Kesäkuu 2021

Lapin Kirjallisuusseura julisti maaliskuussa jäsenilleen proosakirjoituskilpailun, jonka aiheena oli ”Onni”. Jäsenistö pääsi viidestä esiraadin valitsemasta tekstistä äänestämään äitienpäiväviikonloppuna voittajan ja voittajaksi selviytyi Jarkko Ajankin novelli Murjottaja. Tässä kesäkuun pääkirjoituksessa pääsemme tutustumaan Jarkkoon hieman paremmin.

Kuka olet ja mistä tulet?

Olen kirjailijan alku Kemistä. Lappi on minulle taidetta ja, siksi olen valinnut käyttää äitini suvun Ajankia kirjailijanimenä. Kirjoitan helppoja kesäromaaneja nuoren miehen elämästä. Esikoisromaanini "Koiranmyrkky" valmistuu tänä kesänä.

Mistä sait inspiraatiosi novelliisi ”Murjottaja”?

Haluan kirjoittaa tekstiä, jossa on hyvä tempo ja tapahtuu paljon. Tarinoita jotka viihdyttävät, elävöittävät ja naurattavat. Novelliin halusin pakata paljon lyhyttä matkaa varten. Tykkään matkustelusta ja otan reppuuni vain tärkeimmät. Jokaisesta hyvän matkan laukusta tulee löytyä yksi yllätys, oli se sitten kirja, viinapullo tai tuliainen matkakohteeseen. Laitoin novellin lukijalle tällaisen yllätyksen loppuun.

Luetko itse paljon ja mitä suosittelisit luettavaksi?

Luen kaikkea, mitä nyt kirjastosta tarttuu mukaan. Mieluiten suomalaista. Tänä keväänä vaikutuksen minuun ovat tehneet Piia Leinon Yliaika ja Anu Juvosen Lähiöoksennus. Koirankynnen leikkaaja on klassikko, jonka jokaisen suomalaisen tulisi lukea.

Jarkko Ajankin novellin pääset vielä lukemaan tästä alta! Myös neljä muuta kirjoituskilpailun novellia on luettavissa valikon ”Kirjoituskilpailu Onni” takaa. Makoisia lukuhetkiä!

Murjottaja 

En jää sairaalaan. En jää. Taudille voi vielä tehdä jotain, mutta minä en sitä tee. En hukkaa aikaani toivoon, joka ei johda mihinkään. Olen sairas ja väsynyt. Lääkkeet eivät tepsi. Karkaan sairaalasta, niin en ainakaan kärsi sitä kipua, mitä hoitajien putket ja lääkärien pillerit minulle toisivat. Olen mieluummin onnellinen kuukauden ulkomailla kuin onneton vuoden sairaalassa. 

Matkustan Aasiaan. Lennot ovat halpoja, sillä alueella on vasta ollut tuhoisa tsunami. Paikalliset ottavat minut vastaan hymyillen, ehkä he näkevät riutuneista kasvoistani, että minäkin olen kärsinyt paljon. Olen Suomesta, sanon. He naureskelevat ja kysyvät, tulinko tänne murjottamaan. En ymmärrä mitä he tarkoittavat. Hotelliaamiaisella puhutaan murjottamisesta, moping. Kysyn mitä he tarkoittavat. He käskevät menemään rannalle auringon laskeuduttua. 

Kuun valossa meren rannalla istuskelee suomalainen mies, on yksin ja tuijottaa merta. Istun viereen ja kysyn miten menee. Hän tarjoaa kaljan muovipussistaan. Kysyy, käskivätkö paikalliset minut tänne, sanon kyllä ja hän naurahtaa. Hänestä on tullut kahdessa kuukaudessa paikallinen legenda, vaikka onkin täysin tavallinen Janne. Hän kertoo minulle, että oli lomallaan rakastunut hollantilaiseen naiseen. Naisen nimi oli Anki. He olivat juoneet hedelmädrinkkejä, syleilleet auringon laskiessa ja nukahtaneet tähtien valossa, juuri tällä paikalla. Aamulla saapui tsunami. Hän osoittaa palmua, johon kiipesi aaltoa karkuun. Anki ei ehtinyt. Vesi vei hänet ja piknik-pöydät mukanaan. Aallon jälkeen Janne istui alas hiekalle. Hän nukkuu kuumat päivät yrittäjäkaverinsa sohvalla ja istuu yöt hiekalla. Paikalliset tuntevat hänet murjottajana, moper, he sanovat. Hän aio kotiin. Hän on päättänyt tehdä elämästään romanttisen tragedian. Janne on huudellut Ankin perään somessa, mutta saanut vain tykkäyksiä ja itkeviä hymiöitä. Anki oli kaunis, hauska ja antoi elämälle merkityksen. Kotona Jannea ei odota mikään, ei ole perhettä, tonttia tai uraa mihin palata. Janne joskus miettii, pitäisikö hänen mennä mereen Ankin seuraksi. Häntä harmittaa, että Anki on niin yksinäinen. Hän ei ole koskaan aiemmin rakastunut, ei ole tiennyt miltä sellainen tuntuu. Nyt hän tietää, ja haluaa mieluummin muistella menetettyä rakkautta kuin jatkaa elämää, jossa ainoan rakkauden muisto vain haalistuisi pois. Häntä ei haittaa, että paikalliset naureskelevat hänellä. Naurettaisiin kotonakin, jos joku tietäisi mitä hän tekee täällä. Suomalainen mies murjottamassa liian ison järven rannalla.

