Kirjoituskilpailu Onni

Lapin Kirjallisuusseura julisti jäsenkirjeessään jäsenilleen proosakirjoituskilpailun, jonka aihe oli ”Onni”. 
Kirjallisuusseuran hallitus on toiminut esiraatina ja valinnut 5 kirjoitusta julkaistavaksi seuran Facebook-sivuilla ja verkkosivuilla lauantaina 8.5.2021. Voittaja on kirjoitus, joka saa eniten tykkäyksiä 9.5.2021 kello 16 mennessä. Nyt siis kannattaa tykätä kirjoitusta, josta pitää eniten! Nämä viisi kirjoitusta julkaistaan nyt jokainen ilman kirjoittajan nimeä otsikolla: [numero] - Kirjoituskilpailu ONNI. 

 

 

Kaija ja Kaarlo 

 

Mie leivon joka lauantai. Eihän se tule pyhäkään, jos ei lauantaina leivo. Mie leivon rieskoja, paakelsia, jästipullaa tai leetaa, juhlapyhien leivonnaiset on sitten asia erikseen. Kaarlo on kauhean perso rieskalle. Jästipullaa menee paljon. Meillä käy paljon vieraita ja mie keitän aina kahvit ja tarjoan toppaamista.  

 

Aamuneljältä mie nousen ylös. Pyyhin unet silmistä ja panen kahvin kiehumaan. Toppaan kahvin kans paakelsia ja alan sen jälkeen hommiin. Mie leivon paakelsit voihin ja  kermaan, sillä lailla sitä pärjää pitkälle päivää. Kaarlo on kantanut jo illalla puut pirttiin,  leivinuunin viereen. Ne ovat yön aikana kuivuneet ja syttyvät helposti. Mie sytytän tulet uuniin ja juon toisen kupin kahvia.  

 

Kaarlo on itse muurannut leivinuunin. Se on kahdeksankymmenen sentin uuni ja  siihen mahtuu seitsemänkymmenen sentin halot. Se tarkoittaa sitä, että mie saan arinalle  mahtumaan kolme rieskaa yhtä aikaa. Mie leipasen parikymmentä rieskaa kätevästi. Samalla, kun uuni lämpiää, mie alan valmistella taikinoita. Taikinatiinun on isä vainaja tehnyt äidille morsiuslahjaksi. Siinä on helppo vaivata suurta taikinaa, sillä se on  soikea ja laaja, eikä ole liian korkea. Mie tehen rieskataikinan ensin, sitten jästitaikinan ja  lopuksi paakelsitaikinan. Se on mulla jo semmoinen rituaali, sujuu kuin unessa, hiiva- ja  jauhomäärät mittaan silmämääräisesti. Mie leivon ensin rieskat, koska ne pitää paistaa  kuumassa uunissa, sen jäkeen mie paistan paakelsit ja lopuksi leetat. Samalla uunin  lämmöllä mie haudutan ohrapuuron ja kypsennän hirvenlihapaistinkin. Mie tutustuin Kaarloon, kun tulin Kaarlon äidille piiaksi - Urhoa, nuorimmaista  hoitamaan. Amandalla oli kymmenen lasta ja kädet täynnä töitä. Hän tarvitsi apua ja mie  tienastin. Mie olin silloin yhdeksäntoista ja Kaarlo kahdenkymmenenviiden. Hän oli Amandan lapsista vanhin ja asui jo omassa talossa.  

 

Kun Kaarlo kosi minua, mie suostuin heti. Äiti-vainaa ruukasi sanoa, että taloton mies ei ole mies eikä mikään. Mutta en mie Kaarloa sen takia ottanut, en veikkosten.  Kaarlo on komea mies, kova tekemään töitä ja ennen kaikkea hän on siivo. Mulla ei ole  hätäpäivää Kaarlon kanssa. 

 

Tämä talo on rohki hyvä, suuri keittiö ja kellari. Pirtti on valoisa, jossa ikkunat  kolmeen suuntaan. Niistä on näkymä Väylälle. Keväällä on mukava katsella, kun  joutsenet, telkät ja sorsat tulevat etelästä talvimuutolta, kurpovat ja sukeletelevat. Se tulee  sellainen hyvän olon kutina ihon alle, kun kuuntelee niiden kaakatusta ja katselee, kuinka  koiraat puolustavat reviirejään, esittelevät soidinasujaan ja kilpailevat naaraiden suosiosta. 

 

Keittiön ikkunasta mie katselen räystäspääskysiä, kun ne lentelevät edestakaisin ja hakevat pesän rakennustarpeita. 

 

Kaarlo ruukaa joskus tulla härnäämään minua, kun mie leivon. Hän tulee takaapäin ja ottaa tissistä kiinni ja painaa keskikroppaansa minua vasten. Kaarlo tietää, että mie en pane vastaan, kun mulla on kädet syvällä rieskataikinassa. Se on taikinan teko niin tärkkivärkkiä hommaa, ettei siinä voi alkaa huitomaan ja häätämään ketään pois, enkä mie edes halua. Mie tykkään, kun Kaarlo tulee minua halaamaan ja silittelemään. Mie katson Kaarloa silmiin ja sanon, että mie en voi alkaa hänen kanssaan värkkäämään, vaan hänen pitää odottaa, että mie olen leiponut valmiiksi. Kaarlo tyytyy mukisematta minun vastaukseen. Hän menee maata keittiönsohvalle, ottaa sanomalehden käteensä ja alkaa ajankuluksi lukea sitä. Joskus mie saatan härnätä Kaarloa, heiluttelen kaulinta ja leikin pirttihirmua. 

