Kirjoittanut Heimo Härmä,  Rovaniemi, 2016

 

Kaikki kynäilyharrastukseni alkoi osaltani ilman mitään päämäärähakuisuutta! Kynä oli sattumalta kädessäni kun Iijoen kansaa -TARINAN alku käväisi mielessäni!

Siitä paikasta aloitin ”pöytälaatikkotasoisen” harrastukseni omin nokkineni, jota jatkui yli kolme vuotta. Talvella 2001 honasin lehdestä ilmoituksen: LAPIN KIRJALLISUUSSEURA järjestää Sodankylässä viikonloppuseminaarin sellaisille, jotka haaveilevat käsikirjoituksen lähettämisestä isoille kustantajille. Siitä heräsin, rohkaistuin, ja ilmottauduin kurssille. Tietämättä seminaarin ohjelmasta yhtään mitään, ajaa huruutin eräänä huhtikuun lauantaina Sodankylään.

Vasta perillä näin ja tajusin karut tosiasiat: paikalle oli kokoontunut yli kolmekymmentä innokasta käsikirjoittajaa. Pian huomasin olevani itseäni paremmassa seurassa – niin viisaita ja järkeviä toiset mielestäni puhuivat.

Arvioni vain tarkentui, kun kurssi alkoi ja jokainen vuorollaan joutui kertomaan käsikirjoituksestaan jotain ja erityisesti, miksi oli tullut kurssille. Oma vuoroni tuli avata suuni ja tiesin mitä sanon: kerroin lähteneeni harrastajamaisuuttani, tietämättäni, ”soitellen sotaan” ja aioin pysyä vain kuunteluoppilaana, jos se sopisi seminaarin järjestäjille. Sen jätin visusti kertomatta, että häpesin (huom. tuhatsivuista!) heppoista käsikirjoitustani – jota kukaan kirjoittamisen ammattilainen ei ollut vielä lukenut – ja vain siksi seminaarin ainoana en halunnut antaa sitä ryhmän ruodittavaksi!

 

Edellisestä, surkeasta epäonnistumisesta, oli jotain hyötyä, päätin jatkaa harrastustani Sodankylän kirjoituskurssilla opiskellen. Tämä muistoni liittyy vuoteen, jolloin kirjoituskurssilla ei ollut vielä ns. omaa kurssijuhlaa. Juhlan korvasi kurssilaisten oma kyläilta, joka tuppasi osalla venymään ”aamu neljään”! Seuraavana aamuna, aamupalalla, osa kurssilaisista oli vielä kyläjuhlatunnelmissa, sen hämärissä, sekavissa muistoissa ja joihin piti saada selvyyttä: 
  - Liisa, vieläkö sinä rakastat minua? kyseli yksi miehistä kuuluvalla äänellään. (yhtäkään Liisaa ei ollut sillä kurssilla )

Kesän 2005 kurssilta jäi mieleeni erikoinen tapaus. Kristian Smeds oli draaman opettajana ja hän aloitti opetuksensa, kertomalla näytelmän yhdestä perusasiasta – kohtauksesta. Kerrottuaan siitä puoli tuntia asiantuntevasti, pyysi yksi oppilas puheenvuoroa:
- Tiedoksi opettajalle ja muille, minä sain näytelmän kirjoitusoppia nyt jo koko kurssimaksun edestä! Kaikki tuleva, koko viikonajan myöhempi opetus on minulle tämän jälkeen ilmaista, ekstraa!

Kokonaan oma juttunsa, tapaus, kirjoittajakurssilla on Juha Hurme! Juha on tullut vuodesta toiseen opettamaan meitä harrastajia. (ja väittää vielä saavansa jotain meiltä!) Ja se ei ole mitä sattuu, sillä Juha tulee aivan Suomen teatterimaailman huipulta! Juha osaa olla kaikkea, kiinnostunut, innostava, kannustava, vaativa, jopa ankara palautteessaan, jos tarve vaatii. Mutta sitä samaa on kirjoittaa katsottava kokoillan näytelmäkin, ei sekään anna armoa kirjoittajallekaan – näin olen Juhalta oppinut!

 

Eräänä kesänä kurssilla oli liki Kilpisjärveä syntynyt nainen. Hänen haaveenaan oli oppia kirjoittamaan ja saada aikaan kirja omista Lapin-ihmisen muistoistaan. Nainen kertoi omien lastensa ongelmasta, heidän oli hyvin vaikea tajuta sitä suurta eroa, mikä oli tapahtunut Lapin-lapsen elämässä äidin päivistä hänen lastensa kokemaan nykyaikaan. Ja tämän suuren eron lapset tietämättään tiivistivät muistuttamalla äitiään: - Äiti, kertosit vielä niitä hyviä SATUJA omasta lapsuudestasi!

 

Vain kerran olen uskaltautunut runoryhmään, sillä lyriikka ei ole juttuni. Opettajana oli Maritta Lintunen. Eräänä päivänä hän poikkesi ohjelmasta ja jakoi meille oppilaille osin suttuisen monisteen hattupäisestä herrasmiehestä. Seuraavaksi tehtävänä oli kirjoittaa 10 minuutin ajan tarinaa kuvan miehestä. Ajan täyttyessä opettaja kertoi tarinalla olevan käyttöä myöhemmin.

