Elokuu 2020

Juhannus Pykeijassa

Norja avasi rajansa sopivasti ennen juhannusta. Tietämykseni Finnmarkin asukkaista, ennen muuta suomalaisista, on lievästi sanottuna puutteellista. Tietämättömyyteni lisäsi tuskaa, sillä kotona kurinalaisessa koronakaranteenissa katselin vaimoni kanssa ahnaasti dokumenttiohjelmia. Niistä yksi kosketti meitä kovasti. Iäkkäät norjalaiset kertoivat oikeustaistelustaan valtiota vastaan. He olivat saksalaissotilaiden lapsia, joita sodan jälkeen syntyi Norjan maaperälle lähes kymmenen tuhatta. Lapsia ja heidän äitejään oli kohdeltu huonosti. Vasta tällä vuosituhannella Norjan hallitus myönsi tehdyt ihmisoikeusrikkomukset ja maksoi symbolisia korvauksia kärsimykset kokeneille ihmisille. Pääministeri pyysi anteeksi, kuudenkymmenen vuoden viiveellä, saksalaislasten epäinhimillistä kohtelua. Olisikohan näillä tapahtumilla mitään yhteyttä Lapin saksalaislasten ja heidän äitiensä kohtaloihin?

Mutkitteleva tie Pykeijan kylään rakennettiin vasta 1960 -luvulla. Sitä ennen oltiin meren ja Vesisaarelta tulleiden huoltokuljetusten varassa. Varangin vuonon rannalla sijaitsevaa kylää kutsutaan suomalaiskyläksi. Eikä turhaan, sillä kylässä pärjäsi mainiosti suomen kielellä. Saksalaiset säästivät vetäytyessään Pohjois-Norjasta kylän ahnailta liekeiltä. Sen sijaa muu vuonoa ympäröivä asutus tuhottiin. Pykeijassa elää myytti komentaja Flackista, joka asetti oman henkensä peliin suomalaiskylän suojelemiseksi. Mies selvisi sodasta ehjin nahoin ja vieraili tuttaviaan tapaamassa kuusikymmenluvulla. Tuskin tällaisista asioista palturia lasketaan edes juhannusaattona 2020 Jäämeren rantasaunassa.

Sodassakin poikkeus vahvisti pääsäännön.

Kylän rukoushuone, jota ympäröi hautausmaa, sijaitsi kuten Suomessakin keskellä kylää. Hautakivien nimet vilisivät Anttiloita ja Lauriloita sekä muita vähemmän Norjaan viittaavia sukunimiä. Jo useita sukupolvia sitten saapuneet suomalaiset olivat saaneet viimeisen leposijansa Jäämeren rannan kalastuskylässä. Suomesta on lähdetty nälkää pakoon niin moneen ilmansuuntaan – pohjoiseenkin.

Karu vuono, kaunis kylä siisteine omakotitaloineen oli kuin tuulahdus toisesta maailmasta. Tekisi mieli sanoa edellisen vuosituhannen maailmasta. Jäämeri näytti meille kahdet kasvonsa: ensin myrskyävät ja heti perään tyynen siniset. Mykistävää. Sukulaisemme eivät juhlineet juhannusta samalla tavalla kuin Suomessa tehdään. Tai tavallaan, sillä monet kylän asukkaista olivat poistuneet pikku mökeilleen ympäri vuonoa.

Kylän Bistrossa, siinä ainoassa, tein pitkälle meneviä johtopäätöksiä suomalaiskylän tulevaisuudesta. Kuppilan yhteydessä oli leipomon myymälä, jossa kylän iäkkäät asukkaat kävivät ostoksilla. Heitä on isännän ilmoituksen mukaan enää alle sata. Norjalaisturisteja oli liikkeellä niukasti, me edustimme ulkomaalaisuutta. Suomalaisjuuret omannut talon varttunut isäntä tarjoili valkoviiniä ja jutteli suomeksi. Kylän postineiti, taloon Thaimaasta tuotu miniä, palveli meitä englanniksi. Hän oli asunut kylässä jo neljätoista vuotta. Kassapalveluista ja keittiöstä vastasi nuori helsinkiläismies, joka oli vuosi sitten ihastunut kylään ja jäänyt sinne asumaan – toistaiseksi. Menomestat ovat kuulemma kaukana, aina Kirkkoniemessä saakka.

Näille rannoille on vaikea saada nuorisoa asettumaan ja vielä vaikeampaa kylään jääneillä miehillä on löytää vaimoa Varangin vuonolta. Kotimaiset vaimoehdokkaat suuntaavat kohti Osloa ja muita Etelä-Norjan keskuksia. Nuoret naiset tulevat Thaimaasta rikastuttamaan Pykeijan suomalaiskylää. Nuoria miehiä on vain kovin vähän ja osalla muuttohalu vuonon toiselle puolelle Vesisaareen, korkeamman elintason perään, on suurta ja ymmärrettävää.

Kotimatkalla tuli mieleen Saimaan norppa ja Nestori Miikkulainen. He olivat Junnun sanoituksen mukaan lajinsa viimeisiä. Kymmenen vuoden kuluttua suomalaisjäljet Varangin vuonon ympärillä on nähtävissä hautakivissä, museoissa ja Vesisaaren upeassa suomalaissiirtolaisten kunniaksi pystytetyssä patsaassa.

Sellaista elämä on.

Arvo Myllymäki