 

Mie en pidä hoppua leipomisen kanssa. Taikinaa pitää vaivata hartaasti ja kauan. Sellaisesta taikinasta tulee hyvät rieskat ja nisut, ja ne nousevat hyvin. Mie tunnen kädellä, koska jauhomäärä on oikea ja sormituntumalla, koska taikina on tarpeeksi kohonnut. Sitähän se on rakkaudenkin kanssa. Pitää olla hyvät hermot ja hellät kädet. Kaarlolla on. Mulle tulee leipomisessa kauhean hyvä olo. Siinä samalla kun pyörittelen tikinaa, ajattelen kaikenlaisia asioita, niin kuin lottokupongin numeroita, naapurin Salmea ja miss Suomea. Ei ole helppoa olla kaunis. Hänen pitää laittaa itsensä fiiniksi ja kulkea ulkomaita myöten esittelemässä kroppaansa, ja hätyytellä miehenpuolia kauemmaksi, jos ne yrittävät tulla liian lähelle.

 

Kyllä, mie joskus säälin sitä Salmea. Hän on Urhon vaimo. Miten voivat veljekset olla niin erilaisia. Kaarlo on hyväluontonen ihminen ja Urho on semmonen vempula. Sen siitä näki jo lapsena. Urhosta ei koskaan tiedä, meinaako hän jotakin todellista vai onko se vain semmoista höpinää. Salmella on hyvät hermot, kun jaksaa elää sen Urhon kanssa. Urhon käynnin jälkeen saa hunteerata ja miettiä sen juttuja. Eilenkin hän selitti, että oli kolunnut vessan alusia ja aikoi tehä siitä pontikkaa. Mie kysyin siltä, että eikö sillä ole sokeria, millä käyttää rankkia, ettei tarttis semmoisista aineista viinaa tehä. Hän vastasi mulle, että se on ihmisen paska parasta käyntiainetta. Se kuulemma koettiin hyväksi kieltolain aikana, kun viinaa piti saada, eikä sitä voinut ostaa mistään. Tiedä häntä, uskoako. Voipihan se olla tosikin, että tehtiin viinaa ihmisen jätöksistä, mutta sitä mie kuitenkaan usko, että se on parasta. Mahtaa se ihminen lemuta kamalalle juotuaan sellaista juomaa.

 

Viime lauantaina mulla oli ratio auki. Siellä puhutiin naisten seksuaalisesta ahdistelusta. Se on kyllä joutavanpäiväistä hommaa. Kun mie olin nuori tyär, minun setä kommentoi aina minun kroppaa. Hän sanoi, että mulla on tissit kuin pässin munat ja kommoluu pollottaa niin, että näkyy kauas. En uskaltanut sanoa mitään. Häpesin. Kukaan muukaan ei sanonut mitään.

 

Mie pyörittelen taikinasta pallon, taputtelen ohueksi pyöreäksi leiväksi, tärpin ristikon ja pistelen reijät. Linnunsiivellä pyyhin liiat jauhot pois, sujahutan leipälapion rieskan alle ja pukkaan uuniin.

 

Nyt jos joku muu mies kuin Kaarlo tulisi puristeleen tai hinkkaamaan itseään minua vasten tai sanoisi jotain sopimatonta, vetelisin tiskirätillä ympäri korvia. On se hyvä, että sellaisista asioista puhutaan, ei kaikki naiset eikä tytöt tänäkään päivänä uskalla puolustaa itseään.

 

Heti kun ensimmäinen rieska tulee uunista ulos, Kaarlo hyppää sohvalta, repii leivästä riekaleen ja laittaa paksun kerroksen voita päälle. Kuuma leipä sulattaa voin ja sitä tippuu käsiin ja rinnuksille. Kaarlo haukkaa leipää, puree makeasti maiskuttaen ja ryyppää kylmää maitoa päälle.

 

 

 

 

 

Murjottaja 

 

En jää sairaalaan. En jää. Taudille voi vielä tehdä jotain, mutta minä en sitä tee. En hukkaa aikaani toivoon, joka ei johda mihinkään. Olen sairas ja väsynyt. Lääkkeet eivät tepsi. Karkaan sairaalasta, niin en ainakaan kärsi sitä kipua, mitä hoitajien putket ja lääkärien pillerit minulle toisivat. Olen mieluummin onnellinen kuukauden ulkomailla kuin onneton vuoden sairaalassa. 

 

Matkustan Aasiaan. Lennot ovat halpoja, sillä alueella on vasta ollut tuhoisa tsunami. Paikalliset ottavat minut vastaan hymyillen, ehkä he näkevät riutuneista kasvoistani, että minäkin olen kärsinyt paljon. Olen Suomesta, sanon. He naureskelevat ja kysyvät, tulinko tänne murjottamaan. En ymmärrä mitä he tarkoittavat. Hotelliaamiaisella puhutaan murjottamisesta, moping. Kysyn mitä he tarkoittavat. He käskevät menemään rannalle auringon laskeuduttua. 