Seuraavana päivänä opettaja yllätti: - Nyt otatte sen eilisen tarinan esille ja kirjoitatte siitä runon. Aikaa 10 minuuttia ja se alkaa nyt!

Olin heti enemmän kuin pulassa – en ikinä saa mitään runoa näin vaikeasta aiheesta aikaan muutamassa minuutissa, tuskailin. Ja oloni vain paheni, kun huomasin toisten kynäilyn innon. Aika oli jo loppumassa, kun vasta joitain ajatuksia välähti mielessäni ja yritin kiireellä kynäillä niitä paperille. Samalla huomasin toisten jo saaneen valmista - vain minun tehtävä oli kesken. Yritin pinnistellä runoa loppuun ja kuulin, kun opettaja sanoi toisille: - Odotetaan vielä hetki, Heimonkin kynä näyttää olevan vihdoinkin lupaavasti liikkeessä!

Sain runon mielestäni valmiiksi, enkä vieläkään ymmärrä miten sen tein! Ja liki yliajalla, pakolla, syntynyt runo meni näin:

On olemassa kuvia,
oikeita ja mies hattu kallellaan -
tämä on yksi niistä.

Kunpa sinä huomaisit kuvani!
Olisit lähimmäinen minulle.
Pysähtyisit ja kuuntelisit minua,
herkin, kuulevin korvin,
etkä uskoisi valheitani!

Silloin uskaltaisin olla olemassa,
ilman epävarmuuttani, kahlettani,
ja vankilani muurit olisivat poissa!

 - Ja mies väittää, ettei osaa kirjoittaa runoa! Siis tämä on RUNO! hehkutti opettaja ja jatkoi: - Tiedoksi kaikille, Heimon runo on vielä hyvä oppiesimerkki kolmen tosilauseen runosta!

 

Yötehtävänä proosaryhmällä oli sillä kertaa lyhyt HENKILÖKUVAUS, aihe vapaa. Kurssilla oli ehkä kaikkien kesien kuopus, nuori HANNA -neitonen. Hänen aikaansaannos oli lyhyt ja erikoinen:
  - MIES EI OLLUT PRINSSI, TAVALLINEN SAMMAKKO VAIN JA LIIAN ISO VAAPPUVALLE LUMPEENLEHDELLEEN! MOLSKAHTAISI KOHTA!

 Erään kesän kurssilla oli oma ryhmänsä, jossa opiskeltiin iskelmälyriikkaa. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kysyin ryhmän opettajalta:   - Voitko kertoa sen mielestäsi Suomen parhaan iskelmäsanoituksen, josta jokainen meistä voisi ottaa oppia? 
 Ja opettaja, Turkka Mali, vastasi turhia miettimättä:  - Se on Juha Vainion sanoitus iskelmään, Kolmatta linjaa takaisin. Siinä laulussa on hyvä tarina, joka on kerrottu vähillä sanoilla. Siihen kun joskus pystyisi!
 

Eräänä kesänä oli samassa proosaryhmässä nainen, jolla oli mukanaan pitkälle kynäilty romaanikäsikirjoitus ja jonka kirjoittamiseen nainen haki kurssilta apua. Ryhmän miesopettaja oli lukenut yön aikana naisen tekeleen ja antoi hänelle ominaiseen tyyliin suoraa palautetta:
- Tarinasi ongelman, sen luettavuuden puutteen, voi tiivistää seuraavasti. En ole lukenut vielä yhtä ainutta suomalaisen naisen kirjoittamaa romaania, jossa nainen olisi TÄYSIN onnistunut MIESKUVAUKSESSAAN! Naisen on hyvin vaikeaa, suorastaan mahdotonta kirjoittaa syvällisemmin, uskottavasti, miehestä! Tässä tarinassasi oli sama puute!

Nainen uskoi kokenutta opettajaa ja lähti saman tien, kesken kurssin pois – koskaan takaisin palaamatta!

 

Kurssin päivät olivat pitkiä, tiivistä opiskelua. Yhtenä päivänä proosan opettaja vilkaisi kelloa ja sanoi:
  - No niin, minun osuuteni päivästä tuli täyteen, nyt saatte jatkaa omin neuvoin yötehtävänne parissa, jonka ruotimisen aloitamme huommenna heti aamusta… Tiedoksi vielä teille kaikille: jos itse joutuisin näin pitkän päivän jälkeen ahkeroimaan vielä haastavan yötehtävän parissa, en varmasti antaisi sitä vielä huommenna kenenkään vieraan arvioitavaksi! Otan osaa, tällaista on kirjoittamisen haastava opiskelu lyhyellä kurssilla.

 

Sitten kesään, kurssiin, jossa proosan opettaja, mieskirjailija, oli ensimmäinen ammattilainen, joka luki, silmäili, omaa käsikirjoitustekelettäni ja hänelle riitti kolme liuskaa pitkän tarinan alusta:
- Tämä tarinasi oli surkeaa, aivan toivotonta kynäilyä! En tuhlaa aikaani, enkä käy sitä tarkemmin läpi! Se olisi turhaa työtä. Sen verran voin vihjailla tarinasi suurinta vikaa, olet ladannut jokaiseen virkeeseen tavaraa, ikään kuin pyrkisit yhdellä lauseella ja vielä jokaisella niistä, kertomaan koko romaanisi tarinan!

