Vuonna 2015 Sodankylässä kirjoitettiin tuulisessa ja kylmässä säässä, mutta sen ei annettu pilata lämmintä ja innostunutta tunnelmaa. 

Aamuluennot aloitti Taija Tuominen, jokakertoi elämäkerrallisesta kirjoittamisesta. Myös fiktion kirjoittaja voi hyödyntää elämäkerrallisen kirjoittamisen välineitä luodessaan henkilöitään. Muisteleminen on palapelin rakentamista. Menneisyyttä ei voi jäljentää, se pitää luoda uudelleen. Kirjoittaja tutkii identiteettiään, omaa paikkaansa sukupolvien ketjussa. Muistot paranevat kirjoittaessa, syntyvät aina uudestaan ja muuttuvat kun niitä käsittelee. Yksityinen muisto kannattaa sijoittaa maailmaan ja historiaan, silloin kirjoituksesta välittyy ajan henki.

Taija Tuominen. Kuva: Jukka TarkiainenKuinka päästä kirjoittamisen alkuun? Taijalla oli pari hyvää esimerkkiharjoitusta: 1) Sulje silmät ja yritä tavoittaa ensimmäinen muistosi ja kirjoita se lapsen kielellä, 2) Kirjoita 10-20 minuuttia, aloita sanoilla ”Kun synnyin…”. Ja jos et tiedä mitä kirjoittaa, kirjoita ruuasta! Silloin mukaan tulee henkilöitä ja ajankuvaa ihan luonnostaan. 

Uutena ryhmänä kokeiltu lapsille kirjoittaminen keräsi täyden ryhmän lajista kiinnostuneita. Ryhmän vetäjän Siri Kolun aamuluento oli tiukkaa tykitystä lastenkirjallisuuden puolesta: ”Lapsi etsii itseään kirjoista”. 

Siri Kolu. Kuva: Jukka Tarkiainen.

Kirjoilla voi olla ja on suuri merkitys lasten elämässä. Ne antavat askelmerkkejä ihmisyyteen, tarjoavat turvapaikan tarvitsevalle, opettavat empatiaa ja elämään ihmisiksi. Sirin mielestä lapsen ulottuvilla pitää aina olla kirjoja, erilaisia kirjoja, joista lapset löytävät erilaisia liittymispisteitä, kohtia jotka koskettavat, jotakin johon samaistua. Kirjallisuus on rajanvetoa ja voi myös siirtää rajoja. Se auttaa lasta hahmottamaan oman maailmankäsityksensä rajoja. ”Kirjoittakaa lapsille suomalaisia kirjoja, tallentakaa kirjoihin kiivaasti muuttuvaa maailmaa ympärillämme!”, Siri kehotti. Tarinasi voi olla suojapaikka jollekin, joka vasta etsii paikkaansa, se voi tarjota kätkön ja turvan. Tai auttaa nuorta löytämään oman tarinansa ja sen kautta itsensä. 

Lyriikan ryhmän ohjaaja Riina Katajavuori puhui aamuluennossaan intertekstuaalisuudesta, siitä kuinka teokset viittaavat toisiin teoksiin ja keskustelevat keskenään. Esimerkkinä hän käytti kahta omaa kirjaansa, ”Kerttu ja Hannu” ja ”Wenla Männistö” ja englantilaista syksyllä suomeksi ilmestyvää teosta ”The Sampo”, jonka innoittaja on ollut Kalevala. Wenla Männistö sai alkunsa kustantajan ehdotuksesta ja jatkuvasta muistuttelusta. Kirjassa seitsemän veljestä on tuotu nykyaikaan ja pääosassa ovat seitsemän veljeksen naiset. Kirja toimii itsenäisenä teoksena niillekin lukijoille, jotka eivät ole Kiven teosta lukeneet. Keskeisiä teemoja on isättömyys ja vastauksen etsiminen kysymykseen ”kuka minä olen”. Kirjassa on paljon lauluja esikuvansa mukaan.

Juha Hurmeen draamallisen aamuluennon otsikko oli ”Kehon kieli”. Juha aloitti todistamalla että jokainen on vastuussa maailman tilasta. Ei ole ”ne”, on vain ”me”. Emme voi vetäytyä vastuusta ja vain syyttää muita, vaan jokaisen pitäisi omalta kohdaltaan päättää alkaa maailmanparantajaksi, minkä päätöksen hän kertoi tehneensä kuusivuotiaana.

 Juha Hurme. Kuva: Jukka Tarkiainen.