 

Kuun valossa meren rannalla istuskelee suomalainen mies, on yksin ja tuijottaa merta. Istun viereen ja kysyn miten menee. Hän tarjoaa kaljan muovipussistaan. Kysyy, käskivätkö paikalliset minut tänne, sanon kyllä ja hän naurahtaa. Hänestä on tullut kahdessa kuukaudessa paikallinen legenda, vaikka onkin täysin tavallinen Janne. Hän kertoo minulle, että oli lomallaan rakastunut hollantilaiseen naiseen. Naisen nimi oli Anki. He olivat juoneet hedelmädrinkkejä, syleilleet auringon laskiessa ja nukahtaneet tähtien valossa, juuri tällä paikalla. Aamulla saapui tsunami. Hän osoittaa palmua, johon kiipesi aaltoa karkuun. Anki ei ehtinyt. Vesi vei hänet ja piknik-pöydät mukanaan. Aallon jälkeen Janne istui alas hiekalle. Hän nukkuu kuumat päivät yrittäjäkaverinsa sohvalla ja istuu yöt hiekalla. Paikalliset tuntevat hänet murjottajana, moper, he sanovat. Hän aio kotiin. Hän on päättänyt tehdä elämästään romanttisen tragedian. Janne on huudellut Ankin perään somessa, mutta saanut vain tykkäyksiä ja itkeviä hymiöitä. Anki oli kaunis, hauska ja antoi elämälle merkityksen. Kotona Jannea ei odota mikään, ei ole perhettä, tonttia tai uraa mihin palata. Janne joskus miettii, pitäisikö hänen mennä mereen Ankin seuraksi. Häntä harmittaa, että Anki on niin yksinäinen. Hän ei ole koskaan aiemmin rakastunut, ei ole tiennyt miltä sellainen tuntuu. Nyt hän tietää, ja haluaa mieluummin muistella menetettyä rakkautta kuin jatkaa elämää, jossa ainoan rakkauden muisto vain haalistuisi pois. Häntä ei haittaa, että paikalliset naureskelevat hänellä. Naurettaisiin kotonakin, jos joku tietäisi mitä hän tekee täällä. Suomalainen mies murjottamassa liian ison järven rannalla.

 

Hotellihuoneessani on uusi sänky. Vanha meni varmaankin mereen, joka katselee minua ikkunasta. Kierrän saaren nähtävyydet idästä ja lännestä. Saaren ainoa moottoritie tulee tutuksi. Huuhtelen lääkkeeni oluella. En voinut pakata niitä kuin kolmen viikon annoksen ja kun ne loppuvat, kipu palaa. Minä en halua Ankin seuraksi mereen. Haluan, että minut haudataan Suomen routaiseen maahan. Seuraava lento takaisin lähtee ylihuomenna. En ehkä löytänyt täältä mitä etsin, mutta Jannen tarinan haluan viedä takaisin kotiin. 

 

Käyn vielä kerran rannalla, mutta miestä ei näy missään. Paikalliset sanovat, että hänet ja naisen löytää läheisestä baarista, elleivät ole jo palanneet Eurooppaan. “Mikä nainen”, kysyn, mutta paikallinen ei halua vastata. Mies on onnensa kukkuloilla ja humalassa. Hän lauleskelee, puhuu rallienglantia ja tilaa pöytään juomia. Hän näkee minut ja käskee liittymään seuraan. “Anki palasi!”, hän huutaa ja suutelee minua poskelle. Tavallisen kaunis nainen on pitkä ja erittäin hollannista. Hän ei ole enää blondi, vaan värjännyt hiuksensa pöydänruskeaksi. Anki kertoo paremmalla englannilla, että ei hän kuollut tsunamissa, vaan tarttui pöytään kiinni ja päätyi läheiselle saarelle. Siitä pelastustyöntekijät löysivät hänet väsyneenä, mutta yhtenä palana. Ennen kuin hän ehti edes ymmärtää mitä oli tapahtunut, EU lennätti hänet takaisin kotiin. Siellä Ankia itkettiin, paijattiin ja hemmoteltiin, vaikkei hänellä mitään hätää ollut, säikähdys ei edes traumatisoinut. Jannen hän halusi vielä. Hän soitti virastoihin, mutta ei sieltä saanut mitään irti, kukaan ei suostunut kertomaan, oliko suomalaisia miehiä kuollut aaltoon. Hän odotti muutaman kuukauden ja lensi takaisin. Kotona he pitivät häntä hulluna, kun lähti kriisialueelle. Kriisi oli jo ohi, hän toisteli, mutta mielessään hänellä oli vain mies, jonka rakkaus sai hänet tarttumaan niin lujasti kiinni pöytään. “Näin kaunis rakkaustarina ei saa kuolla”, hän sanoo ja tuijottaa Jannea. Hän ei halunnut miehen surevan häntä. Janne oli kuin satujen prinssi, jonka jokainen tyttö haluaa itselleen keinolla millä hyvänsä. Hän löysi miehen samasta paikasta, missä luonto heidät erotti. 

