Hainakurunoja

Elämä
pysäkki välillä
syntymän ja kuoleman.

Suudelma
maistui mansikalle
sinä synnyit huhtikuussa.

Lapsi
sen yhden
hurmiollisen tuokion tulos.

Katseestasi
luen ajatuksesi
toisinaan välttelet katsettani.

Täysikuu
pilvien lomassa
uneton yö edessä.

Apua
harmaa hius
oliko elämä tässä?

Miksi
ei voi kurkata
tulevaisuuden taa?

Rikas
vai rakas
kumpi on rikkaampi?

Minne
elämä menee
kun olen kuollut?

Leena Pyhäluoto

mitä on mielessä sinulla, ihminen
kurttuotsainen, viistoilmeinen
samassa tilassa ja ajassa
läsnäoleva

harmejako mietit, millaisia
mikä on mennyt mielestäsi metsään
metsään mielessäsi

menitkö solmimaan itsesi kimppuun
ripustamaan vapautesi parruun
kaulastaan kiinni
senkö teit

katso!

uusi aika on täällä:
maa nielaisi lumen, koivut
palauttivat lehdilleen vihreän
ja kevät antoi itsensä kaamoksen
katveesta ilmi
 

mutta sinä, katso:
 

sinä olet jo myynyt maasi
lyönyt rukkaset pöytään
elämään pettynyt
pettynyt elämään

hiirille kasvavat korvat
ja puhdas pöytä kattaa itsensä
silmiemme edessä

ja sinä muukalainen
työmatkalainen
istut ja katsot itsesi sisään

näet, mitä 
- mitä näet?

Maria Paldanius

Jos se olisi mahdollista
Olisin aistimaton, loputon virta
Virtaisin
tiedostamattomana, unen-,
tuulenomaisena
Puhaltaisin sinut
Unettoman
Kuumeisen lapsen vierellä valvojan
Puhaltaisin kärpäset kasvoiltasi
Lepattaisin lehdissä
tyynellä, merkkinä

Lupaisin liikaa, liian monelle
Lupaisin palata
Lopulta olisin se viima,
tiedäthän,
joka s a l p a a hengen
Saa käpertymään
Ja väistämättä syyttäisitte minua
oikeutetusti 
Paitsi teoistani myös muista
kaltaisteni toimista

Sittenkin olisin tunne sinussa
Todistamassa kaltaisuutemme
helmiverhojen välähdyksissä
Sinä, tanssimassa alastomana
Piiloutuen, kauneutesi kieltäen
Katseidemme kohdatessa
helmiverhojen välähdyksissä
Ilmestyt, katoat
Helmiverhojen
välähdyksissä
Äidinmaidosta
Vaarin eleistä
Kaiku opeista, kerran ympäriltä
muottiin valuneista
Kaikki tämä
helmiverhojen välähdyksissä

Vai olisinko taulun itkevä poika
Tyttö, vanhus, ihminen
Keski-ikäinen jokin
Itkevä taulu
Valuva, hajalla oleva
Jonka korjaisit, mutta se on
Niin kaunis juuri tuollaisena
Se on niin kaunis hajalla
Niin kaunis
Niin hajalla
Tuollaisena

Jarkko Pudas

TRAUMAEXPERTTI

Sukujuhlissa,
lusikka kahvissa,
istun spottivalossa.

Juristi, lääkäri ja kauppatieteen maisteri
eivät käsitä,
missä on minun paikkani.

Ei,
en ole toimari,
en virkaa tekevä sihteeri.

Olen vapaa,
raketilla matkustava
sielun kapteeni.

Työni on pilvien takana.
Paikassa,
jota täällä ei oikein tunneta.

Siellä ei ole lomia,
ei ylityövapaita eikä
Smartumin lounaslippuja.

Siellä on;
pimeyttä ja pelkoa.

Siellä kohdataan vuorotta;
tukahdettuja tunteita ja tulkitsemattomia tarinoita,
suvun perintökauheuksia ja ääneen lausumattomia sopimuksia,
Niitä pieniä tyttöjä ja pieniä poikia, joilla ei ollut tilaa syntyä.

Nii-iin,
pilvien tuolla puolen,
minä vietän aikani,
sillä olen traumaexpertti.

- Kävelijä Mirja Kärnä

27.8.17

Luonto on minun isäni,

Maa-Äiti lohduttajani.

Tunturimaisema sieluni ylennys,

kosken kuohu eheyttäjäni.

Luontoon minä vaellan

ollessani surullinen,

meditaatioon siellä sukellan

kaivatessani värejä elämääni.

Täällä saan olla oma itseni.

Täällä haavani parannetaan.

Täällä voimannutaan.

Väreiksi ja säteiksi maailmaan.

Sari Hakko

Kirjoittaja on 2016 perustetun tunturilappilaisen Avoin kirjoittajaryhmän jäsen.
Runo on juuri julkaistussa ryhmän toisessa antologiassa Kittilän kuusi.