 Ammattilaisen antama suora palaute sattui harrastajaan – vain vaimoni pakottamana jatkoin sen kurssin opiskelua!

 

Otin opiksi ja toisena kesänä palasin kurssille uudelleen kirjoitettu käsikirjoitus mukanani. Opettaja oli vaihtunut ja hän luki pitkän tarinani alusta kolme liuskaa ja tarkempaa palautetta antamatta pyysi minua käymään illalla asunnollaan.  Sydän pamppaillen kävelin illalla ”opettajalle” ja hän, Seppo Saraspää, kertoi:
- Sinulla on tosi laadukas tarinan alku! Olet antanut ymmärtää tarinassasi olevan satoja sivuja. Kiinnostaa tietää, mitä olet suunnitellut tarinasi jatkosta, esimerkiksi sen julkaisemisesta kirjana?
 Kerroin Sepolle harrastajan haaveiluistani, heppoisista omakustannesuunnitelmistani. Opettaja kannusti ja lupasi auttaa minua alkuun ja teki enemmänkin, pääsin Juhani Syrjän ja hänen Leena-vaimonsa hoteisiin. Syrjät olivat olleet vuosia töissä  Gummeruksella. Juhani Syrjällä oli vain yksi ehto: kirjan tarinan tuli olla riittävän hyvä! Ehto täyttyi! Näin olin etuoikeutettu, sillä kustannusvirkailijan puute on omakustanteen suuri heikkous. Kannen suunnittelijana oli Eppu Normaalin serkku, Helena Syrjä. Ammttilaisten apu näkyi ja kuului, sillä kirjani voitti tämän Päätalo-instituutin "mölläri" -kilpailun! Olen vuoden 2003 Möllärimestari!

Iijoen kansaa koskieepos on vuosien varrella kasvanut niin, että kirjasarjan yhdeksäs (9) osa ilmestyi 2016.

 

Edellistä tiivistäen: täysin sattumalta olen satunnaisesta lukijasta alkanut harrastaa ja sen kautta päässyt kurkistamaan kirjailijoiden salaperäiseen maailmaan. Harrastajana olen päässyt kokemaan kirjoittamisen lukemattomat haasteet, vaikeudet. Useamman kirjan syntymisen tuskan ja vaivan ja jopa ilon. Olen päässyt elämään jokaiselle kirjoittajalle tärkeän lukijapalautteen merkityksen, rikkauden.

 Enkä unohda seuraavaa: Sodankylän kirjoittajakurssit (16) kertaa ovat olleet minulle hyvin tärkeitä "henkireikä" -tapahtumia! Kursseilla olen tavannut satoja uusia tuttavuuksia ympäri Suomea, vertaisiani harrastajia, lahjakkaita kirjoittajia, eri ikäisiä persoonallisuuksia. Olen päässyt kuuntelemaan ammattitaitoisia opettajia, naisia ja miehiä.

Olen nauttinut kurssin monipuolisesta, rikkaasta tunnelmasta: saada herätä aamulla mandoliinin soittoon, maukkaalle aamupalalle, kokoontua yhteiselle aamuluennnolle, siirtyä omaan luokkaan, päästä tutustumaan toisten yötehtäviin – miten eri tavoin samasta tehtävästä voi kirjoittaa – ja erityisesti keskittyä uuden oppimiseen! Olen päässyt nauttimaan ravitsevasta lounaasta, yhteisistä kahvihetkistä, kiireettömästä, aluttomasta ja loputtomasta rupattelusta – mm. luettavan tarinan kirjoittamisen vaikeudesta - toisille, tai toistemme ohi puhumisesta. Illan sauna- ja lättykesteistä, oman huoneen rauhasta, yötehtävän haasteesta, pohjoisen kesän valosta, häiriintymättömästä unesta…

Tästä kaikesta LAPIN KIRJALLISUUSSEURALLE paljon onnea ja – KIITOS!

 

Sitten vielä kevennykseksi Sodankylässä paras kuulemani kirjallisuuteen liittyvä vitsi:

Paavo Noponen kutsui hyvän ystävänsä, jo iäkkään Ilmari Kiannon, mökilleen Kuusamoon. Kyläilyilta jatkui vilkkaan keskustelun merkeissä myöhään ja isäntä väsähti kaveruksista ensimmäisenä ja kertoi panevansa välillä maata. Kianto jäi vielä istumaan pöytään.

