Marraskuu 2018

LUOVUUS ASUU MINUSSA

Tuiki tavallinen arki-ilta paikallisessa alkoholimyymälässä. Edessäni kassajonossa seisoo perusduunarin oloinen mies turvakengissään, pahvista viinitonkkaa kädessään puristaen. Kuin salamaniskusta päässäni alkaa raksuttaa tarinanpätkä, joka vaatii päästä kerrottavaksi. Maksan omat ostokseni ja kiirehdin kotiin. Riisumatta ulkovaatteitani kirjoitan siltä istumalta surusävyisen tarinan eronneesta kahden lapsen isästä. Tarinan, jonka rivien välistä löytyy pilkahdus toivoa. Olen suorastaan hengästynyt, kun katselen aikaansaannostani. Pieni hetki ihmiskunnalle, mutta suuri hetki minulle.

Tarina on edelleen yksi lempiteksteistäni ja toisinaan vieläkin hämmästelen, mistä se oikein kumpusi sellaisella voimalla. Olin vaikuttunut inspiraation voimakkuudesta ja siitä, kuinka sormeni tanssivat näppäimistöllä peläten, että ajatus karkaa ennen kuin saan sen purettua sanoiksi.

Sanotaan, että kirjoittajilla on monipuolinen sisäinen maailma. Lisäksi he havainnoivat ympäristöään tavallista herkemmin ja kirjaavat ylös sanoja, lauseita ja metaforia, joita voivat hyödyntää myöhemmin teksteissään. Voisin viettää kaiken liikenevän aikani maailman lentokentillä istuen ja tarkkaillen ihmisiä. Miten kiehtovaa on seurata ihmisten ilmeitä ja eleitä, tapaa kommunikoida. Mitä kaikkea katseiden taakse kätkeytyy?

Ajatuksista tekoihin

Olisipa se aina yhtä helppoa. ”Kirjoittajaurani” alkuvaiheessa tekstiä syntyi helposti ja sen kummemmin yrittämättä. Ahmin kirjoituskursseja ja kirjoitin aktiivisesti, kokeillen eri lajeja. Olinhan ”myöhäisherännäinen”, vasta reippaasti aikuisiällä löytänyt kutsumukseni. Muistan sen hetken, kun oli aika lukea ensimmäinen tekstini muille kurssilaisille ääneen. Ihanan kamalaa ja hengästyttävää. Rohkaisevaa palautetta saatuani innostuin vain lisää, tekstini ovat saaneet kiitosta elävästä ja uskottavasta kuvailusta. Tänä päivänä niin omien kuin muiden tekstien ääneen lukeminen on nautinto.

Kirjoittajalle oma teksti on aina henkilökohtainen ja pala itseä. On pelottava ajatus antautua muiden arvosteltavaksi. 

Mitä jos suksi ei luista?

Mutta mitä sitten, kun inspiraatio iskee yhä harvemmin tai sen eteen täytyy nähdä paljon enemmän vaivaa? Sitä mukaa, kun opin lisää tekniikoita, tapoja ja tyylejä, nousee luonnollisesti myös oma rima korkeammalle.

Tai kun tuntuu, että kaikki tarinat on jo kerrottu? Miksi vaivautua? Tai kun arki ja työkiireet uhkaavat tappaa luovuuden? Ei jaksaisi, jo pelkkä aloittaminen tuntuu vaikealta. Mikä siis neuvoksi? Omalla kohdallani luotan armeliaisuuteen. Tällä hetkellä kirjoittaminen on minulle rakas harrastus ja ehkä se myös pysyykin sellaisena. Kirjoittaminen kulkee joka tapauksessa arjessani mukana tavalla tai toisella.

Inspiroidun sanoista, sanaleikeistä ja metaforista. Nautin myös matkasta, miettimättä liikaa määränpäätä. Paula Koivuniemen sanoin, luotan sydämen ääneen.

Kuka tietää, ehkä jo tänään lähikaupan kassa tai koiraansa ulkoiluttava naapurin rouva löytää tiensä seuraavan tekstini päähenkilöksi ja arjen supersankariksi?

Laura Lehtola