Sanojen merkityksestä on neuvoteltava koko ajan. On vaarallista käyttää sanoja, joilla on valmis merkitys. Kielellä ilmaistaan ihmiselon kokemus ja ihmiskunta pysyy elossa kulttuurin avulla. Kulttuuria on kaikki se, mikä tekee ihmisestä ihmisen. Se on tapa, jolla vainajat liittyvät meihin, vainajien ja meitä edeltäneiden sukupolvien elämän kunnioittamista ja syntymättömien rakastamista. Eteen- ja taaksepäin katsominen pitää ihmisen tasapainossa ja kielet pitävät kulttuuria pystyssä. Politiikka on neuvottelua asioiden tärkeysjärjestyksestä, ja tätä tärkeysjärjestystä tiede ja taide pohtivat. Kieli muuttuu koko ajan, jokainen kieli on ainutlaatuinen ja kielten erilaisuus on rikkautta mutta se tuottaa ymmärtämisen ongelmia. Kun kieli kuolee, menetetään paljon muutakin kuin sanat, menetetään Juhan sanoin ”kuolleiden ihmisten kipinöivä ajatus”. 

Alussa oli puhe, kirjoitus on kielen muisti. Kieli on sumeaa, eikä ole olemassa yhtä ainoaa käännöstä. Meillä ei ole muuta kuin sumeaa ja keskeneräistä, jota tehtävämme on kehittää. Maailman luonne on olla kesken ja muuttua. 

Jan Ijäs kertoi meille Jonas Mekasista, merkittävästä elokuvantekijästä, josta hyvin harva on kuullut. Alkujaan liettualainen Mekas on pitänyt elokuvallista päiväkirjaa siitä lähtien kun hankki ensimmäisen kameransa v. 1949. Jan näytti Mekasin nostalgisia otoksia hänen paluustaan Liettuaan, kotiin, v. 1971, 25 vuoden jälkeen. Jan esitteli myös viimeisimmän oman projektinsa, interaktiivisen vain verkossa esitettävän elokuvan One Shot, joka kertoo mitä muuta tapahtui sillä aikaa kun ennätyksellisen suuri osuus maailman ihmisistä tuijotti jalkapallon MM-kisojen loppuottelua vuonna 2010. Kuvaajia oli 56 maailman eri puolilla ja heidän kuvaamansa otokset tulevat näkyviin elokuvan triptyykissä satunnaisessa järjestyksessä. ”One Shot” oli vielä demovaiheessa ja avattu nähtäväksi vain yhdeksi illaksi kurssilaisia varten.

Kurssin kirjallisista tuotoksista koottiin taas kurssiantologia. Se on luettavissa joko pdf-tiedostona (707 kt) tai e-kirjana, ePub-tiedostona (502 kt)

Iltaohjelmana tiistaina kirjojaan esittelivät Leena Pyhäluoto, Katja Törmänen, Leena Törmänen, Heimo Härmä, Kari Välimäki, Sinikka Lappeteläinen ja Elvi Auvinen. Keskiviikkona Tuomo Korteniemi esitteli rovaniemeläisen Väyläkirjojen kustannustoimintaa. Esittelyn jälkeen kiinnostuneet saivat sodankyläläisten katsoa Veikko ja Anna-Liisa Haakanasta kuvaamat mielenkiintoiset kirjailijahaastattelut.

Torstaina kurssipaikkana toimivan koulun aulatila muuttui teatteriksi kun Juha Hurme esitti Volter Kilven tekstistä dramatisoimansa vaikuttavan monologin  Kaaskerin Lundström (josta aiheesta dramatisoitu tv-esitys on aivan eri asia).

Lapin Kansa huomioi kirjoittajakurssit ilahduttavan suurella jutulla. Lisää julkisuutta saimme kun perjantaina 5.5. julkistettiin että Riina Katajavuori on vuoden helsinkiläiskirjailija. Riina muisti tietenkin haastatteluissa mainita olevansa juuri nyt Sodankylän kirjoittajakursseilla. 

Riina Katajavuori. Kuva: Jukka Tarkiainen.

Perjantai-iltana oli tietenkin perinteinen ohjelmallinen illanvietto, jonka jälkeen yhdessäolo, saunominen, runojen lausunta ja musisointi jatkui yöttömään yöhön. Lauantaina lounaan jälkeen saatiin todistukset ja erottiin haikein mielin kotimatkalle. Illanvieton yhteydessä kiitimme Paula Alajärveä, Sodankylän kirjoittajakurssien ”äitiä” erityisellä huomionosoituksella lyriikan ryhmän voimin. 

Lapin Kirjallisuusseura kiittää kaikkien kurssilaisten puolesta Revontuliopiston henkilökuntaa, erityisesti Sinikka Tepsaa, onnistuneista järjestelyistä. Myös keittiö ansaitsee suurkiitokset!

Suurkiitokset myös rahoittajillemme, jotka tekivät kurssien pitämisen mahdolliseksi: Taike valtion kirjallisuustoimikunta, Taike Lappi, FQM Kevitsa Mining ja Sodankylän kunta.

Kiitämme tietenkin myös erinomaisia ohjaajia ja teitä kurssilaisia, jotka teitte viikosta niin hienon. Toivottavasti tapaamme ensi kesänä!

Arja Vasama