kastuu jalkani.
Rusakko hyppää.
Vesi läikähtää yli.
Auto jarruttaa.
Hanget hohtavat.
Suksi lipsuu hangella.
Kaatuu poikanen.
Kuusen latvoista
varisee lunta niskaan
hiihtäjän hitaan.
Riika Kotka
Haikut ovat Riika Kotkan kokoelmasta "Ja minua pelotti kun sammakko nauroi" Mediapinta 2017
Lokakuun runo 2017
Kukkakuvio
Leveät hartiat siirtävät heinää kuin traktori.
Katselet. Kikakat pellon laidalla.
En hymyäni peittää voinut, kun tanssimme ensimmäistä kertaa.
Lapsemme ristimänimet ovat,
en muista.
Surkastuneet sieraimet imevät muistoa viimeistä.
Kävely, aurinko, kukkakuvio mekossa tai lakanoissa,
en muista.
Hampaat voimattomia näkkärille.
Savua ei tupakka, laite kolkko puristaa keuhkoa.
Kynsilakan väriä väitin punaiseksi, se oli lilaa.
Haukuit minua nimellä, millä,
en muista.
Kahvikuppi keraaminen tai muovinen sylkee sisältönsä lattialle.
Itku pahin. En kestä. Karkaan metsään tai baariin.
Äiti ja isä riitelevät, olenko lapsi vai aikuinen,
en muista.
Haisee. Ruma nainen tunkee nieluuni. Sekavaa.
Paskaa seinällä kukkakuvion päällä.
Ei vaippoja, olen jo iso poika.
Äiti hakee minut pian. Milloin?
en muista.
Jarkko Ajanki
Syyskuun runo 2017
Kuinka paljon lempeyttä voi ottaa vastaan?
lampun hämyssä jälkeen puolen yön
hän katsoo ulos ikkunasta ja
toisaalla eräs seuraa hänen katsettaan
näkee saman kaipuun horisontin
satamavesien loiston ja majakat jotka
he syksyisin sytyttävät
kannen liepeessä purukumisinetti
vastauksena pieniä
huomioita ajatuksia helähdyksiä
kissankelloja kirjeessä .
Tiina Qvist