Millainen hahmo on jouluihminen? Tunnelmoiko hän pimeimmät kuukaudet tyynen mietteliäs hymy huulillaan kynttilänvalossa ja piparintuoksussa? Leipoo herkkuja esiliina liehuen koko adventinajan? Nauttiiko tuo kenties lahjojen metsästämisestä siinä tungoksessa, jonka toisten jouluihmisten paljous synnyttää? Onko jouluihmisellä joulubudjetti laadittuna ja jouluastiasto hankittuna; odottaako kaapissa viikattuna punainen pehmeä kotihaalari jouluillan raukeutta vai kääriytyykö jouluihminen kuohkeaan huopaan viileässä mökissään takan ääressä? Yhdestä olen varma: joulumieli hänellä täytyy olla, sillä ilman joulumieltä ei jouluihmistä ole, niin on säädetty viimeistään siinä vaiheessa kun joulukalenterit keksittiin. – Mutta mitä joulumielellä oikeastaan tarkoitetaan? Lasten riemua lumessa? Rauhaa maassa ja ihmisten kesken hyvää tahtoa?

Yritin illalla käydä hakemassa Sinulle pientä joululahjaa. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, kun ampuivat, kelvottomat, heti kun vain vähän liikahti. Olin käymässä erään etummaisimman parivartiomme luona illalla. Eri hieno käynti! Kuu paistoi ja teki metsän aavemaisen näköiseksi, etumaastossa parveilivat ryssät ja ammuskelivat miltei umpimähkään. Etuvartiossa oleminen on totisesti miesten hommaa! Juuri samalla kukkulalla yrittivät ryssät aattoyönä ylläkköä. Äkkiä ilmestyi parin miehemme eteen kahdeksan ryssää, jotka huusivat hurraata ja heittivät käsikranaatit yrittäen käydä päälle. Takana metsässä ulvoi suuri ryssälauma hurraata samalla. Vierellä lähti jo toinen vartio taapäin, mutta pikakiväärimies oli mies paikallaan, nousi seisomaan asemassa, tuumi: ”Hurratkaa, mutta tästä ette tule!” ja päästeli sarjan pikakiväärillään. Siihen jäi kahdeksan ryssää. Olisin hakenut pari kokardia kaatuneilta, mutta ei kärsinyt nahka mennä. Täytyi jättää toiseen kertaan.

Papillinen joulutervehdys Kollaalta paljastaa jotain joulumielen evoluutiosta. Niittokuvaus, josta on vaikea lukea hyvää tahtoa ja joka meitä ehkä kauhistuttaa, kävi jouluna 1939 ilahduttavasta ja joulumieltä nostattavasta viestistä. Tervehdyksen kirjoitti 25-vuotias kenttäpappi tulevalle vaimolleen, 21-vuotiaalle hiitolalaisneitoselle. Sulho olisi poiminut rakkaalleen kaatuneiden vihollissotilaiden kokardeja, jos olisi tulitukselta pystynyt. Jouluostokset hengen kaupalla. Kohta hän sai noukittua rakkaalleen kauniin sirpaleen. Kierrätyskoruhan siitä syntyi, rintaneula. (”Isänmaan uljaimmasta joulusta” kerron enemmän tuoreessa kirjassani Kollaan kenttäpapin tarina.)

Meidän kierrätyskorumme ovat toista maata. Onneksi. Ja saman tien oman onnekkuuden ihastelun keskeyttävät uutiskuvat paikoista, joissa raketit eivät tarkoita uuden vuoden juhlintaa eivätkä pommit ole koiranpommeja. Siellä pelätään. Mistä joulumieli tulen keskelle? Mitä ihmislapsille lahjaksi? Mistä joulurauha?

Huokaan. Miksi minä tämmöistä. Eihän minulla ole vastauksen tynkääkään. Pitääkö välttämättä kysellä näin synkkiä? Miettiä nyt sotaa. Kuinka mielellään sitä säkenöisi kilvan postiluukusta tulvivien kiiltävien joulumainosten hahmojen kanssa… Ei siihen moni veny, mutta rauhaan riittää vähempikin. Jospa vain eleltäisiin niin rauhassa kuin osataan, edes omien seiniemme sisällä rauhassa. Jos jotain, joulu on tilaisuus syventää rauhaa, kunkin omaansa.

 

Hyvän joulun toivotuksin
Marjo Heiskanen

 

 

Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa?

Mitä kaikki tarkoittaa? Sitä harvoin arvaa. Romaanistani Kätilö pidettiin käännösseminaari suomalaisen kirjallisuuden edistämiskeskus FILI:n toimesta, juuri tässä marraskuun vaihteessa. Mukana oli kääntäjiä kymmenestä eri maasta. Neljän päivän ajan ( ja Helsingin kirjamessujen jälkeen, kiitos vain!) arvuuttelimme, mitä kirjailija kulloinkin sanoilla tarkoittaa. Kieltäni pidetään monesti Lapin-murteena, mitä se ei toki ole. Se on sekoitus murteita, omaa mielikuvitusta ja silkkaa huliganismia. 