 

Anki hakee lisää olutta Jannen luottokortilla. Jannen kainalossa on hänen ainoa paikallinen ystävä, sohvalla miestä majoittanut Tran, jonka kasvojen edessä Janne heiluttaa vasenta nimetöntään ja komeaa sormusta. Hän oli kosinut tänä aamuna hotellihuoneessa. Väittänyt hakevansa heille aamupalaa sänkyyn, mutta hakikin sormuksen. Tran sytyttää Jannen tupakan ja naureskelee Jannen sekaville jutuille. Ankille hän ei puhu ollenkaan. Janne hakee koko pöydälle tuopit ja keskittyy loppuillan kihlattuunsa.

 

Tran kertoo olevansa yrittäjä. Hän muutti saarelle vähän ennen tsunamia. Hän käytti turisteja mopoilemassa tai ajelemassa vesiskootterilla, missä vain, ja näissä tehtävissä hän tutustui suomalaiseen. Tran kertoo, että hän vietti Ankin ja Jannen kanssa monta päivää kiipeillen, surffaillen ja ravintoloita kierrellen. Tsunamin aikaan hän oli sisämaassa, eikä hänelle käynyt kuinkaan, mutta tuhojen siivoaminen sattui häntä sydämeen, koska ihmiset olivat niin surullisia, ja kaikista surullisin oli Janne, joka selvästi tarvitsi ystävää. Hän katsoo Ankia ja vaikenee. Pöytään laskeutuu tarjotin täynnä pientä purtavaa ja olutta. Tran kiittää ja käy herkkuihin käsiksi. 

 

Anki ja Janne poistuvat, he haluavat selvästi tehdä toisilleen muutakin kuin juottaa paukkuja. Minut kutsutaan häihin, mutta en ole maassa enää pitkään. Palaan kotiin. Ehkä minunkaan aalto ei ole viimeinen. Tilaan vielä yhden itselleni, Tran viimeistelee lahjajuomat. “Tuo nainen”, hän aloittaa. 

 

“Mitä hänestä.” 

“Ei sillä ole väliä.” 

“Sano vain.” 

 

Jokin on painanut Trania koko illan, mutta hän ei saa sitä nytkään sanotuksi. “Ei ole sama nainen.” 

 

En ymmärrä. Menen hiljaiseksi. En käsitä kuulemaani. Joudun varmistamaan, että puhumme samasta naisesta, siitä ainoasta, jonka kanssa olemme viettäneet aikaa. Tranin englanti on hyvää, mutta tämän täytyy olla käännösvirhe. 

 

“Anki?” 

“Niin. Tapasin hänet tänään. Ensimmäistä kertaa.” 

 

Tran juo oluensa loppuun ja hoipertelee ulos. 

 

Suomessa lääkäri on vihainen. Olin kuukauden ilman hoitoa. Nyt hän joutuu tekemään enemmän töitä. Hyvissä ajoin aloitettu kuuri olisi auttanut paljon. Hän ei ymmärrä matkusteluani, mutta minä uskon, että se auttoi enemmän kuin sairaala. Tauti ei ollut siirtynyt terminaalivaiheeseen, joten toivoa on. 

 

Puoli vuotta kuluu sairaalassa maaten, odottaen, peläten. Janne laittaa somessa viestin, että Anki odottaa heidän esikoistaan. Onnittelen heitä. Ankin sometili on tehty tsunamin jälkeen.

 

 

 

 

 

ON NI 

 

– On ni, vastasin kun en muuta voinut. 

– Asiahan on niinkin, ettei semmosia voi edes tietää, ennen ku se lehemä synnyttää.  Eikä ne oo ees ne ainoat asiat, kun on vähän muutaki kiinni siinä. Ja silti joudutaan penkille  kattomaan. Seisomaan ja oottamaan tumput suorina siinä! Laittavat sivustaseuraajiksi perke leet! 

 Äidin mukarauhallinen, kiihtynyt sekoitus taukosi hetkeksi. Mannapuuro oli jo vaihta nut väriä aavistuksen ruskeaksi. Jatka nyt sitä hommaa. 

– Rustiina kattoi sieltä ripsiensä takaa mua suoraan silmiin ja mä jouduin vaan seistä  siinä. Ja joku eläinparka oli varmaan kuollu sen onnettoman harjottelijan käsiin jo eilen, kun  tänään se ei pystyny sitäkään vähää mitä lupas puhelimessa. Johan on helevetti tämmöstä!  äiti jatkoi. 

Äiti venyi mun silmissä kaksimetriseksi purppuralähteeksi, jonka vierellä oli muita,  pienempiä lähteitä. Pienemmät lähteet oli sinisiä ja vihreitä ja keltaisia ja kaikenvärisiä ja  niillä oli kädet, jotka viuhtoi oikealle ja vasemmalle ja ylös ja alas. Mutta mun äiti oli kaikista  isoin ja mä katoin, kun sen pisarat levisivät ympäriinsä. Muut saivat osansa pisarasateesta ja  mäkin sain. Ja sitten mä vaan kattelin sitä. 

