Kaija ja Kaarlo 

 

Mie leivon joka lauantai. Eihän se tule pyhäkään, jos ei lauantaina leivo. Mie leivon rieskoja, paakelsia, jästipullaa tai leetaa, juhlapyhien leivonnaiset on sitten asia erikseen. Kaarlo on kauhean perso rieskalle. Jästipullaa menee paljon. Meillä käy paljon vieraita ja mie keitän aina kahvit ja tarjoan toppaamista.  

 

Aamuneljältä mie nousen ylös. Pyyhin unet silmistä ja panen kahvin kiehumaan. Toppaan kahvin kans paakelsia ja alan sen jälkeen hommiin. Mie leivon paakelsit voihin ja  kermaan, sillä lailla sitä pärjää pitkälle päivää. Kaarlo on kantanut jo illalla puut pirttiin,  leivinuunin viereen. Ne ovat yön aikana kuivuneet ja syttyvät helposti. Mie sytytän tulet uuniin ja juon toisen kupin kahvia.  

 

Kaarlo on itse muurannut leivinuunin. Se on kahdeksankymmenen sentin uuni ja  siihen mahtuu seitsemänkymmenen sentin halot. Se tarkoittaa sitä, että mie saan arinalle  mahtumaan kolme rieskaa yhtä aikaa. Mie leipasen parikymmentä rieskaa kätevästi. Samalla, kun uuni lämpiää, mie alan valmistella taikinoita. Taikinatiinun on isä vainaja tehnyt äidille morsiuslahjaksi. Siinä on helppo vaivata suurta taikinaa, sillä se on  soikea ja laaja, eikä ole liian korkea. Mie tehen rieskataikinan ensin, sitten jästitaikinan ja  lopuksi paakelsitaikinan. Se on mulla jo semmoinen rituaali, sujuu kuin unessa, hiiva- ja  jauhomäärät mittaan silmämääräisesti. Mie leivon ensin rieskat, koska ne pitää paistaa  kuumassa uunissa, sen jäkeen mie paistan paakelsit ja lopuksi leetat. Samalla uunin  lämmöllä mie haudutan ohrapuuron ja kypsennän hirvenlihapaistinkin. Mie tutustuin Kaarloon, kun tulin Kaarlon äidille piiaksi - Urhoa, nuorimmaista  hoitamaan. Amandalla oli kymmenen lasta ja kädet täynnä töitä. Hän tarvitsi apua ja mie  tienastin. Mie olin silloin yhdeksäntoista ja Kaarlo kahdenkymmenenviiden. Hän oli Amandan lapsista vanhin ja asui jo omassa talossa.  

 

Kun Kaarlo kosi minua, mie suostuin heti. Äiti-vainaa ruukasi sanoa, että taloton mies ei ole mies eikä mikään. Mutta en mie Kaarloa sen takia ottanut, en veikkosten.  Kaarlo on komea mies, kova tekemään töitä ja ennen kaikkea hän on siivo. Mulla ei ole  hätäpäivää Kaarlon kanssa. 

 

Tämä talo on rohki hyvä, suuri keittiö ja kellari. Pirtti on valoisa, jossa ikkunat  kolmeen suuntaan. Niistä on näkymä Väylälle. Keväällä on mukava katsella, kun  joutsenet, telkät ja sorsat tulevat etelästä talvimuutolta, kurpovat ja sukeletelevat. Se tulee  sellainen hyvän olon kutina ihon alle, kun kuuntelee niiden kaakatusta ja katselee, kuinka  koiraat puolustavat reviirejään, esittelevät soidinasujaan ja kilpailevat naaraiden suosiosta. 

 

Keittiön ikkunasta mie katselen räystäspääskysiä, kun ne lentelevät edestakaisin ja hakevat pesän rakennustarpeita. 

 

Kaarlo ruukaa joskus tulla härnäämään minua, kun mie leivon. Hän tulee takaapäin ja ottaa tissistä kiinni ja painaa keskikroppaansa minua vasten. Kaarlo tietää, että mie en pane vastaan, kun mulla on kädet syvällä rieskataikinassa. Se on taikinan teko niin tärkkivärkkiä hommaa, ettei siinä voi alkaa huitomaan ja häätämään ketään pois, enkä mie edes halua. Mie tykkään, kun Kaarlo tulee minua halaamaan ja silittelemään. Mie katson Kaarloa silmiin ja sanon, että mie en voi alkaa hänen kanssaan värkkäämään, vaan hänen pitää odottaa, että mie olen leiponut valmiiksi. Kaarlo tyytyy mukisematta minun vastaukseen. Hän menee maata keittiönsohvalle, ottaa sanomalehden käteensä ja alkaa ajankuluksi lukea sitä. Joskus mie saatan härnätä Kaarloa, heiluttelen kaulinta ja leikin pirttihirmua. 