Oikeastaan olin kuvitellut, että erilaiset sanat nousisivat pinnalle, tai että hankalia olisivat jotkin sellaiset sanat kuin jokapaikanmansikka ja hiukoryvä. Vaan ei. Ja joitain selviä sanoja ei tahdottu hyväksyä millään. Esimerkiksi lapinvikloa ei edelleenkään noteerattu linnuksi, vaikka koetin sitä kovasti lintukirjasta mallata. 

Ajattelinkin siis hieman kysellä Lapin Kirjallisuusseuran lukijoilta, kuinka tuttuja käyttämäni sanat ovat. Vastaukset voi laittaa os. Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen. kuun ajan. Palkkiona on sitten kolme Kätilöä niille, jotka kertovat merkityksen minun tarkoittamassani mielessä enimmin oikein tai keksivät uusia ja parempia. 

 

Tässäpä nämä:

lantakuppa, hitukka, kittana, venkuava, hieseä, lestinheittäjä, tirautella, jääteli, juilia, priha, koppeutua, nurkantakunen, singlata, kastehelmi, palkinen, klaavata, hellustaa, paha elämä, pörrö, lasauttaa, juuripahka, hirmustaa, möhistä, hellu, tykituli, vihaverinen, lapinviklo, komeljanttari, kiveliö, liemus, tumppuunruikkija, sahtipirtti, suonimulkero, pölykohtu, pääläripuhe, sokeriterska, pajuritsa, tykkiryssäkkä, venakko, siperianseisoja, piippitukka, fuskluuri, tyskiläinen, liebuska, viiseri, kelteinen, varri, räähkä, tieva, kopara, pääjalkainen, nipukallinen, ruspamuna, risla, hytykkä, polarkoller, tupakkatakki, morskukastike, khakilaskos, rytkähtää, heitin, lilliä, velhoviti, sisäsoukka, laskuvesihiera, jääkelteinen, hyykytö, tillosilmä, huolimo, immeinen, toeta, toraturkki, riskua, hihhuli, räiläkkä, rapinki, rohellettu, kuhne, bulvaani, nälläri, umpukka, nautapatiini, jynkkä, koitostus. 

 

Joka näihin nyt sitten osaa antaa selkeän ja hyvän vastauksen, niin häntä pitäköömme Kielellisten Kilvoittelujen Voittajana 2012. 

 

Kaikkea hyvää muuten, 

 

Katja Kettu

 
 

Rahasta, kritiikistä ja muusta

Lapin kirjallisuusseura tekee ansiokasta työtä lappilaisen kirjallisuuden kentällä. Olen osallistunut seuran järjestämiin tapahtumiin kirjailijanurani alusta, vuodesta 2000, lähtien varsin säännöllisesti. Tultuani valituksi Suomen kirjailijaliiton jäseneksi 2005 olen toistuvasti ehdottanut Lapin kirjallisuusseuran kulloisellekin vastuuvuoroiselle johdolle, että Suomen kirjailijaliiton jäsenet saisivat jäsenmaksuvapauden Lapin kirjallisuusseurasta. 

Ammattitaiteilijalla rahat ovat tiukassa. Valtakunnallisen liiton jäsenmaksu on 116 euroa vuodessa. Ainakin minulla on jokainen ropo lujassa: yhdestä myydystä kirjasta jää käteeni noin 3,5 euroa. Käytännössä onkin niin, että apurahat – jos niitä satun saamaan – mahdollistavat kokopäivätoimisen luovan kirjoittamiseni.

Mielelläni osallistun jatkossakin lappilaisen kirjallisuuden tunnetuksi tekemiseen sekä Lapin kirjallisuusseuran toimintaan. Tekijöiden päivä on tullut tutuksi, ja nyt sain kunnian kirjoittaa tämän tekstin tälle foorumille. Käytän tilaisuutta hyväkseni: ehdotan voisimmeko keskustella jäsenmaksuvapauden myöntämisestä tai vapaaehtoisesta jäsenmaksusta niille Lapin kirjallisuusseuran jäsenille, jotka ovat Suomen kirjailijaliiton jäseniä? Näen, että kirjailijaliiton jäsenet Lapin kirjallisuusseuraan kuuluessaan tuovat ainakin jonkinlaista lisäarvoa seuralle sekä sen toiminnalle, vaikka eivät jäsenmaksua maksaisikaan tai maksaisivat vapaaehtoisen, esimerkiksi omaan harkintaan perustuvan jäsenmaksun.