– Ekkä säkään sano mitään! Susta ei sitten saa mitään irti, vaikka kuinka nyhtää! äiti  parkaisi haaveitteni keskelle. 

– Nii on… se ei varmaan sitte osannu sitä että, eihän se niinku oo niin sitte päivän  päälle niille että. 

Taikinoin mielessäni sanojeni vetelää virtaa. Niistä tuli pannukakku. 

– Että me saadaan ens vuodelle maito ja muutakin, meidän täytyy saada se vasikka ulos  ihan justiinsa! Ja elävänä! 

Kauha kuitenkin vaan pyöriskeli kattilassa hyvin hitaasti. Laajoja kaaria. Hitaasti. Suu  kävi. Hiljeni sitten, kun ei ollut enää muuta. Kattelin kynsiäni ja kuuntelin hiljaisuutta. Kauha  pyörähteli kattilassa. Sammiossa. Keittiönrakkausnurkkaussammiossa, josta oli lapattu maa ilmalle ohjeita niin perusteellisesti, ettei kaikki meistä enää jaksanut niitä kuunnella. Olivat  lähteneet jonnekin, kuulemma joihinkin perheisiin. Pers - - perheisiin.  Meillä täällä oli jo perhe. 

– Onhan se sitte niinki, että jos Rustiina heittää toivonsa, ja jalkansa, ei me pysty mi tenkään enää teettää sillä lisää. Se on niin vanha. Pystytäänkö sitä itteäkään sitte enää…, äidin  loppusanat jäivät matelemaan. 

– On nii… mutta eihän se ny niin vanha kuitenkaan, vaikka sitten jos sillon kattois,  onko se nii, vaikos vaan nyt vaikuttaa, että tässä näyttäis siltä. 

Selvästi kyllä ilmaisin mielipiteeni. 

– Vaan että voiskohan sen niin. Enpä oo aatellukkaa, että vois lehemän tarinaa jatkaa, jos vain haluaa ja kattoo. 

Äidin puhe alkoi taas kuumeta. 

Mä se vaan nypläsin oikean nimettömän kynnenjuurta, kun en jaksanut enää jutella sitä  lehmäasiaa, kun ei äitikään kuullut, eikä muita siinä ollutkaan. Pidin vain aikaisemmasta  näystäni kiinni ja purppuralähde räiskyi ja räpelsi ja kohosi mun yläpuolelle. Mä mietin, että eikös täällä talossa ollut asunut jo aika monta ihmistä ennen meitäkin. Ja nyt täällä asui ja  räyskäsi kaksi, vaikka joskus musta tuntui, että useampi kun oli nälkäkin ja piti vaan jutella. Mutta kyllä mä juttelinkin, kun sillä lailla näin tärkeistä. 

– Käynkö kattoos sitä Rustiinaa, ettei se ny jättäny sitä sitte niiku huonoksi sinne, aloi tin. 

– Ni, on se kai vähän niinku muittenki asia täällä, etten mä vaan yksin antaudu joka  maarian päivä tälle torpalle, ja osa vaan menee sinne ja toinen sitten tuonne!  Äidin ääni kuului hyvin. 

– On ni, sanoin ja heitin lippiksen päälaelle. 

Ulko-ovelle kuului, kuinka äiti kilautteli jotain tiskialtaassa ja näin mieleni kuvassa sen  kääntyvän sivuttain, valuttavan vettä hanasta ja kääntyvän takaisin hellan suuntaan. Olin jo  ulkona ja Rustiina odotti mua. Mä tunsin sen. 

Aitan kohdalla pistäydyin sisälle ja otin mukaani leivän, joka oli nurkassa nojalla sitä  varten. Joskus aina nappasin mukaan kunnon palan, vaikka mulle oli sanottu moneen kertaan,  etten saa sitä lehmille antaa. Nyt annoin ainakin kuitenkin, kun tiesin että Rustiinan pitää  jaksaa. Karhea leipä kourassa astelin sisään sen paikkaan. 

Ripsilehmä käänsi kiiltävänruskean päänsä hitaasti mulle ja antoi sen mun syliin. Mä  painoin leivänpalaa sen turpaa vasten, eikä se ottanut, vaan ripset vaan olivat kiinni. Mä sa noin, ettei täällä lehemille käy pahoin. Mä laitoin toisen käden sen kaulalle ja vähän silitin,  kärpäset lähtivät kyllä ja mä mietin, että tiesin tietysti miten lehmän aika olisi lyhyempi kuin  vasikoidessa kolmatta päivää. Jonka jälkeen se ei olisi enää lehmä, vaan kaksi entistä sisäk käin. Mä otin vesiämpärin ja työnsin sen Rustiinan turvan alle. Se ei ottanut sangosta, mutta  mä uitin sinne pyyhkeen ja pyyhin sillä sen kyljet. 

Sitten jonkun ajan päästä mä menin tupaan.

 – Meidän täytyy hoitaa tämä itte, äiti oli päättänyt kun mä tulin sisään. Juttu jatkui. 