Noponen heräsi aamulla kuuluvaan Kiannon keskusteluun keittiöstä. Isäntä hiippaili uteliaana, ihmeissäänkin, keittiöön silmät unisikkurassa katsomaan, oliko vieraat yön aikana lisääntyneet, mutta löysi vain Kiannon yksinpuheineen. Noponen päätti keittää piristystä, kahvia vieraalleen ja itselleen. Isäntä siirsi kookkaan pannumyssyn pois pannulta, johon Kianto havahtui, keskeytti aluttoman ja loputtoman jaanauksensa ja tokaisi:
  - Mi, mitä tämä on? E, eikö se ollutkaan Annikki Kariniemi, jonka kanssa olen koko yön jutellut mielenkiintoisia asioita Punaisesta viivasta ja Ryysyrannasta…

 

Ystävällisesti menneitä muistellen, Heimo Härmä

 

 

Kirjoittanut ja kuvannut Kari Välimäki (2013)

Kullerot kukkivat aikaisin vuonna 2013. Kuva: K.Välimäki

Lapissa silmät aukeavat eri tavalla kuin etelässä. Jokainen paikka on täynnä tarinoita, kaikkialla puhutaan tarinoista ja kerrotaan tarinoita. Tarinat elävät ja muuttuvat, syntyvät ja kasvavat, liittyvät osaksi olemista ja elämistä.

Kävin kesäkuussa 2013 jo kolmannen kerran Lapin kirjallisuusseuran järjestämällä kirjoituskurssilla. Viikon mittainen kurssi on tiivis paketti opetusta, keskustelua, kirjoittamista, lukemista, tekstien arvioimista, palautteen antamista ja saamista. Ja inspiraatiota. Alun kummallinen väite on totta, Lapissa tarinoita on enemmän kuin muualla. Tai ehkä ne ovat olleet koteloituneena sinussa ja minussa, ja vain Lapin ilmapiiri saa ne kuoriutumaan. Yhtä kaikki, tarinoita keikahtelee ovista ja seinänrakosista, niitä tippuu räystäiltä ja puiden oksilta, niitä nousee maasta, itää kantojen koloissa ja kultaröllien supukoissa.

Osa tarinarunsautta kuuluu illanvalossa takkatuvassa, jossa kirjoittajat elävät tarinoitaan ja jakavat niitä keskenään. Siellä tarina kohtaa tarinan ja kohtaamisesta syntyy sata uutta. Runot puikahtelevat tarinoiden lomaan ja nostavat niitä mukanaan hyvän tuulen tuiverrettavaksi. Sanat piirtävät kuvia ja jossain kuvan takana joku haukkaa takassa loimutettua makkaraa, kihauttaa vettä kiuaskiville. 

 


(Kirjoittanut Leena Pyhäluoto, Pyhäjoki, 2012)

Ei-lappilaisen kokemuksia Sodankylästä ja tuntureilta

Katselen mielenkiintoisia tauluja ja teen samalla muistiinpanoja. Olen saanut tehtävän kirjoittaa taiteesta ja siksi olen nyt taidenäyttelyssä. Katson kelloa, vielä on aikaa ennen sulkemista. Minulla on näkemättä monta pientä taulua, kun nainen tiskin takaa sanoo topakasti: ”Kello on neljä, me suljemme nyt, tulkaa huomenna takaisin.” Häkellyn niin paljon, etten saa sanotuksi, ”tämänhän pitäisi olla auki viiteen”. Sen sijaan jatkan naisen lausetta: ”ja maksa uusi pääsymaksu”. Johon nainen: ”Niin sen joutuu tekemään.” Eihän se maksu ole iso, mutta tällä konstin siitä saadaan kaksinkertainen. Minun kohdalla se vain ei onnistunut, sillä en mennyt uudelleen, kun en ehtinyt. Minulle jäi sellainen tunne, että seuraavalla kertaa, kun satun olemaan näillä kulmilla, jätän väliin koko näyttelyn.

Olen Lapin Kirjallisuusseuran kirjoittajakurssilla ensimmäistä kertaa. Kaikki täällä Sodankylässä on minulle uutta. Olen minä kylän läpi ajanut monet kerrat, mutta en ole pysähtynyt katselemaan, mitä kaikkea paikka vieraalle tarjoaa. Nyt olen voinut siihen tutustua ja mielenkiintoista on ollut.

Saa Sodankylässä ystävällistäkin palvelua. Menin erääseen liikkeeseen vähän ennen sulkemisaikaa. Katselin tuliaisia, valitseminen tuntui vaikealta ja kello läheni viittä. Siinä miettiessäni totesin: ”Te suljette kohta, enkä osaa päättää, mitkä näistä ottaisin.” Olin yllättynyt, kun kauppias tuumasi: ”Ei meiltä ketään pois ajeta siksi, että kello on viisi. Jos on ehtinyt sisälle, saa rauhassa valita.”

Jouduin kylällä liikkuessani kysymään neuvoa, mistä löydän sen ja sen paikan ja aina sain ystävällisen vastauksen. Sodankyläläiset taitavat suurimmalta osin olla auttavaisia ihmisiä. 

Se luontopolku, joka lähtee ihanan vanhan kirkon luota ja seuraa jokea, oli mukava polku. Siellä loppumatkalla putkahti esiin erikoisia puupatsaita. Epäselväksi jäi, kenen tekemiä ne ovat, mutta en ole missään samanlaisia nähnyt. Jonkin matkan päässä oli kolme hattupäistä puuherraa. Katselin niitä läheltä ja kauempaa ja otin kuvan. Ne katsoivat takaisin kuin sanoen: ”Mitä siinä tuijotat, me kuulumme tänne, sinä et.” Ja tottahan se on. En ole lappilainen, vaikka olen Rovaniemeltä maailmalle lähtenyt. Ehkä minun ainainen lapinkaipuuni on lähtöisin Rovaniemen vaaroista, joiden juurella olen lapsuuteni viettänyt. Tuntureita sillä seudulla ei ole, mutta niitä olen löytänyt lapinmatkoillani ja tuntenut ne omakseni. Rakastan Pallaksen maisemia. Ne lumoavat minut niin syksyisin kuin talvisinkin. Kerran olen ollut Pallaksella heinäkuussa ja olin ihmeissäni, kun siellä ei ollut yhtään sääskiä eikä muitakaan inhottavia lentäviä ötököitä. 