Hotellihuoneessani on uusi sänky. Vanha meni varmaankin mereen, joka katselee minua ikkunasta. Kierrän saaren nähtävyydet idästä ja lännestä. Saaren ainoa moottoritie tulee tutuksi. Huuhtelen lääkkeeni oluella. En voinut pakata niitä kuin kolmen viikon annoksen ja kun ne loppuvat, kipu palaa. Minä en halua Ankin seuraksi mereen. Haluan, että minut haudataan Suomen routaiseen maahan. Seuraava lento takaisin lähtee ylihuomenna. En ehkä löytänyt täältä mitä etsin, mutta Jannen tarinan haluan viedä takaisin kotiin. 

Käyn vielä kerran rannalla, mutta miestä ei näy missään. Paikalliset sanovat, että hänet ja naisen löytää läheisestä baarista, elleivät ole jo palanneet Eurooppaan. “Mikä nainen”, kysyn, mutta paikallinen ei halua vastata. Mies on onnensa kukkuloilla ja humalassa. Hän lauleskelee, puhuu rallienglantia ja tilaa pöytään juomia. Hän näkee minut ja käskee liittymään seuraan. “Anki palasi!”, hän huutaa ja suutelee minua poskelle. Tavallisen kaunis nainen on pitkä ja erittäin hollannista. Hän ei ole enää blondi, vaan värjännyt hiuksensa pöydänruskeaksi. Anki kertoo paremmalla englannilla, että ei hän kuollut tsunamissa, vaan tarttui pöytään kiinni ja päätyi läheiselle saarelle. Siitä pelastustyöntekijät löysivät hänet väsyneenä, mutta yhtenä palana. Ennen kuin hän ehti edes ymmärtää mitä oli tapahtunut, EU lennätti hänet takaisin kotiin. Siellä Ankia itkettiin, paijattiin ja hemmoteltiin, vaikkei hänellä mitään hätää ollut, säikähdys ei edes traumatisoinut. Jannen hän halusi vielä. Hän soitti virastoihin, mutta ei sieltä saanut mitään irti, kukaan ei suostunut kertomaan, oliko suomalaisia miehiä kuollut aaltoon. Hän odotti muutaman kuukauden ja lensi takaisin. Kotona he pitivät häntä hulluna, kun lähti kriisialueelle. Kriisi oli jo ohi, hän toisteli, mutta mielessään hänellä oli vain mies, jonka rakkaus sai hänet tarttumaan niin lujasti kiinni pöytään. “Näin kaunis rakkaustarina ei saa kuolla”, hän sanoo ja tuijottaa Jannea. Hän ei halunnut miehen surevan häntä. Janne oli kuin satujen prinssi, jonka jokainen tyttö haluaa itselleen keinolla millä hyvänsä. Hän löysi miehen samasta paikasta, missä luonto heidät erotti. 

Anki hakee lisää olutta Jannen luottokortilla. Jannen kainalossa on hänen ainoa paikallinen ystävä, sohvalla miestä majoittanut Tran, jonka kasvojen edessä Janne heiluttaa vasenta nimetöntään ja komeaa sormusta. Hän oli kosinut tänä aamuna hotellihuoneessa. Väittänyt hakevansa heille aamupalaa sänkyyn, mutta hakikin sormuksen. Tran sytyttää Jannen tupakan ja naureskelee Jannen sekaville jutuille. Ankille hän ei puhu ollenkaan. Janne hakee koko pöydälle tuopit ja keskittyy loppuillan kihlattuunsa.

Tran kertoo olevansa yrittäjä. Hän muutti saarelle vähän ennen tsunamia. Hän käytti turisteja mopoilemassa tai ajelemassa vesiskootterilla, missä vain, ja näissä tehtävissä hän tutustui suomalaiseen. Tran kertoo, että hän vietti Ankin ja Jannen kanssa monta päivää kiipeillen, surffaillen ja ravintoloita kierrellen. Tsunamin aikaan hän oli sisämaassa, eikä hänelle käynyt kuinkaan, mutta tuhojen siivoaminen sattui häntä sydämeen, koska ihmiset olivat niin surullisia, ja kaikista surullisin oli Janne, joka selvästi tarvitsi ystävää. Hän katsoo Ankia ja vaikenee. Pöytään laskeutuu tarjotin täynnä pientä purtavaa ja olutta. Tran kiittää ja käy herkkuihin käsiksi. 