Menin sen edestä eteenpäin vaan ja pesuhuoneessa riisuin mun paidan ja farkut. Lippis  oli jäänyt Rustiinan jalkoihin. Mä riisuin mun kaikki paidat ja housut. Ja sitten mä pesin mun  kädet ja otin pyyhkeen. Pyyhkeen mä upotin ämpäriin ja nostin sen ja pyyhin sillä mun kyljet.  Mä pyyhin mun naaman ja äidin puhe kuului keittiöstä. Ja mä pyyhin mun naamaa vielä ja  otin toisen pyyhkeen meidän naulakosta. Menin keittiöön sen sisällä. 

– On nimittäin nii, että tämä on meidän asia. Ei me joka käynnistä voi kasvattaa velkaa  ja koko ajan vaan että huomenna, kun tietää sen, että tänään se pitää eikä huomenna, äiti  jatkoi vieläkin, – mutta että huomenna vaan ja… 

– Äiti. 

Äiti heitti lusikallisen kaakaojauhetta kattilaan ja pyöräytteli kunnolla. Sanoista ei saa nut mitään selvää, eikä tarvinnutkaan. 

– Äiti, on on. Ohan se ni. On ni. Mutta Rustiina on valamis. Me saatiin se. Äiti kääntyi. 

Viimein. 

Ja suklaapuuroakin.

 

 

 

 

 

Onni, Toivo ja Taisto

 

Musta Seat Altea on parkkeerattu harmaan hirsimökin pihalle. Mökki on rakennettu rinteeseen ja kapea polku kiemurtelee mäntyjen lomitse rantaan. Kallellaan olevan laiturin vieressä on vanha puuvene, jossa on katiska ja kolme onkea. Punainen äyskäri pilkistää keskipenkin alta ja airot makaavat veneen pohjalla. Laiturilla näkyy märkiä kenkien jälkiä, joista taitava rikostutkija osaisi lukea jotain, josta olisi apua tutkimuksissa, mutta nyt siihen ei ole tarvetta.

 

Kolmet kumisaappaat ovat rivissä mökin ylimmällä rappusella ja kolmet märät housut roikkuvat oven pielessä olevassa naulakossa. Sisällä, tuvan pöydän ympärillä istuu kolme vanhuuden nuoruudessa olevaa kaverusta. Onni, entinen toimittaja, Toivo, entinen rikostutkija ja Taisto, entinen mekaanikko. 

 

He ovat tunteneet toisensa alakouluikäisestä asti ja tietävät, miten kunkin elämä on kulkenut. Yhteisiä syysreissujaan he ovat tehneet siitä lähtien, kun Taisto hankki tämän mökin. Kun he olivat lapsia, Onni ja Taisto vierailivat kerran kesässä Toivon isovanhempien mökillä, joka oli joen rannassa. Siellä he oppivat uimaan, soutamaan, onkimaan, pelaamaan lautapelejä ja erilaisia korttipelejä. Näitä kaikkia he tekevät näillä syysretkilläänkin. Toki he vähän ryypiskelevät ja mietiskelevätkin.

 

Nyt pöydällä on kolme korkeaa juomalasia, lasinen kannu, jossa on lähdevettä, avattu kossupullo ja pullo, jossa on puolukka mehua. Sen laittoi Toivon reppuun hänen vaimonsa Anna. Sellaista reissua ei ole tehty, ettei puolukkamehua olisi ollut, ja aina se on tullut juotua. 

 

”Kyllä son niin, että onni on tässä ja nyt”, Taisto totesi ja kaatoi laseihin kolme senttiä kossua, sentin mehua ja lorautti päälle lähdevettä.

”Niin…..voi kai sen niin sanua……vaikka kyllä vähä enemmän oisit voinu tuota kossua laittaa”, Toivo tuumasi. 

”Ei sitä kuule ennää täsä iäsä palijoa tartte ku aamula tukan juurta jomottaa. Sommein son tälleen nätisti ottaa. Ja mitä siihen onneen tullee, niin mun kohala vain tuo nimi taitaa olla se pysyvä onni.”

”Älä ny, mikäs sun mieltäs painaa, eikai vaan Martta oo käärmeissään jostain sun tekosestas”, Taisto kysyi, otti huikat ja maiskautti suutaan.

”Ei Martta vaan mie ite”, Onni ärjäisi ja otti pitkän ryypyn.

”Rauhotuhan nytte. Mitä semmosta sie oot teheny, että ittees oot suivaantunu”, Taisto kysyi, hieroi kolmen päivän vanhaa parransänkeään ja jatkoi, ”mie en kyllä oo ite ittiäni tuohon tillaan saanu, vaan eihä sitä tiiä koska ommiin toilailuihinsa suivaantuu."

 

Onni otti kunnon kulauksen lasistaan, pyyhki suupielensä ja katsoi vanhoja ystäviään surullisen oloisena. ”Son kattokaas pojat silleen, ettei se ennää toimi, en saa siihen eloa. Martasta näkkee, että se vielä haluais. Son ollu aina niin hyvillään ku meilon se puoli pelannu. Nytte se sitte loppuu ja son minusa syy. Mie pelekään, että Martta lähtee hakkeen onnensa muualta.”