Saana–tunturia olen aina ihaillut ja toissa kesänä pääsin tutustumaan siihen kunnolla. Saana sai minusta voiton.  Alastulosta tuli äärettömän raskas. Olin ikionnellinen, että selvisin sieltä pois omin jaloin. Väsymyksestä huolimatta matkasta ei jäänyt veren makua suuhun, mutta en minä sinne toista kertaa nouse.

Särkitunturille tein retken viisi vuotta sitten. Se on kaunis pieni tunturi ja haaveilen palaavani sinne uudelleen. Se ei ole läheskään niin vaativa kuin Saana, mutta minua se puhutteli. Tällaiselle huonojalkaiselle astmaatikolle sinnekin nouseminen otti voimille, mutta olin ylpeä, että selvisin kunnialla. Kirjoitin tuntemukseni runoksi. Sitä lukiessani muistan, kuinka kevyt olo minulla oli, kun istahdin käkkyräpuun oksalle ja kuuntelin tunturituulen laulua. Se on kaunista laulua sille, joka osaa sitä kuunnella.

 

Särkitunturilla


Minä jaksoin ylös asti
kun ponnistelin ahkerasti.
Tuuli tuiversi tunturin laella
alkoi selkääni siellä palella.
Täytyi vaatetta lisää laittaa
olo alkoi jälleen maittaa.

 

Tunturijärven ympäröi ruska
punainen oli pikkuinen puska.
Hetkeksi puun oksalle istahdin
ja unohtui vaelluksen tuska.

 

Kodan suojassa pannukahvit keitettiin
palasokerit sekaan heitettiin.
Kuuma juoma kropan lämmitti 
uni väsyneen istujan yllätti.

 

 

 

Kirjoittanut Kauko Kakko (2012)

Kiitos siitä vähästä!

Voisihan sen SaunaMajurin kirjoittaa pienelläkin. Ei se siitä enää paljoa pienenisi, mutta kun koulussa opetettiin, että erisnimet kirjoitetaan aina isolla, niin kirjoitetaan sitten. Sauna taas… no olkoon jo! Säännöt on tehty rikottaviksi – kirjoittamisessa.

Mikä ihmeen SaunaMajuri?  Ei Sodankylän kirjoittajakurssi mikään armeija ole vaikka armeijan läheisyys siellä tuntuukin, kylällä. Jokin homma vain tulee joillekin, niin kuin tuo SM, siis lyhennettynä se SaunaMajuri, kun olen laiska kirjoittamaan, ainakin toistoja. Ei se tarkoita, siis SM Suomen mestaruutta eikä viittaa sadomasokismiin. Se SM tuli vain siitä syystä kun Seppo, siis Saraspää käski (kirjoittajan huomautus; käski!) viime vuonna minun hoitaa puiden lisäys saunan uuniin. Se kun oli ollut Sepon ikiaikainen, siis kirjoittajakurssiaikainen luottotehtävä. Se toinen. Se toinen oli se meidän kirjoittajariepujen ohjaus.

Ja niin minä, hyvää hyvyyttäni aloin saunapuuhaan Sepon sijasta, hänellä kun olisi ollut majoituspaikasta pitempi matkakin saunalle. En nyt niin sääliäkseni Sepon erämetsillä kovaan kuntoon saattamia reisilihaksia tai niiden kolmentoista tai neljännentoista Veskonniemen tontille rakentamien rakennusten ruumiillisesta työstä timmiin kuntoon versoneita lihaksiaan vastapainona kirjailijan tärkeimpien lihasten, istumalihasten kunnossa pysymiseksi. Terveiset vain Sepolle.

Nyt oli jo kuudestoista tai seitsemästoista kerta kirjoittajakurssia, ei siinä pysy laskuissa Paulakaan. Se Sulon kolmastoista tai neljästoista ei siis sisälläkkään kaikkia!  Kunnioitettava saavutus silti. Sulo jos sanoisi, että jos kaiken olisi sisäistänyt, niin voisi olla valmis kirjailija. Sanon, että on jo, kun olen lukenut Sulon viimeistä kirjaa, sitä Umpeutuvat polut, Sammuvat savut.

Minulla tämä kurssi oli vasta kolmas. Vasta nyt alan päästä siihen maailmaan mitä olen hakenut; kirjoittamisen ykseyttä, yhteenkuuluvuutta. Sitä, että kehtaa olla oma itsensä kirjoittamisen kautta. Ei se haittaa, jos nauretaankin, joskus myös itketään, mutta pohjalla on se, että ei ivata eikä loukata muita kirjoittajia. Kaikki olemme samanarvoisia, kaikilla on vain eri lähtökohdat, oma elämä taustalla, käsillä, toivottavasti tulevaisuuskin kirjoittamisessa. Niin kuin Kari ”Karhu”, siis Välimäki levitti kätensä esittelyssä oikein levälleen, karhumaiseen syleilyyn koko maailma avoinna; ”Minusta tulee Nobelisti”.