Prologi

Olen kivi, siirtolohkare. Mahtavat jääpaadet työnsivät, sulamisvedet
kuljettivat minut etelään, mutta pyrin takaisin pohjoiseen,
tartuin aurinkoon.
Ytimeni ei tuntenut minua ja
valitsi väärin. Pohjoisen ihmisten puhumattomuuden, tunturien
laet, jotka näyttivät mahtipontisuutensa. Minä lepään pitkin
pituuttani maansydämellä ja kuuntelen peruskallion
värähdyksiä sen itkiessä poran sähköistä jytinää ihollaan.
Tahtoisin nousta, jotta näkisin koivunkantoa kauemmaksi.
Olisin auringon säteillessä, viehättävämpi, kiihottavampi,
voimallisempi. Saisin heinät kasvamaan lähelläni ja paremmin
huojumaan, ne tuntisivat kaukaisempien tuulien hyväilyä ja
sitrushedelmien kirpeyden. Kasvan sammalta ja jäkälää,
rapaudun sateessa, pelkään ukkosen iskuja. Jäisillä käsillään
routa siirtää minua, jos niin tahtoo. Jäkälään idätin musiikin,
se versoi vähän, mutta kaipasi viulua, sitä minulla ei ollut.
Pieneen lohkeamaan nousi maalaus, ikoni, mutta se kuihtui
okran puutteeseen. Oli aikoja sitten kivellä kirjaimet, miten sattuivat putoamaan, lumi peitti ne pyry
sinkosi hämäryyteen.
Odotin vuosia niitä takaisin, vähitellen ne palailivat,
sanoina ja lauseita.
Olen suuri ja mahtava järkäle, pirunpesä, jolla on pimeä puolensa. Hio minusta esiin särmä ja graniitin
kauneus.

Marja-Leena Vierelä: Lähtevien junien laiturilla. Mediapinta (Suomi 100)

(Kaivo)

Velho, noita parantaja –
kaivon pintaan itsesi heijastat
sen syvyyksistä mitä näät?

Uskallatko katsoa
kurkistaa reunoilta
sen kirkkaaseen peilipintaan

tummiin syvyyksiinsä sukeltaa –

uskalla!
hyppää!
älä huku, hukkaan menet.

Kaivo –
onko vielä
mahdollista löytää sellainen

tunteeko tekoäly kaivonsa?

Tuskin,
se tuskaa tuo
ihminen – älä uppoa!.

Leena A-L Heinonen 2018

Laulu kanervalle

Minä kuolen pieneksi puroksi
kuolen yökönlehdeksi joen penkalla.
Tämä on varmaa: minä kuolen.
Kuolen hyönteisten ääniksi
kuolen sadekuuroksi
pieneksi taimeneksi,
joka kasvaa siinä purossa, joksi minä kuolen.
En tuntenut sielua enkä Jumalaa,
ehkäpä kuolin sen Jumalan syliin, johon en uskonut.
On hyvä kuolla kanervaksi
taivaalla ajelehtivaksi pilveksi,
sellaiseksi on hyvä kuolla.
Tänään minä elän ja olen kiitollinen kaikesta.

Mikko Heikkinen

Runo sisältyy merilappilaisen Kirjoittajaryhmä Rinki ry:n 20. antologiaan Jälkiä. Toim. Saara Heikkinen, Toini Marjamaa ja Anita Myllykoski. Kansi ja kuvat Terhi Suomela. Antologia julkistetaan Kemin kaupunginkirjastossa 25.10.2018 osana Ringin 45-vuotisjuhlaa. 26 kirjoittajaa on käsitellyt jäljet-teemaa monitulkintaisena ja erilaisin näkökulmin.

KOHTA

Villit vihreät joet

kämmenselälläsi

violetit valtameret

reisilläsi

syklaamisaaret

kaulallasi



maissipellot

silmissäsi

tienviitat

joista ei voi erehtyä

kartta jonka haluan

unohtaa

kun kohta kuljen

ilman sinua

Anne Lukkarila

kokoelmasta Kaikki ihosi kyyneleet (AK Kustannus), joka julkaistiin 15.8.2018. Saatavana verkkokirjakaupoista ja kirjastoista e- kirjana ja nidottuna. 

LINTUJA

Pronssiset linnut.

Ne istuvat orrella,

niin kuolemakin.

Kun aikaa ei enää ole,

istuu kuusen ylimmällä oksalla käki,

valkoinen käki.

Se laulaa elämästä,

se laulaa hiljaa.

Olli Kaihua 

KATHARSIS

Kun kelloni juuttui iltapäivälle
      kello puoli kolmen kohdalle pelkäsin,
      ettei iltaa tulisi

                Olin kierinyt järvien pohjilla.
                tuntureiden lähteillä
                kyselemässä sinua
                kulkenut jokaisen tien
                joka eteeni sattui

kipusin torneihin, joita ei ollut
                   kaadoin aitoja, joita ei pystytetty!

         Muistin kuinka sinä et osannut puhua,
         enkä minä olla vaiti,
         toinen jalka piti ovea raollaan,
                   toinen juoksi kannoillasi
              ja yöt, kuinka ne meitä söivät!

                 Kuinka revityt sudenkorennot
                 levittivät siipiään,
                 eivätkä pystyneet enää lentämään!

Kun kaamos vihdoin taittoi
asuurit siipensä sysäten
viisarin liikkeelle oivalsin
ettei sinua edes ollut!

                       ja ilta tulisi,
                       se tulisi hopeanharmaille veräjille,
                       hirnuisi latojen katoilla,

    ei vain sattunut heti aamupäivästä kohdalleni.

Pirjo Maununtytär 

Nyrkeissä pidelty ikävä, nyrjähtänyt tapa kiertyä rullalle kankaaseen, pidellä siitä kuin kaikki olisi lentävää

      kiertein tehdyt, turhista kootut
ei meitä saa auki ellei tiedä kiertosuuntaa, arvaus ei auta, kuihdumme, hukumme ilmaan, palaudumme maaksi

     Sanon me kuin olisin jonkin osa,
     johonkin laskettu

Tässä on joku nukkunut.

Jenni Grönqvist