 

Kirjailijantyöni ohessa toimin sivutoimisena kirjallisuuskriitikkona sanomalehti Kalevassa, kuten teistä jotkut varmasti tietävätkin. Haluan kertoa kaikenlaisten väärinkäsitysten sekä pahojen ajatusten välttämiseksi, etten itse päätä mitä kirjoja lehteen arvostelen. Kalevan kulttuuritoimituksen tuottaja Vesa Kärki lähettää arvostelijoille kirjat, jotka tulee lehteen arvostella. Mikäli haluat kirjastasi kritiikin Kalevaan, lähetä se tai pyydä kustantajaasi lähettämään Vesa Kärjelle Kalevaan Ouluun. Terveisiksi voi sanoa, että Jaatisen Pekka on kiinnostunut arvostelemaan teoksen. Näin minä saatan saada töitä ja sinä saatat saada kirjastasi kritiikin Kalevaan. 

  

Tekijöiden päivää vietetään tänä syystalvena Rovaniemellä, pääkirjastolla lauantaina 17.11. klo 12-14. Muistan kuinka jännitin ensimmäistä tekijöiden päivääni marraskuussa 2000. Tilaisuus pidettiin tuolloin Kemijärven kulttuurikeskuksessa. Nyt, 12 vuotta ja noin 110 kirjailijaesiintymistä myöhemmin, hymyilyttää jo hieman alkuaikojen jännittelyt. Kaikkeen tottuu, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Esiintyessään voi vain korkeintaan munata itsensä ja se ei ole kovin vakavaa, olen oppinut. Mitä rankemmin mokaa ja munaa, sitä paremmin jää mieliin. Tämän asenteen opin hyvältä ystävältäni, Sinetän Lehtojärveltä kotoisin olevalta ex-ammattilaisnyrkkeilijä Jyrki Vierelältä. 

Jouduin suoraan radiolähetykseen ensimmäistä kertaa Jyrkin kanssa hänen elokuvakäsikirjoitusprojektinsa tiimoilta kesällä 2003 ja ihmettelin miten miestä ei näyttänyt hermostuttavan lainkaan. Kysyin asiasta ja Jyrki nauroi, että ”tämähän on mahtavaa. Ajattele, jos minä mokaan itseni, niin kaikki kuulevat sen heti, eikä sitä voi pyyhkiä niin kuin nauhoitetussa lähetyksessä. Se on tosi nastaa.” Hämmästelin miehen rentoa asennetta aikani ja olen pikkuhiljaa alkanut sisäistää sitä itsekin. Sellaistahan se tämä elämäkin tarkemmin ajatellen on, ehkä hieman armeliaampaa kuitenkin: jos mokaa, voi jälkikäteen yrittää oikaista tilannetta tai ainakin pyytää anteeksi.

Tässäkin tahdon käyttää tilaisuutta hyväkseni ja pyydän sinulta anteeksi, mikäli ikinä missään olen loukannut sinua. Lopuksi toivotan sinulle, hyvä tämän tekstin lukija, mahdollisimman mukavaa syksyn jatkoa, hyvää vointia, hienoja hetkiä kirjallisuuden parissa sekä siunausta.

Pekka Jaatinen Rovaniemellä 30.9.2012

Mitä mieltä olet Pekan ehdotuksesta? Keskustelu on avattu Kirjallisuuseuran FB-sivuilla

https://www.facebook.com/pages/Lapin-Kirjallisuusseura/246858275401646?ref=hl  

 

www.pekkajaatinen.com

http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aperson_123176037222029

* * *

UUSIN ROMAANI NYT KAUPOISSA:

Kuolema Suursaaressa

http://wsoy.fi/yk/products/show/237301?category=170

http://www.suomalainen.com/fi/Kuolema-Suursaaressa-sku-P9789510392768

http://personal.inet.fi/koti/pekka.jaatinen/suursaar.html

 

 

 

 

Kirjallisuudesta ja urheilusta 

Sen verran kulttuuripalstalla urheilusta, että laiskalla sohvaperunalla on ollut rankka, mutta huikaiseva kesä; jalkapallon EM-kisat, yleisurheilun EM-kisat ja Lontoon olympialaiset. Kisoja kokopäiväisesti kirjallisen toiminnan ohella seuranneelle, kulttuurielämä on jäänyt vähäiseksi. Jos sitä nyt koskaan muutenkaan on ollut olemassa.

Joskus urheilussa kismittää lajin henkilöityminen. Suuri tähti varastaa huomion muilta. Keskittyy siellä täkkinsä alla, laji on tavallaan täysin henkilöitynyt hänen persoonaansa, mutta uudet kyvyt kampeavat väkisin syrjään laji-ikonin, joka yrittää kynsin ja hampain pitää kiinni valtikastaan.

