Marraskuu 2020

Vuosituhansien takaa nousee runo(jooga)

Elämän alkuhämäristä asti taide on tarjonnut tilaa rakentaa unelmia, hahmottaa tavoiteltavia, iloa tuottavia ja myös pelottavia asioita. Linnut laulavat yhä melkein niin kuin ne ovat aina laulaneet, ihminen myös soittaa, maalaa, kirjoittaa, luo kuvitteellisia maailmoja monin tavoin.

Kuka saa laulaa ja kenen lauluja?

Lapin kirjallisuusseura tarjoaa tilaisuuksia harjoittaa kulttuuria ja kohdata muita taiteen tekijöitä, ovat he sitten missä vaiheessa työtään tahansa. Rovaniemellä Wanhojen markkinoiden Runoköngäs lähellä Jätkänpatsasta on myös hyvä paikka nauttia taiteesta. Siellä kohtaavat – tai kohtasivat ainakin ennen koronaa – sekä palkitut runoilijat että vähän heikommin tunnetut lahjakkuudet tai ensi teoksen julkaisusta vasta haaveilevat.

Soittokin on soinut, laululyriikka kukoistanut. Mikrofoni on auki. Pohjoinen aspekti ulottuu saamelaisseuduille asti ja muihin kansainvälisiin tekijöihin, luontevina suuntina Norja ja Ruotsi. Valovoimaisimmat ovat päätyneet vanhan torin suurelle markkinalavalle.

Onko laulettu oikeita lauluja, esitelty oikeita taiteilijoita?

Euroopassakin runoudella on kannustettu ihmisiä välillä myös toisiaan vastaan. On nostatettu kansallista tai luokkakantaista kiihkoa enemmän tai vähemmän verisillä säkeillä. Vaikka lauluista on tullut klassikkoja, toivottavasti ne ajat ovat ohi jolloin oikeasti tartutaan aseisiin.

Nykyään johtajien ja rotusortajien patsaita kaadetaan, vaikka sankarillisten pystien esikuvat kuinka olisivat taidetta tukeneet (ja sitä muilta mailta omiin museoihinsa varastaneet), Jätkä sen kun porskuttaa. Se kertoo Rovaniemen historiasta omalla tavallaan.

Avoin ja reilu yhteistyö erilaisten pyhiksi ajateltujen rajojen yli on se mikä Runoköngästä kantaa. Itse rohkenin lavalle elokuussa 2019. Kutsuin teltan eteen kerääntyneen varsin asiantuntevaksi osoittautuneen, huvittuneen yleisön osallistumaan Runojoogaan vaikka oikeasti olen prosaisti. Ainakin luulen olevani. Turistitkin tunnistivat joogan asanat, vaikka käyttämäni kieli ei ainakaan sanskriittiä ole. Syntyi immersiivinen (= osallistava) teos.

Laatimani runojoogaharjoitus lähtee liikkeelle syanobakteerin alkuhengityksestä. Se etenee meren-, ilman ja maanelävien kautta aina suureen sankariin, Väinämöiseen asti. Ykkössoturilta jo onnistui laulu metsien hämärissä, ja kun alkuihminen nousi jaloilleen, syntyi soitto. Neidon heisipuu tarjosi kielet, hauen leuka rungon kanteleeseen.

Niinhän se meni?

Varsin kerettiläinen taidemuoto Runojooga kyllä on, pakko tunnustaa. Joogeja esiintyi alkujaan Intiassa. Sieltä erakkomiesten kyseenalainen elämäntapa tuotteistui gurujen kautta länsimaihin viimeistään 1960-luvulla brittien avustuksella. Ensi-innostus syntyi jo 1920 löytyneen sarvipäisen Shiva-veistoksen myötä, eroottinen eksoottisuus kun muutenkin oli kurssissa. Nykyään kansalliskiihkoa nostattavat hindupoliitikot koettavat omia joogan taas takaisin ihan vain Intiaan ja ihan vain itselleen, tai ainakin pois (naisten) epäpyhiltä kuntosaleilta.

Uskonnollisuus joogasta on matkan varrella karissut, oikeaoppisuus välttämättä ei. Kirjavat koulukunnat koettavat päihittää toisensa väitetyllä aitoudella ja vuosituhantisilla perinteillä. Siitä välittämättä olen ottanut vaikutteita sieltä mistä ne tuntuvat omaan runoiluun ja omalle keholle sopivan. Runojoogassa suomalaiseksi mielletyt myytit kohtaavat vielä vanhemmat aasialaiset vaikutteet. Evoluutiotakin tuli otettua mukaan, ja Lapista ainakin rahkasammal sekä laaksoarho ja apilakirjokääriäinen, ehkä myös raakku, helmisimpukka.

Oma onki on ojassa: isäni maita vastapäätä Kemijokeen puuhataan vielä yhtä voimalaa, vaikka luontoarvoille, jopa kaloille jo osataan panna painoa. Tai osataan jälleen. Eivätkö Suomen kultakauden taiteilijat juuri koskemattomalla luonnolla – jos kohta myös Kalevalalla – nostaneet maan kansakunnaksi kansakuntien joukkoon, vaikka soi se kannel myös Siperiassa ja Volgalla siinä kuin balalaikka.

Kansallisnero Gallén ja aikakauden jännittävät naiset ottivat vaikutteita paitsi enemmän tai vähemmän omasta perinteestä, myös ranskalaisista ja italialaisista klassikoista. Japanista myös. Koluttiin maailmaa aina Afrikkaa ja Amerikkaa myöten (vaikka ryönäähän siitä vanhenevalle sankarille niskaan satoi). Nykyään kolttasaameksi laulava Anna Lumikivi lainaa leu’ddeihinsa soulia ja argentiinalaista tangoa, alistettujen musiikkia joskus nekin. Ei olisi räppäreitäkään ilman kulttuurien kohtaamisia.

Vaikutteet rikastavat toisiaan, jopa varkaudet. Jos Elvis ja rockmuusikot eivät olisi tehneet omia tulkintojaan afrikkalaisamerikkalaisesta perinteestä, kevyen musiikin vuosisata olisi jäänyt vaille menestystä, oli se sitten hyvästä tai pahasta. Ei intiaaneillekaan maksettu tekijänoikeuksista sen paremmin kuin latinalaisamerikkalaisten kansanlaulujen tallentajille. Ehkä pitäisi?

Säkeitä voi väärinkäyttää paitsi taloudellisesti myös henkisesti: pilkata tietoisesti. Tai käydä ”valkoisten miesten” rytymänbluusilla päin mustia, joiden orja-asemasta raskaat poljennot alkujaan nousivat.

Taide kuitenkin tapaa voittaa vastakkainasettelut. Jokainen aika tekee lauluista omat tulkintansa, enemmän tai vähemmän humoristiset. Teokset joissa on eniten tunteen potkua ja kulttuurisia kerrostumia, usein säilyvät parhaiten ja auttavat toivottavasti koko ihmiskunnan asiaa, eivät vain vähemmistöjen tai alkuperäiskansojen. Taide voi myös nostaa sorron yöstä, tukahduttamisesta enemmän tai vähemmän vieraan vallan alle.

Kiitos Väiskille, kiitos Jätkälle. Kiitos kanteleesta, lauluista ja vauraudesta. Kiitos rauhasta runoilla, jopa joogata.

Arja Andersson