Tällä kerralla olin runoryhmässä, Riina Katajavuoren, pitkänhuiskean runoilijan ohjauksessa, siis oikean runoilijan. Sen vain sanon, että jokaisen alkavan tai jo olevan kirjoittajan tulisi joskus olla runon maailmassa edes tuo yksi viikko elämästä. Se avaa runosuonta ja uutta näkökulmaa proosan ja tarinoiden kertojille. Sanoa sama asia muutamalla sanalla, merkillä, tyhjällä rivillä niin, että lukija ymmärtää sen. Tarkoitus ei ole, että samalla tavalla vaan, että lukijan päässä, sielussa naksahtaa jotain hänelle itselle tärkeää. Se kait on runouden tarkoitus. Jos ei niin hukkaan meni koko viikko!

Kolmas kerta toden sanoo. Missä niin sanotaan? Minusta jokainen kerta, kun olen Sodankylässä ollut, on sanonut jonkun totuuden. Jokainen kerta avaa jotain tai ainakin naurattaa kuin Sulon vitsit. En voi olla kirjoittamatta sitä vitsiä, totta toinen puoli siinäkin, kun pikku poika oli saunassa äitinsä kanssa ja mistä lie kummasta, vanhemmilta, tietenkin miehiltä kuullut, kun oli siinä äidin lauteille noustessa tokaissut; ”Vittu näkyy”. Äiti siitä ottamaan vihaisena poikaa hiuksista ja pyörittämään: ”Mitä nyt näkyy?” poika: ”Vittu, ämpäri, vittu, ämpäri, vit..”

Olihan tuo aika mautonta tekstiä näin mietteisiin, siis kirjoittaminen siitä, mutta oletan, että kaikki lukijat ymmärtävät nykykielen nyanssit, kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

Mikä merkitys kirjoittajakurssilla sitten on? Ja tämä ei ole mikään maksettu mainos, paremminkin tässä maine menee, mutta menköön, siis minulta. Itse liityin vasta nyt Lapin kirjallisuusseuraan vaikka en edes asu Lapissa tai no joo. Silloin kun asuin Helsingissä jouduin kyllä tunnustamaan, että asun vaikka Yli-Ii ei sitä olekaan. Ei siinä paljoa eroa ole johonkin Rovaniemeen, Ranuasta puhumattakaan, samanlaista suurin piirtein. Ja voihan sitä mieleltään olla lappilainen, otaksun. Samanlaisia ihmisiä on koko maassa, murre vain erilaista. Niin, ja ei sitä tiedä otetaanko minua edes jäseneksi seuraan, kun se romaanin tekele on aina vain keskeneräinen.

Se merkitys! Se on siinä, että kirjoittajakurssilla tulee kirjoitettua. Siellä ei kielletä ketään kirjoittamasta.  Ei niin kuin muualla: ”Minulla on kopiot, ei tarvitse kirjoittaa” Kertaakaan en ole sitä Sodiksessa kuullut. Ja tämä Sodis-sana on tullut niitten eteläläisten osallistujien, liekö ihan opettaja-Taijan tuomana. Ihan kiva sana, kun ei sotke sotaan.

Ja kun opettajat, siis ohjaajat ovat Suomen arvostetuimpia, osa jopa elämänsä antanut kirjoittajien ohjaukselle, niin ei paremmista väliä. Erityisesti Taija Tuominen, mutta myös Juha Hurme, josta ensivaikutelma on hiukkasen pelottava niin, että itsekään en ole vielä uskaltanut hänen ryhmäänsä. Saa nähdä joko ensi kesänä, riippuu siitä tuleeko hilloja. Lukija nyt aprikoi, miten hillanpoiminta siihen liittyy? No ei mitenkään! Ja kaikkeen! Riippuu se vähän muustakin.

Eli sanon, siis kirjoitan, että kiitos siitä vähästä. Siitä, mitä kirjoittajakurssit ovat minulle antaneet. Kerran sanoin sen Taijallekin suoraan. Hän vastasi vain pieni hymynväre huulillaan: ”Ole hyvä”.

Ymmärsimme molemmat mitä tarkoitin, siis minäkin. Se vähä mitä hän antoi minulle, oli jotain suurta; vähä muuttui paljoksi. Ei aina tarvita paljoa, että tulee valmista, vähän auttamista vain. Luulen, että meillä kaikilla on ainakin yhden kirjan/runokokoelman verran elämää takana tai edessä, että siitä tulee kokonainen. Kiitos siitä! Nähdään ensi vuonna.