Useasti uutuuskirjallisuudesta keskustellessa ja suositellessa hyvää kirjaa muille, kohtaa mielipiteen: ...no en minä sitä...sen naama ärsyttää televisiossa...en minä ole lukenut...sehän on aina lööpeissä...puhuu paskaa...en minä sen poikasen kirjoja lue jne...

Myönnän, että itseänikin monen kirjailijan persoona on ärsyttänyt. Heitin kuitenkin aikoja sitten roskakoriin moisen asenteen. Unohdin kokonaan kirjailijan persoonana ja tuotteena, joka hänestä nykyisin väkisin yritetään vääntää vastoin monen kirjailijan tahtoa. Toiset taas pyrkivät julkisuuteen hinnalla millä hyvänsä. 

Tuumin, että luetaan näitä. Ajattelin, että teksti ratkaisee. Ratkaisuni oli ainakin itselleni oikea. Tulin tulokseen hyvin monen osalla, että tämähän osaa kirjoittaa. Minulle on aivan sama, mitä kirjailija puuhastelee julkisuudessa ja mitä lausuntoja hän mistäkin asiasta antaa. Teksti ratkaisee. Se tekee kirjailijan. Vasta tämän jälkeen ehkä voi halutessaan tutkia kirjailijaa persoonana, hänen taustojaan ja vaikuttimiaan.

Erityisen ihastunut olen nuoren ja vahvan naiskirjallisuuden esiinmarssista. Muutamia nimiä mainitakseni: Venla Hiidensalo, Johanna Sinisalo, Katja Kettu, Rosa Liksom, Sofi Oksanen, Maria Peura, Jenny Linturi, Heli Slunga jne...osan heistä ollessa jo kokeneita kirjailijoita. Suosittelen lämpimästi heidän tuotantoaan hyvän kotimaisen kirjallisuuden ystäville ilman ennakkoluuloja ja -asennetta.  

Minulla on hämärä muistikuva lapsuudestani jostain 60-luvulta, kun isäni vei minut Rovaniemellä kirjastoon. Se taisi olla pieni puurakennus radan varressa, en nyt muista tarkalleen enkä tarkista Googlella asiaa. Löysin lukemisen ilon, joka on jatkunut näihin päiviin saakka. Etsin aina innolla uutuuksia ja varaan niitä kirjastosta ja ne tahtovat tulla yhteen pötkyyn sitten luettavaksi. 

Oma tieni kirjailijaksi on ollut tuskallisen pitkä ja hankala ja on yhä sitä. Siksi arvostan kaikkia kirjailijoita ihmisinä. Pidän itseäni itseoppineena kirjailijana ja aion myös pysyä sellaisena.

Lopuksi - "Kirja on menestyskirja silloin, kun ihmiset, jotka eivät ole sitä lukeneet, uskottelevat sen lukeneensa".  English Digest.

 

Juhani Valli

 

rovaniemeläinen kirjailija Juhani Valli on julkaissut kaksi eränovellikokoelmaa: 
2007 Juuret kairassa, Otava
2011 Kirveeniskuja kairassa, Otava 
kokoelmille on tulossa jatkoa
 
Valli on voittanut kahdesti Eränkävijän ja Metsästys & Kalastus –lehden valtakunnallisen eräkirjoituskilpailun ja saavuttanut kisassa myös muita palkintosijoja. Hän on saanut kirjalliseen työhön useita apurahoja eri tahoilta (mm. Lapin taidetoimikunta, Suomen kulttuurirahaston Lapin rahasto, Otavan kirjasäätiö ja Kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakunta).
 
Kirjoittamisen ja lukemisen lisäksi Valli harrastaa pienriistan metsästystä, digivalokuvausta, kuntoilua ja Ounasvaaran suojelua.
 
Kirjailijan mietteitä löytyy lisää blogista Juhani Vallin reviiri 
 
 
 

Joskus oli kuulemma vallalla käsitys, ettei kirjoittamista voi opettaa. Kuulostaa oudolta. Kukaan ei kyseenalaistane kuvanveistäjän, säveltäjän tai taidemaalarin opin tarvetta? Onneksi nykyisin luovaa kirjoittamista opetetaan ja opiskellaan siinä kuin muitakin taideaineita. Niin harrastajalla kuin ammattilaiseksi aikovalla on mahdollisuus hakea lisäoppia ja -intoa. Sitä hauskuuttahan meitä oli taas runsaat neljäkymmentä ihmistä todistamassa Sodankylässä kesäkuussa.