 

Taisto tönäisi Onnia kylkeen ja totesi: ”Eikä lähe, son tottunu sinnuun ja ethä sie nytte oo mittää teheny, ja mitä se vanaha ihiminen uuvela”, Taisto vilkaisi Onnia olkansa yli, ”eihä se Martta oo sen vanahempi ku mekkään ja mehä ei olla vanahoja. Ei se mihinkään lähe. Otetaas huikat sulle ja Martale.”

 

Kaverukset kilauttivat lasejaan ja ottivat ryypyt. Toivon ilme oli totinen ja mietteliäs. Toiset katsoivat kaveriaan aivan kuin odottaisivat tämän tunnustavan jotain ja hetken kuluttua se tunnustus tuli.

 

”Son kyllä kova paikka…tuomonen….mutta on siihen nykyään keinot olemasa. Meet Summalan puhheile, kyllä se resehtit kirijottaa….jos rehellinen oon…niin mie kävin viime viikola.”

”Katoppa vaan, meikäläinenkö son ainoo, jolla vielä pelittää, sitähän pittää sitte olla senki takia onnellinen”, Taisto naurahti.

”Mitä tuosa intoilet, lynttään se mennee sullaki josaki vaiheesa”, Toivo tuhahti.

”Toki mie tuon tiiän, kuha vähä ylypeilin. Otetaas taas ja mietitään, mitä muuta se onni on, ku sitä, että jököttää.”

 

Miehet istuivat tovin hiljaa, ottivat lasit tyhjiksi ja miettivät. Taisto täytti lasit, kolme senttiä kossua, sentin mehua, päälle lähdevettä, ja totesi: ”Kyllä se onni on tyytyväinen perhe ja mahtavat kaverit. Eiköhän oteta, meile, vanahoile pieruile.”

 

”Otetaan vaan”, Toivo sanoi, otti reilun hörpyn lasistaan ja jatkoi, ”on ne kunnon päikkärikki onnen veroset….yöunista puhumattakkaan.”

”Niin son, mutta mitäs sitte ku ei saa nukutuksikkaan. Martta jo sano yks päivä, että muuttaa toiseen kamariin, ku meikäläinen pyörii niin kamalasti siinä vieresä”, Onni tuskaili ja pyyhkäisi silmäkulmaansa.

 

Toivo katsoi Onnia silmiin, hieroi tämän olkapäätä ja totesi: ”Kyllä sun Onni tarttee tilata se aika heti ku mennään takasin…..ei siinoo mittää häpiämistä….puhut tohtorile niinku meile nyt puhhuit.”

 

”Jos mie sitte. Mutta nyt tarttee käyä tuola nurkan takana”, Onni tuumasi ja könköili hieman horjuen ulos.

”Mee ny vähä kauemmas, ettet siihen Inkerin kukkapenkkiin lorruuta. Se on niin tarkka niistä ruusuistaan”, Taisto huusi Onnin perään.

”Mieki taijan käyä kusela”, Toivo tuumasi, otti kulauksen lasistaan ja nousi.

”Mun ei tartte, mullon seurustelurakko”, Taisto naurahti.

”Se sulla totisesti on”, Toivo totesi, meni ulos, käveli ison männyn juurelle, katseli järvelle, kuunteli vastarannalta kuuluvaa kurkien törähtelyä, suoristi selkänsä, antoi tulla ja tupisi: ”Onnea se on tämäkin….kotona tää ei onnistukkaan.”

 

Toivon tullessa takaisin, laittoi Taisto tulta hellaan.

 

”Aattelin keittää kahavit, kelepaako?”

”Kyllä kelepaa. Kai se Onniki juo.”

”Näkykö sitä sielä?”

”Ei näkyny, oisko menny hyysikkään.”

 

Taisto sai pannun tulelle juuri, kun Onni tuli takaisin hymy kasvoillaan. Toiset katsoivat ihmeissään tulijaa ja Taisto totesi: ”Tais olla suuriki helepotus, ku noin virnuilet.”

 

”Piti käyä istunnola ja siinä mulle valakeni, että mitä se onni on. Son kuulkaa sitä ku kusi lentää ja paska huilaa. Sois tukala olla, jos ne ei toimis.” Onni istahti, otti hörpyt ja jatkoi: ”Siinä istuisa tuli mieleen, että mennääs aamula laiturin nokale ja otetaan kisa, kellä se pittiimäle lentää. Ihan niinku joskus kakaroina.”

”Miten se kisa onki unohtunu….vieretysten….yhtä aikaa”, Toivo muisteli.

”Se tehhään. Otetaas tömpsyt kusikisale ja juuaan kahavit pääle”, Taisto naurahti.

 

 

 

 

 

Yhdeksänkymmentä yhdeksän

 

Ulkona on harmaata. Pisarat valuvat pitkin ruutua jättäen ohuita vesivanoja jälkeensä. Kaukana alhaalla liukuvat sateenvarjot pitkin jalkakäytäviä. Niiden välissä kiirehtii vaaleita ja tummia hattuja, hiuskuontaloita, puoliksi kaljuja päitä, lapsenlettejä ja kirjavia huiveja. Melkein kaikki ovat matkalla samaan suuntaan, ylös mäkeä. Jokaisen kulkijan edestä vilahtelee kengänkärkiä. Takana lipsuvat kantapäät. Mustaan sadekaapuun verhoutunut polkupyöräilijä pujottelee lätäköiden lomitse. Autojonot puskevat läpi loskaisen kadun. Vesikaaret roiskahtelevat niiden pyöristä kauas katukiveykselle. Jarruvalot leimahtelevat punaisina. Liikenteen kohina hukkuu sateen rummutukseen ikkunapenkin peltiä vasten. 