Anki ja Janne poistuvat, he haluavat selvästi tehdä toisilleen muutakin kuin juottaa paukkuja. Minut kutsutaan häihin, mutta en ole maassa enää pitkään. Palaan kotiin. Ehkä minunkaan aalto ei ole viimeinen. Tilaan vielä yhden itselleni, Tran viimeistelee lahjajuomat. “Tuo nainen”, hän aloittaa. 

“Mitä hänestä.” 

“Ei sillä ole väliä.” 

“Sano vain.” 

Jokin on painanut Trania koko illan, mutta hän ei saa sitä nytkään sanotuksi. “Ei ole sama nainen.” 

En ymmärrä. Menen hiljaiseksi. En käsitä kuulemaani. Joudun varmistamaan, että puhumme samasta naisesta, siitä ainoasta, jonka kanssa olemme viettäneet aikaa. Tranin englanti on hyvää, mutta tämän täytyy olla käännösvirhe. 

“Anki?” 

“Niin. Tapasin hänet tänään. Ensimmäistä kertaa.” 

Tran juo oluensa loppuun ja hoipertelee ulos. 

Suomessa lääkäri on vihainen. Olin kuukauden ilman hoitoa. Nyt hän joutuu tekemään enemmän töitä. Hyvissä ajoin aloitettu kuuri olisi auttanut paljon. Hän ei ymmärrä matkusteluani, mutta minä uskon, että se auttoi enemmän kuin sairaala. Tauti ei ollut siirtynyt terminaalivaiheeseen, joten toivoa on. 

Puoli vuotta kuluu sairaalassa maaten, odottaen, peläten. Janne laittaa somessa viestin, että Anki odottaa heidän esikoistaan. Onnittelen heitä. Ankin sometili on tehty tsunamin jälkeen.

Huhtikuu 2021

Luovaa kirjoittamista ja luurikursseja

Lapin Kirjallisuusseura rohkaisee toiminta-ajatuksensa mukaan jäseniään lukemaan, kirjoittamaan ja julkaisemaan. Viimeisen vuoden aikana muilta harrastuksilta onkin voinut jäädä aikaa, kun elinpiiri on kaventunut ajallemme tyypilliseen tapaan.

Legendaarinen Sodis eli Sodankylän kirjoittajakurssi järjestetään koronan vuoksi verkossa nyt jo toisena kesänä peräkkäin, Revontuliopiston operoimana. Kurssin vetovoima ei ole vähentynyt etätoteutuksen myötä: ensimmäinen kurssi varattiin täyteen 21 sekunnissa!

Kirjoittamisen harrastaminen ja luovan kirjoittamisen opiskelu ei ole Suomessa jämähtänyt muutenkaan sijoilleen. Se on siirtynyt vauhdilla verkkoon siinä missä monet muutkin työt ja opinnot yhteiskunnassamme. Kirjoituskursseja ja luovan kirjoittamisen arvosanaopetusta järjestävät tahot reagoivat vuosi sitten nopeasti ja kirjoittajat ohjattiin pulpettien sijaan omien näyttöjen ääreen.

Onneksi, sillä Tilastokeskuksen mukaan (Tilastot, vapaa-ajan osallistuminen, 2017) kaunokirjallisia tekstejä, kuten runoja tai novelleja kirjoitti kuusi prosenttia Suomen 10 vuotta täyttäneestä väestöstä. Vaikka luvusta raakattaisiin pois oppilaitoksissa kirjoittamaan ”joutuvat” nuoret, veikkaan, että Suomessa on kielialueen kokoon nähden suuri määrä pöytälaatikkokirjailijoita tietyissä ikäryhmissä. Me olemme kirjoittavaa kansaa.

Kirjoituskursseilla muistijäljen jättävä fiilis syntyy, kun ollaan yhdessä ja jaetaan sama energia. Sodiksen lähikurssia kaipailevat muistelevat kaiholla yhtä lailla työläitä yötehtäviä kuin yhteisiä keskusteluja, iltakävelyitä- ja uinteja Lapin yöttömässä yössä.

Yllättäen etäkursseillakin voidaan päästä miltei samaan luovaan tilaan, hyvään tunnelmaan ja energiaan. Vaikka kasvot ripottautuvat näytölle pikkuruisina ruutuina ja luurit hiertää korvia, on tunne yhteisen asian äärelle kokoontumisesta sielua hivelevä.

Pidetään siis yhdessä kiinni Lapin Kirjallisuusseuran missiosta ja kirjoitetaan, annetaan tarinan näkyä!

PS: Jos olit onnekas ja sait napattua paikkasi kesän etä-Sodiksesta, onneksi olkoon!
Jos jäit rannalle tai osoite ei ole muuten ennestään tuttu, käy kurkkaamassa palvelutarjontani harrastekirjoittajille www.kirjoitaparemmin.fi

Anne Lukkarila,
kirjoittajaohjaaja kirjailija ja kustantaja AK Kustannus & Kirjoita Paremmin
Lapin Kirjallisuusseuran hallituksen jäsen,
vastuualueina strategiatyön ohjaus ja seuran kurssitoiminnan kehittäminen