Loppukesä on sopiva ajankohta miettiä haluaisiko kirjoittaa talven aikana kesäkursseja tavoitteellisemmin. Tarjontaa on. Suoritin viime talvena Rovaniemellä Lapin kesäyliopistossa Turun yliopiston vaatimusten mukaiset luovan kirjoittamisen perusopinnot. Opiskelu koostuu lähiopetuksesta, etäopetuksesta ja tietenkin paljosta omasta kirjoittamisesta. Kokonaisuuteen kuuluu niin lyriikkaa kuin tietokirjoittamista, sekä proosaa että draamaa ja siitä voi valita halutessaan vain jonkun palasen. Ilmoittautumisaika ensi talven kurssille on käynnissä. Lisätietoja löytyy Lapin kesäyliopiston sivuilta

Tenttejä opiskeluun ei sentään sisältynyt, mutta muuten se oli hyvin erilaista kuin mihin olin erinäisillä kesäkursseilla tottunut. Mielestäni kurssi oli antoisa, joskin päivätyön ohessa kaamoksen pimeydessä kirjoitustehtäviin paneutuminen tuntui väliin raskaalta. Etäyhteyksien ja tuntien sovittelemisen ansiosta osallistuminen oli mahdollista muillekin kuin rovaniemeläisille,. 

Jos yliopistokurssi tuntuu liian sitovalta, niin Taivalkoskella Päätaloinstituutissa on mahdollista opiskella Taija Tuomisen johdolla vuoden mittainen luovan kirjoittamisen kokonaisuus, joka koostuu neljästä lähijaksosta ja niiden välisestä ohjatusta etäopetuksesta. Kurssista lisätietoa instituutin verkkosivuilta

Monille kursseille voi osallistua asuinpaikasta ja kulkumahdollisuuksista riippumatta. Lapin kirjallisuusseuran hallituksen varajäsen, Virpi Yliraudanjoki, opettaa ensi talvena "Luovuutta tieteelliseen kirjoittamiseen" -verkkokurssia Helsingin yliopiston Palmeniassa. Palmenian verkkosivuilta löytyy myös monia muita kirjoituskursseja, mm. käsikirjoitushautomo kirjoittajille, joilla on jo aika pitkälle työstetty teos pöytälaatikossaan. 

Lopuksi mainostan vielä Kansanvalistusseuran tarjontaa. Kansanvalistusseuran etäopiston houkuttelevan monipuolinen kurssitarjonta löytyy tästä linkistä. Kiinnostaisiko laululyriikka, tai elämäntarinallinen kirjoittaminen?

Jaa, ehkäpä täytyy taas jollekin kurssille ilmoittautua, alkoi sen verran innostaa noiden sivujen selaileminen! 

 

Arja Vasama 

 

 

 

Kirjoitetaan vaihteeksi kateudesta, suomalaisesta ominaisuudesta ja luonnonvarasta, joka saa pienen ihmisen venymään mitä ihmeellisimpiin suorituksiin. Kateus on olennainen osa kaikkea ympärillämme ja on läsnä lähes jokaisessa ihmisessä. Kateudessa voi olla hyvääkin. Kuinka monesti juuri kateus saa esimerkiksi tekemättömän tehdyksi. Oikein käsiteltynä ja kurissa pidettynä se auttaa meitä ponnistelemaan saavuttaaksemme haluamaamme.

Itsekin tunnen joskus kateutta, mitä sitä kieltämään. Joku kirjoittaa minua paremmin, joku laulaa minua paremmin. Tiedä vaikka jostain löytyisi joku, joka on ihmisenä minua parempi. Tiedän myös sen että minua kadehditaan, olenhan kirjailija. Totuus on silti aina tarua karumpi. Teen tehdastyötä elättääkseni itseni ja maksaakseni laskut ja lainat. Vapaa-aikana harrastan kirjoittamista. Jokainen kateellinen voisi kokeilla, montako tuntia menee tietokoneen ääressä yhden romaanin aikaansaamiseksi. Romaanin, jonka rahallinen hyöty, ainakin minun kohdallani, lasketaan sadoissa euroissa. Ei tuhansissa, eikä kymmenissä tuhansissa. Saa toki olla kade, en vain ymmärrä miksi.

Kirjailijat eivät tee poikkeusta. Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa, joten ei ole mikään ihme, että kirjailijat harvoin hakeutuvat vapaaehtoisesti ja vapaa-ajallaan lajitovereidensa seuraan. On silti olemassa hieno esimerkki siitä, miten yksinäistä työtään tekevät kirjailijat voivat tehdä toisin. Esimerkki on nimeltään Kemin Prosaistit. Olemme oivaltaneet jotain arvokkaampaa kuin kateus ja kilpailu. Seitsemän yksilöä, jotka osaavat ja ennen kaikkea tahtovat kannustaa toisiaan. Meillä kaikilla on paikkamme kemiläisten, lappilaisten ja suomalaistenkin lukijoiden kirjahyllyissä, joten miksi kadehtia ja kilpailla. On hienoa että olemme onnistuneet kääntämään yksilön heikkoudet ryhmän vahvuudeksi. Nyt minäkin tajuan, että muilla kirjailijoilla on ihan samat ongelmat ja vuoret ylitettävänä kuin itselläni. Suosittelen lämpimästi tällaisen yhteistyön aloittamista myös muilla paikkakunnilla.