 

Tästä yksiöstä on kaksikymmentä yhdeksän kerrosta alas maanpinnalle. Kymmenen kerrosta jokaiselle eletylle elämänvaiheelle. Tässä on hyvä olla, nojata kyynärpäihinsä nenä vasten lasia ja miettiä mennyttä elämää. Näköala sinnekin päin alkaa hämärtyä. Edessä on vettä itkevä lasi ja sen takana surullinen syksy. 

 

Aivot piirtävät kuvaa menneistä ajoista. Ne haarukoivat mitä tuli saavutetuksi ja mitä elämältä jäi saamatta. Pikkupoikana onni oli sitä, kun kiipesi tuvan suurelle kiviuunille ja paneutui pitkälleen. Paksut laattakivet lämmittivät mukavasti vatsaa räsymaton läpi. Sieltä oli turvallista katsella elämänmenoa alhaalla lattialla, nähdä kuinka koiranpentu hääri emokissan ympärillä ja yritti haastaa sitä leikkimään ja kuinka kissa sähähti vihaisesti ja nappasi sitä puolitosissaan vasten kuonoa. Äiti veti leipälapiolla uunista höyryävän nisupellin ja samassa saven ja vanhojen vaatteiden haju peittyi alhaalta tulevaan pullantuoksuun. Äiti leipoi usein lauantaisin.

 

Ja sitten mieleen piirtyy Lapin avarat kairat.

 

Nattastunturin yläosa on kokonaan paljasta kalliota. Kaikkein korkeimmalle kukkulalle jääkausi on jättänyt kerrostalon kokoisen kivijärkäleen. Se seisoo tukevasti sijoillaan. Karvejäkälät ovat kirjoneet kiven pinnan ja piirtäneet sen kylkiin keltaisia hieroglyyfejä, joita vain tunturien henget taitavat lukea. Kiven harjan on jääkausi muotoillut tasaiseksi, luomakunnan tähystyspaikaksi. Kelpaa siinä istuskella. Koko eteläinen Lappi on jalkojen alla kuin tarjottimella. Kaukana siintää Saariselän sininen tunturivyö. Edessä lepäävät tummat kuusikot ja niiden takainen laaja rimpisuo. Vasemmalla taivasta kuvastelee Sompiojärven tummansininen peili. 

 

Korkealla on helppo hengittää. Sieltä on helppo katsella ja ajatella yleviä ajatuksia, omistaa kaikki mitä on nähtävissä, olla kotka kotkien joukossa. 

 

Mutta kun löytää taskustaan sormuksen, johon on kaiverrettu Hannan nimi ja tasan vuoden vanha päiväys, sumenee silmät ja tulee itku. Lyhyt oli onni. Se tuhoutui yhdessä autonpeltien rytinässä. 

 

Kului kuukausi, kaksi ja monta sen jälkeen, kunnes viimein sain itsestäni sen verran irti, että vedin naulan pois. Tapettiin jäi reikä. Vaalea suorakaide naulansijan ympärillä muistutti kipeästi mikä siitä oli viety. Vaikka kuva ei ole enää paikoillaan, voin silti nähdä silmissäni sen jokaisen yksityiskohdan. Sinut sellaisena kuin silloin olit. Kun taiteilija pyysi sinut istumaan valkoiseen pinnatuoliin, kun hän asetteli sinut unelmoivaan asentoon, siirsi vasemman nilkkasi hieman eteenpäin niin, että molemmat korkokengät tulivat näkyviin. Sitten hän pyysi kääntämään katseesi kohti avattua ikkunaa, nosti etusormesi kevyesti poskelle, korjasi hieman alas solahtanutta keltaista kiharaa ja maalasi sinulle sinistä, niin utuisen sinistä leninkiä. En kestänyt katsoa sitä kuvaa. Se toi liian kipeästi mieleen sen, mikä oli ollut elämässä kaikkein parasta.

 

Nyt kukaan ei voi minua nähdä, ei kuulla, ei edes muistaa. Kaksikymmentä yhdeksän kerrosta pitää siitä huolen. Toinen vaimo kuoli jo kymmenen vuotta sitten. Hänen sydämensä ei kestänyt kaikkea sitä pettymystä, jonka välirikko Henryn kanssa aiheutti. Ei sitä, että hän, ainoa poikamme, tuhosi koko yhtiön omaisuuden ja sylki vasten silmiä syytökset nuoruutensa uhraamisesta kenttäsirkkeleille, raamisahoille ja lankunpäiden laskemisille.

 

Nyt kaikki ystävätkin on haudattu. Martin, sotakaveri menehtyi pari vuotta sitten. Kukaan ei soita. Yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta on pitkä aika ihmisen elää. Onni, mikä sen on? Olla olemassa, elää ja tuntea, kerätä muistoja ja unohtaa ne sitten. Joutaisi jo pois tästä melankolian valtakunnasta.