 

Mie en pidä hoppua leipomisen kanssa. Taikinaa pitää vaivata hartaasti ja kauan. Sellaisesta taikinasta tulee hyvät rieskat ja nisut, ja ne nousevat hyvin. Mie tunnen kädellä, koska jauhomäärä on oikea ja sormituntumalla, koska taikina on tarpeeksi kohonnut. Sitähän se on rakkaudenkin kanssa. Pitää olla hyvät hermot ja hellät kädet. Kaarlolla on. Mulle tulee leipomisessa kauhean hyvä olo. Siinä samalla kun pyörittelen tikinaa, ajattelen kaikenlaisia asioita, niin kuin lottokupongin numeroita, naapurin Salmea ja miss Suomea. Ei ole helppoa olla kaunis. Hänen pitää laittaa itsensä fiiniksi ja kulkea ulkomaita myöten esittelemässä kroppaansa, ja hätyytellä miehenpuolia kauemmaksi, jos ne yrittävät tulla liian lähelle.

 

Kyllä, mie joskus säälin sitä Salmea. Hän on Urhon vaimo. Miten voivat veljekset olla niin erilaisia. Kaarlo on hyväluontonen ihminen ja Urho on semmonen vempula. Sen siitä näki jo lapsena. Urhosta ei koskaan tiedä, meinaako hän jotakin todellista vai onko se vain semmoista höpinää. Salmella on hyvät hermot, kun jaksaa elää sen Urhon kanssa. Urhon käynnin jälkeen saa hunteerata ja miettiä sen juttuja. Eilenkin hän selitti, että oli kolunnut vessan alusia ja aikoi tehä siitä pontikkaa. Mie kysyin siltä, että eikö sillä ole sokeria, millä käyttää rankkia, ettei tarttis semmoisista aineista viinaa tehä. Hän vastasi mulle, että se on ihmisen paska parasta käyntiainetta. Se kuulemma koettiin hyväksi kieltolain aikana, kun viinaa piti saada, eikä sitä voinut ostaa mistään. Tiedä häntä, uskoako. Voipihan se olla tosikin, että tehtiin viinaa ihmisen jätöksistä, mutta sitä mie kuitenkaan usko, että se on parasta. Mahtaa se ihminen lemuta kamalalle juotuaan sellaista juomaa.

 

Viime lauantaina mulla oli ratio auki. Siellä puhutiin naisten seksuaalisesta ahdistelusta. Se on kyllä joutavanpäiväistä hommaa. Kun mie olin nuori tyär, minun setä kommentoi aina minun kroppaa. Hän sanoi, että mulla on tissit kuin pässin munat ja kommoluu pollottaa niin, että näkyy kauas. En uskaltanut sanoa mitään. Häpesin. Kukaan muukaan ei sanonut mitään.

 

Mie pyörittelen taikinasta pallon, taputtelen ohueksi pyöreäksi leiväksi, tärpin ristikon ja pistelen reijät. Linnunsiivellä pyyhin liiat jauhot pois, sujahutan leipälapion rieskan alle ja pukkaan uuniin.

 

Nyt jos joku muu mies kuin Kaarlo tulisi puristeleen tai hinkkaamaan itseään minua vasten tai sanoisi jotain sopimatonta, vetelisin tiskirätillä ympäri korvia. On se hyvä, että sellaisista asioista puhutaan, ei kaikki naiset eikä tytöt tänäkään päivänä uskalla puolustaa itseään.

 

Heti kun ensimmäinen rieska tulee uunista ulos, Kaarlo hyppää sohvalta, repii leivästä riekaleen ja laittaa paksun kerroksen voita päälle. Kuuma leipä sulattaa voin ja sitä tippuu käsiin ja rinnuksille. Kaarlo haukkaa leipää, puree makeasti maiskuttaen ja ryyppää kylmää maitoa päälle.