Virpi, Siiri, Ritva, Eija, Jorma ja Jussi. Jatketaan maailman parantamista ja esimerkin näyttämistä. Tiedä mitä siitä vielä syntyykään. Ehkä Konsultin kompurointi Lapin emiiriksi oli vain alkusoittoa tulevasta. 

 

Kari Hanhisuanto
 
 
 

Lapin tuhat tarinaa

Anto Leikola on Helsingin yliopiston oppihistorian emeritusprofessori, jonka laaja kirjallinen toiminta ulottuu monella tapaa myös Lappiin. Ranualainen Mäntykustannus on julkaissut Osmo Pekosen ja Johan Stenin toimittaman Leikolan 75-vuotisjuhlakirjan tänä vuonna. Kirjaan on valittu laaja kirjo ”filosofisia matkakirjoja” ja merkillisiä tarinoita tieteen ja kirjallisuuden liepeiltä.

Kulttuurihistoriallisen matkasauvan lukijalle tarjoaa Matti Klingen johdantoartikkeli Filosofinen matkamies. Hän piirtää sauvallaan laajan ajallisen perspektiivin Euroopan matkakirjallisuuteen ja matkustamisen filosofiaan kirjallisuudessa.

 Artikkelikokoelman kirjallisuushistorialliset artikkelit kertovat tunnettujen kirjailijoiden vähemmän tunnetuista Lappi-yhteyksistä. Ne ovat joko kirjoittajan omakohtaista muistelua, kuten Samuli Aikion kirjoitus Robert Crottetista tai arkistojen kätköistä löytynyttä, kuten Kajsa Anderssonin Marguerite Yourcenar -artikkeli. Muita aiheita ovat K. M. Wallenius, Aila Meriluoto, Kaari Utrio kirjailijan itse kirjoittamana ja Matti Leikolan kirjoitus Lapin metsätaloudesta kaunokirjallisuudessa. 

 Kaunokirjalliseen ryhmään kuuluu myös artikkeli naisten alkupanoksesta Lapin matkailukirjallisuuteen: Fredrika Bremer ja Alexandra Gripenberg vaikuttivat erityisesti Tornionlaakson – ja Aavasaksan -  matkailun mielenkiinnon viriämiseen. Meni muutama vuosikymmen ennen kuin naisten ääni kuului Kaarina Karin vetämien pääkaupunkiseudun virkanaisten Haltin valloitusmatkojen myötä.

Tämä teos esittelee ennen muuta Lapin matkailijoita. Toki kirjoitetaan Lars Levi Laestadiuksesta ja vähintään mainitaan muitakin lappilaisia kirjailijoita, mutta tämä on lähtökohtaisesti Lapin-kävijöille omistettu teos. Lapin kulttuurihistorian tärkeitä lähteitä ovat Lappi-teossarjat ja vaikkapa Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria, samoin Lapin yliopiston tutkijoiden moni-ilmeinen Lapin tutkimus. 

Kaari Utrio on oivaltanut, kuinka mielenkiintoinen vaihe Suomessa ja Lapissa oli 1800-luvun alku. Pappi Jaakko Fellman on aikalaisensa Laestadiuksen rinnalla erityinen henkilö ja väylä ajan laajoihin kulttuuriyhteyksiin. Lapin kulttuurihistoriaa ei voi kuitenkaan kirjoittaa ennen kuin saamelaiskirjallisuus avautuu (lue: käännetään) lukijoille. Ajattelua ja teoksia rikastuttava (ja tasavertainen) vuoropuhelu suomalaisten ja saamelaisten kirjailijoiden väliltä puuttuu. 

 

Irene Piippola

 

 

 

"Minä olen kyllä sitä mieltä että..."  Niin, mitä mieltä? Tuntuuko joskus ettet osaa ilmaista mielipidettäsi niin hyvin kuin haluaisit? Halki, poikki, pinoon, niin että mielipidekirjoitus, kolumni tai nettikommentti varmasti luetaan ja ymmärretään? Mitä jos tulisit 4.-9.6. Lapin Kirjallisuusseuran ja Revontuliopiston ”puukonteroituskurssille”. Uuden mielipidekirjoittamisen kurssin vetää monipuolinen ammattilainen, kulttuurilehti Kaltion päätoimittaja Paavo J. Heinonen Oulusta.

"Minun pöytälaatikkooni ei kerry mielipiteitä vaan runoja. Tekisi mieli kirjoittaa enemmänkin, mutta kun ei oikein tiedä onko niistä mihinkään. Voisiko runojen kirjoittamista oppia?” "Voisi", sanoo runoilija Riina Katajavuori. Hyvän ohjaajan kannustavassa ryhmässä voit löytää sisäisen runoilijasi, tai jos olet jo kirjoittanut runoja, saat uutta näkemystä, palautetta ja intoa.

