Opettajien kirjoitukset

Miten kirjoittamista muka voi opettaa? Tässä kahden kurssilla opettaneen kirjailijan mietteitä.

Kirjoittanut Niina Hakalahti

Kirjoittamisen opettaminen, mitä se on? Olisiko se erilaisten asioiden tekemistä näkyväksi? Ja erityisesti niiden asioiden, jotka kirjoittajalla on jo hallussaan, vaikkei hän sitä vielä tiedäkään.

Kirjoittamisessa mistä tahansa pääsee mihin tahansa. Banaanista pääsee kosmokseen, vasarasta Chileen, huopatossuista rakastamisen dilemmaan. Ehkä juuri asioiden mahdollistaminen ja näkymättömien reittien näyttäminen ovat parasta kirjoittajan tukemista.

Jos ohjaaja tai opettaja (millä nimellä häntä nyt kutsutaankaan) on asiastaan innostunut, yleensä silloin homma toimii. Kirjoittaja ei tarvitse jippokokoelmaa eikä uusia trendikkäitä ohjeita joka vuosi, vaan yksinkertaisia perusprinsiippejä ja tukea siihen, että niihin voi uskoa. Kirjailija Sari Peltoniemi totesi kerran haastattelussa, että hän toipuu kirjoittamalla edelleen siitä järkytyksestä, että oikea maailma ei ole sellainen kuin saduissa, eikä joulupukkiakaan ole olemassa. Kirjoittamalla on hyvä tutkia maailmaa. Kirjoittamalla pääsee minne tahansa: peiton alle piiloon tai linnunradalle leijailemaan.

Koska kirjoittamisessa on kysymys suurista asioista, ei kirjoittamisen opettaminen tai ohjaaminenkaan voi olla PowerPoint-showta tai kalvosulkeisia. Parhaimmillaan kirjoittamisen ohjaaminen on syvää kohtaamista, jossa sekä ns. ohjaaja että kurssilainen muuttuvat, liikahtavat asemistaan, näkevät jotakin uudesta kulmasta.

Opetin ensimmäistä luovan kirjoittamisen ryhmää vuonna 1987 Haukiputaalla. Vuonna 1988 pidin viikonloppukurssin Ivalossa. Siitä on pitkä aika. Lapin kirjallisuusseuran kurssilla olen ollut opettamassa kolmena kesänä. Yli kahdenkymmenen vuoden aikana olen pitänyt paljon kursseja ja myös käynyt monia. Kurssien kautta pääsin jo nuorena kokemaan ihanaa, iätöntä ja tittelitöntä maailmaa. Olen kirjoittanut aiheesta Runouden vuosikirja MotMotiin (2005), artikkelin nimi on ”Kertun kanssa kirjoittamaan”. Sallinette minun ottaa artikkelistani tähän pienen sitaatin? ”Itseäni kirjoittajuuden tajuamisessa ovat auttaneet nuoruuteni ryhmät. Muistan, miten istuin toisten kanssa ravintolassa näytelmänkirjoituskurssilla Torniossa. Olin kuudentoista. Söin onnellisena strösselein koristeltua jäätelöannostani, kun muut tilaisivat kossuvissyjään ja sinisiä enkeleitään. Kuuntelin kiinnostuneena juttuja keski-iän kriiseistä. Olin omieni parissa, siitä ei ollut epäilystäkään. Ei ollut väliä sillä, että olin kuusitoista eikä minulla ollut hajuakaan keski-iän ongelmista. Jäätelö humallutti taatusti yhtä paljon kuin kossuvissy. Olin onnellinen, olin kotona.

Vaikka nuoruuteni kursseista on jo pitkä aika, ne ovat jättäneet mieleeni valopolkuja, jotka yhä auttavat kirjoittamisen pimeässä suunnistamisessa. ” Mitä enemmän kirjoitan ja opetan kirjoittamista, sitä vähemmän minulla on varmoja mielipiteitä. Hyvä niin. Yhden asian kuitenkin tiedän: kirjoittaessa on vapaa. Siksi kirjoittamisen ohjauskaan ei voi olla joustamatonta ja dogmaattista.

Kirjoittanut Juha Hurme

Uskon kirjoittamiseen, sanojen asettelemiseen peräjälkeen. Rakastan pää- ja sivulauseita, väitteitä, kysymyksiä ja huutoja. Pidän kirjoittamisesta. Pidän toisten kirjoituksista. Innostun hyvistä teksteistä ja tutkin mielenkiinnolla niitä vähän huonompiakin, kehityskelpoisia raakileita ja uljaita epäonnistumisia. Pidän välimerkeistä ja tauoista, suvantokohdista ja tyvenestä myrskyn edellä.

Uskon lukemiseen, ikuiseen opiskeluun ja vaikeiden tekstienkin sinnikkääseen tutkimiseen. Joskus on tarpeellista tutustua sellaiseenkin, joka on itselle vierasta ja hankalaa. En ikinä väsy vanhoihin kirjoituksiin, joissa menneet sukupolvet kurkottavat tulevaisuuteen kuvaamalla ihmisen ydintä, joka ei muutu. Mikään ei voita vanhaa kirjallisuutta. Paitsi – ainakin silloin tällöin – aivan uusi, uunituore kirjallisuus oikkuineen ja yllätyksineen.

Uskon vakavaan kirjoittamiseen, joka tulee suoraan sydämestä. Painavaan asiaan, tekijälle välttämättömiin sisältöihin, jotka painuvat vastustamattomalla voimalla paperille. Sellaista uskoo tyhmempikin ja ahmii järkyttyneenä ja vaikuttuneena sivun toisensa perään oppien ja viisastuen.

Uskon kepeään ja leikittelevään kerrontaan, jossa kirjailija manifestoi nokkeluuttaan ja mielikuvituksensa äkkimutkia viihdyttäen ja ärsyttäen. Ei aina voi eikä tarvitse olla tosissaan. Aina ei pidä olla tosissaan. Yksi ja toinen maailmankirjallisuuden mestariteos on kirjoitettu huvikseen, huvittamaan muita.

Uskon kirjoittamisen opettamiseen epäsuorin keinoin, leikin varjolla. On hyödyllistä, että ryhmä ihmisiä kokoontuu yhteen miettimään yhteisiä ongelmia ja haastaa toinen toisensa keskustelemaan, luomaan ja keksimään uusia ongelmia. Millään kurssilla ei voida opettaa kaikkea, mutta pätevällä kurssilla aktiivinen osallistuja voi löytää juuri sen itseltään puuttuvan tiedon murun, joka auttaa tärkeässä työskentelyssä hiukan eteenpäin.

Uskon itseeni opettajana aina kun muistan opettavani oppiakseni. Sodankylässä tähän on tarjoutunut lukuisia ikimuistoisia tilaisuuksia.

Uskon, että ensi talven jälkeen tulee kesä.