Terveisin Kauko Kakko, KooKoo

 

Kirjoittanut Seliina Mikkola (2010)

KESKIVIIKKO SE OLI, 9. KESÄKUUTA
KOMIASTI PAISTOI PÄIVÄAURINKO, KITINEN KUVASI TAIVASTA SINISENÄ
NIIN ETTÄ SILMIIN SATTUI.
LYRIIKKALAISET SIINÄ, OPETTAJANSA EERON JOHDOLLA MENOSSA ALARIESTO-GALLERIAAN.
KATSOTAAN TAULUNÄYTTELY JA NIISTÄ KIRJOITETAAN, MIELELLÄÄN RUNO.
RIEMULLISTA, NYT KYLLÄ MIELI SYTTYY JA SORMET ALKAVAT SYYTÄÄ SANOJA!

ALARIESTOA OLI MONINAISESTI ESILLÄ JA JOUKKO MUUTAKIN.
TAULU TAULULTA, TYÖ TYÖLTÄ KÄVELIN MINÄKIN, SUURENNUSLASI TARKKANA,
AJATUKSET IRRALLAAN...
PALUUMATKALLA, JUURI TOISIN KUIN OLIN KUVITELLUT, ISKI OUTO SURUMIELISYYS,
KAIHO TAI TYHJYYS JOHON KOKO KOKEMUS HUKKUI.
EI PUHETTAKAAN ETTÄ RUNOA, EI EDES ILLALLA.
MIELI AMMOTTI SANATONNA
VAIKKA KUINKA TÖRÖTIN PÖYDÄN ÄÄRESSÄ, KYNÄ TERÄVÄNÄ...?
PARAS ANTAA PERIKSI, NUKKUA YÖN YLI.
AAMULLA SAIN JOTAKIN MUURAHAISENPOLKUA PAPERILLE, EI KAKSISTA.
LOHDUTIN ITSEÄNI ETTÄ OLENKIN TULLUT TÄNNE OPPIMAAN, MUTTA TOTUUDEN NIMESSÄ
KUUNTELIN KATEESTA KALLELLAAN TOISTEN "SANOITUKSIA".
MIETIN, MISTÄ NE KEKSIIKIN, MITEN TAITAVIA JA OSAAVIA HE OVATKAAN:
"MISSÄ PORO,
MISSÄ RAITO,
RIEKON VALKEA SIIPI"
JA
"MILLÄ TULILLA NYT ISTUT, ANDREAS,
KETÄ KATSOT..."
MAHTAVAA!!
ONNEKSI KURSSI EI TÄHÄN PÄÄTTYNYT..
MINULTAKIN SYNTYI JOTAIN, SYNTYI, SYNTYI, EN OLLUT IHAN LOPULLISESTI HUKKATEILLÄ.

KAIKKINENSA KURSSI OLI, TAAS KERRAN JA ETENKIN NYT, AJATUKSIA JA MIELTÄ AUKOVA.
KIITOS OPETTAJIEN, KIITOS USKOMATTOMAN IHANAN, ILOISENKIRJAVAN RUNORYHMÄN,
KIITOS KOKO PORUKAN JA INSPIROIVAN ILMAPIIRIN!
VIIMEISENÄ KURSSIPÄIVÄNÄ HAETTIIN JOTAIN JULKAISUUN SOPIVAA.
OPETTAJAMME OLI TARKKANA. SANOJA KORJATTIIN, LUETTIIN ETU-JA TAKAPERIN,
MALLATTIIN LAUSEITA MIELEISIKSI, ANKARA OLI SEULA.
SIINÄ ISTUIN JA EDESSÄNI LATTIALLA :
ROSKAKORI
RUNOISTA RASKAANA
KAATUU SÄÄDYLLISESTI
ENKÄ VOI AUTTAA SITÄ

KOTIMATKALLA, KOTONA MIELESSÄ PIENI HAIKEUS, PÄÄTIN ETTÄ TAAS ENSIKESÄNÄ, ENSIKESÄNÄ...
JA KOKO POHJOISEN TAIVAS OLI PILVETÖN JA KIRKAS.

Kirjoittanut Sulo Saukkoriipi

Soli vuosi 2000 ko mie tuskailin kirjotushommitten kans. Eihän siittä tullu mithään. Niin ja sitä oli jatkunu vuositolkula. Sitte mie sain tion että son semmonen Lapin Kirjalisuusseura olemassa. Oliko se nyt läänin kirjailija vai kirjalisuuen läänin taiteilija ko tiesi sanoa että seura järjestää kirjottajille kurssia Soankylässä. Sano että sulla pittää hoppua jos meinaat keritä sille kurssile ko se alkaa juuri varsin. Juhanusviikola. Mie tietekki rukatin heti soittamhaan ja ko sielä kuulit mistä se kiikastaa niin panit minut proosaryhmään. Mulla ollu haijuakhaan mitä se tarkottaa. Herra isä. Sunkhaan mie käsittäny muutakhaan päiväkaussiin. Sitte se laukesi.

Soli opettajalla omia kirjoja pöyälänsä myytävänä. Uusimpanna novellikokoelma ja tajusin että se minun häätyy ostaa. Oli se vain sen näkönen. Niinkö katkismus. Ko sain sen kynssiini se joutu tarkhaan syyhniin. Huomasin että siinoli 96 sivua, joista 25 sotkematonta ja monta joissoli muutama rivi. Luulin että mieki tuomosseen pystyn. Olihan mulla loovat pullolansa A-nelosia ja laiasta laithaan täynä. Soli väärä luulo. Kurssitten vetäjät vuositten kulussa on opettanheet että turhat selittelyt pois. Siinä son koko kirjan synnyn itu. Ossaappa tiivistää niin paljon ei varmasti ole helppo. Kymmeniä sivuja vähistä. Selittely vähenee mutta taitoa semmonen vaatii.