”Ei mitään runoja vaan ihan tavallista tekstiä. Tarinoita, juttuja.” Tule lyhyen proosan kurssille! Proosaa on kaikki suorasanainen kaunokirjallinen teksti. Luovan kirjoittamisen ohjaaja Maippi Tapanainen tulee ensi kertaa Sodankylään ohjaajaksi.

Toiset meistä haluavat kirjoittaa oikeasti tapahtuneista asioista. Miten muuttaa elämä tarinaksi, jonka toisetkin haluavat lukea? Kirjailija Taija Tuominen on erikoistunut ohjaamaan elämänkerrallisen proosan kirjoittamista. 

"Minä kaipaan tylsään elämääni vähän draamaa!" Sitä löydät Juha Hurmeen kurssilta. Draamaryhmässä voit innostua kirjoittamaan näytelmä- tai kuunnelmatekstiä tai sitten otat opista onkeesi kun kirjoitat proosatekstien dialogia.

"Mutta kun en minä ole kirjoittanut mitään sitten kouluvuosien. Uskallanko tulla kurssille?" Painokas kyllä. Sodankylän kursseilla on joka kesä mitä kirjavin joukko ihmisiä. Nuorista eläkeläisiin, Lapista ja muualta. Yhteistä on rakkaus kieleen ja kirjoittamiseen.

Edellisten kurssien kokemuksia ja tarkat ilmoittautumisohjeet löydät näiltä verkkosivuilta. Valitse vasemman laidan listalta kohta "Kirjoittajakurssit" tai katso "Ajankohtaista" -otsikon alta, etusivun oikeasta laidasta. Tavataan Sodankylässä!

 

Arja Vasama

 

 

 

En ole saanut makua mikrobloggaukseen, vaikka koemielessä avasinkin tilit Facebookiin, Twitteriin ja myös Google+:aan. Edelliset lepäävät, mutta viimeisen lopetin, kun kyllästytti se että palvelu työnsi tuntemattomia ja minua eri ”piireihin”. Lukemista tuli kaiken aikaa ihan liikaa. Sanoin irti koko Google +:n, koska en osannut sitä hallita. Olisin voinut olla vaikka Dalai Laman ”piirissä”. Se on itsepetosta, on tulkintani kuin ketun happamista pihlajanmarjoista.

Ehkä mikrobloggauksella voi olla tarvetta tiedotuskanavana kuten Lapin kirjallisuuseuran Twitterillä, jota ei tosin ole tullut seurattua. Haluaisin pettyä luuloissani ja tietää onko todella toimivaa mikrobloggausta, vai onko tämä kaikki vain hypetystä. Kirjallisuusihmiset tuntuvat vannovan painetun tekstin nimeen, kuten teki Saara maaliskuun pääkirjoituksessa. Minä en välttämättä. Onhan se totta, että oikeihin kirjoihin liittyy tunnearvoja. Minulla on ollut lukulaite jo viitisen vuotta, siellä on tuhansia kirjoja, joita luen kuitenkin vain matkoilla, jos luen. En ehdi edes paperisiakaan, joita myös on tuhansia. Suunnittelen jossakin vaiheessa tablet-tietokoneen hankintaa, se että niillä on nahkeata kirjoittaa, hieman hillitsee.

En sinänsä usko enää blogeihinkaan, vaikka muistan kuinka innostunut olin niistä jo kymmenen vuotta sitten, siitä mahdollisuudesta, jonka ne näyttivät tarjoavan tavalliselle ihmiselle julkaista. Ehkä olen vain väsynyt, kun ajattelen, että suomalaisten blogien laatu on romahtanut. Siinäkin luulossa haluaisin pettyä ja kokea uuden innostuksen.

Olen kolme vuotta haravoinut nettiä ja löytänyt silti sieltä aarteita tuosta resignaatiolta vaikuttavasta alustuksesta huolimatta. Kukaan toinen ei vain tunne jakavan innostustani.  Enimmäkseen löydöt eivät ole uutta fiktiota eivätkä blogeja vaan asiaa. Siellä on ihastuttavia verkkonäyttelyitä, klassikkotekstejä, historiaa, maantietoa, luontoa, Suomi-tietoutta, mediaa, kuvia, ääntä, musiikkia…  Kaikessa kansainvälisyydessään suomalaiset tuntuvat elävän kuitenkin eristyksissä. Todellinen (passiivinenkin kuten itselläni) kielitaito on melko harvinaista, edes englantia ei tunnuta osaavan. Ruotsi on aivan vieras, muista kielistä puhumattakaan. Suomi on saari.