Olen käyny 11 kesäkurssia Soankylässä ja oppinu jo pikkusen plokkaahmaan tionmurusia, oppitunnilta, luenoilta ja vähäsinä vapaa-aikoina kavereilta. Mie piän että kaverioppi vastaa ainaki yhen kurssin kymmenestä. Hauskemastikki jos kehtaa sanoa.
Minusta ensimäiset kurssit antavat eniten. Opettajilla olis paljon annettavvaa mutta net joutuvat alottamhaan joka kesä alusta. Aina on uusia oppilhaita ryhmissä.

Sitte tulleeki kaverioppi. Monesti saapi kokemuksen antamia vinkkiä. Toiset varottavia, toiset onkheen otettavia. Siinä se hauskuus.
Vaikka joka kurssi on kääntäny harrastusta piirunverran oikehaan suunthaan, niin häätyy sanoa: Vaikeata on taiteen ohdakkeisella polulla. Opastettunaki.

Kirjoittanut Anja Hiltunen

Iisalmessa 9.9.2010

Ajatus kirjan kirjoittamisesta lähti viisi vuotta sitten Sodankylän kirjoittajakurssilta. Silloin minulle avautuivat kirjoittamisen ihmeelliset portit. Viimeinkin saatoin työstää lapsuudenaikaiset kipuni. Kivut, jotka vaikeuttivat elämääni vuosikymmenien ajan.

Pohjoisen lumo, kurssinohjaajien kannustus ja ryhmässä työskentely herkisti kirjoittamaan lapsuusmuistoni. Yhteensä neljä kertaa olen osallistunut Lapin kirjallisuusseuran järjestämälle kurssille, viimeinen käyntini tapahtui uunituoreen kirjani kanssa.

Kirjoittaminen oli terapeuttista. Sen myötä lapsuudenaikaiset pahat muistot ovat haalistumassa ja pahaolo on väistymässä. Voin jatkaa elämääni tässä hetkessä, täysillä.

 

Kirjoittanut Anne Seppälä

Proosa. Sanana se oli jokseenkin tuttu lukion äidinkielen tunneilta, mutta yhtään enempää sanan varsinaisesta sisällöstä en tiennyt. Silti ilmoittauduin proosaryhmään, joka antoi kirjoittamiseeni enemmän kuin olin osannut arvatakaan.

Ryhmän ja koko kurssin kuopuksena jännitin kovasti yhteisten tuntien alkamista, mutta lämmin ilmapiiri ja innostuneet ihmiset tekivät oloni tervetulleeksi ensimmäisestä sekunnista lähtien. Ymmärsin heti, että olemme yhteisen rakkauden, harrastuksen äärellä, mikä antoi ihan toisenlaista kipinää kynän käyttööni kuin äidinkielentunneilla. Jännitys katosi ja luovuus alkoi sykkiä kehossani.

Kirjoitimme paljon iltaisin kotona ja luimme tuotoksia yhdessä luokassa. Jokainen sai antaa teksteistä palautetta, joka olikin yksi kurssin tärkeimmistä asioista. Palaute oli aina rakentavaa, josta sai hyviä vinkkejä kerrontaan. Kuinka mahtavaa ja rakentavaa palautetta sainkaan teksteistäni! Liiat ja turhat sanat saivat paikkansa sanojen hylkyarkusta ja tilalle löydettiin aina uusia helmiä. Olin hämilläni siitä, kuinka monia eri sävyjä, kerroksia ja värejä lukemastaan voi oikeasti löytää täydellisellä keskittymisellä. Lukemalla toisten tekstejä sain usein ahaa–elämyksiä siitä, kuinka taitavasti sanoja eri ihmiset osaavat käyttää. Toisaalta myös kokeilunhalu testata sanoja eri tavoin antoi uudenlaista energiaa sanojen käänteiden tutkimiseen.

Itse osaan nykyisin tutkia kirjoittamaani tekstiä ihan uusin silmin kurssin jälkeen. Esimerkiksi en ollut koskaan ennen huomannut, kuinka paljon samaa asiaa sain lykättyä yhteen tekstiini vain muuttamalla ja käyttämällä eri sanoja. Ylioppilaskirjoituksissanikin tänä vuonna pidin mielessä oppimani asian. Tärkein ymmärtämäni asia oli kuitenkin se, kuinka hieno kieli meillä suomalaisilla on. Meidän sanoja voi käännellä ja väännellä, poistaa ja lisätä kirjaimia sekä nauttia vielä siitä ilman huolta prepositiosäännöistä – ne säännöt kun eivät ole koskaan olleet vahvuuksiani muissa kielissä.

Kannustan uusia kynän kuluttajia tulemaan mukaan kurssille! Ei tarvitse olla huippukirjoittaja, ei kympin oppilas vaan pelkkä uteliaisuus sanoihin riittää. Kurssille kaipaan suuresti ja sinne vielä ilolla palaan.