Mikrobloggaus eli Facebookit, Twitterit ja Google +:at näyttävät olevan narsistisen ja pinnallisen aikamme höttöä, jonka rinnalla tavalliset blogit vaikuttavat syvällisiltä. Aitoja elämyksiä saa paperikirjoista, elävästä elämästä ja luonnosta mutta yhtä hyvin netistä, on vain mentävä peremmälle verkon saleihin eikä jäätävä porstuaan notkumaan.

 

Jukka Melaranta

Oppitori on tuon kolmen vuoden matkan tulos.

 

 

Onneksi huhut paperisen kirjan kuolemasta ovat ennenaikaisia. Suhtautuminen perinteiseen kirjaan ei ole kiinni lukijan iästä. "Vanhanaikaisen" kirjan lukunautinto vain on toisenlainen kokemus kuin lukeminen lukulaitteelta. Paperinen kirja tuntuu kädessä ja tuoksuu nenässä oikealta kirjalta. Jopa sivun kääntämisellä omin sormin on merkityksensä. Hiljainen paperin kahahdus, jonka korva aistii, on osa lukemisen rituaalia.

Toki myönnän, että lukulaitteella on sijansa ja tulevaisuutensa monessa yhteydessä. Matkalle voisin kuvitella ottavani kirjahyllyllisen lukemista ladattuna lukulaitteeseen, mutta iltalukeminen kotisohvalla tai omassa sängyssä… ei, siihen ei ole paperisen kirjan voittanutta. Ja mitä tapahtuu, jos lukulaite tipahtaa käsistä lattialle, kun ei malta lopettaa, ennen kuin silmät lupsahtavat kiinni?

Jos itse kirja on paperin makuinen, niin siitä ei pidä syyttää lukijaa. Se paperin maku ei katoa lukulaitteellakaan.

Lapin luonto on pukeutunut vasta prameimpaan talviasuunsa, mutta silti maaliskuu herättelee lappilaisenkin mielenmullassa siementä, jossa itää kevään odotus. Pystymme kuvittelemaan, kuinka silmut suurenevat. Jännäämme, milloin luonto heittää talvihorroksen silmiltään. Aistit heräävät myös meillä juurettomilla luontokappaleilla, jotka pääsemme killumaan jalat irti maasta.

Kevät on kaiken uuden aikaa, luovuuden aikaa. Ajatukset nousevat siivilleen, ja inspiraatio – tai mikä kummajainen se lie – sirkuttaa puissa, kimaltaa jääpuikon nokassa, kultaa puitten latvoja ja paljastaa rinteeseen pälven. Luonto tyrkyttää ihmeitään: "Ota kiinni! Pue sanoiksi!" Luomisen tuska on siitä mukava vaiva, että siitä pääsee luomalla. Mainion luomisotteen saa esim. Sodankylän kirjoittajakurssilla samanhenkisten lapionheiluttajien joukossa.


Näinhän siinä kävi – mielikuvitukseni lähti liihottelemaan! En millään pystynyt pidättelemään, kun päivä on hurjasti pidentynyt ja aurinkokin jo lämmittää.

Saara Heikkinen
http://personal.inet.fi/viihde/jutunjuuret/

 

 

Terveisiä Sallan Saijalta

Mitähän mahtaisi tuumia muinainen esi-isämme Tuomas Saija jos pääsisi kommentoimaan jälkipolviensa nykyelämää. Siellä missä hän aikoinaan kalasteli, metsästeli ja hankki elantonsa, pörisee ihan erimallinen elämä kuin silloin, reilut kolmesataa vuotta sitten.

Saija, pieni itälappilainen kylä rajanpinnassa, mitähän siitä voisi kertoa? Ainakin sen, mitä mainitsi kerran muuan naapurikyläläinen: ”Saijalaiset ovat niin siistejä, ettei siellä saa paskaakaan ajaa maantiellä”.

Kalaa  oli muinoin syötäväksi ja myötäväksi asti. Peuroja ja muuta riistaa niin paljon, että katastettuaan paikan totesi; ompa tässä hyvä sija (=saija), jovain. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Ensi asumuksenaan kai kodikas turvekota. Uutisia muun maailman menosta sai jos sai, satunnaisten kulkijoitten mukana, jos ei itse lähtenyt sen kauemmas. Nyt ne jälkeläiset näpyttelevät kapuloitaan ja vilkuilevat nettiä alinomaa eikä mikään maailman kolkka ole kaukana mistään. Heti kohta pääsee katsomaan, minkälaista tuhoa aikaan saikaan tsunami toisella puolen maapalloa tai minkä värinen missi Ameriikassa on vallassa.

Kovin helpolla ei sivistys sauttanut näitä kairoja. Kärsitty on ja kovasti töitä tehty. Nälkävuodet, sodat, puute, pelko ja vaino, Ruotsiin muutot, taantumat ja karppaus. Kaikki on nähty näillä kairoilla. Minkälaisia tragedioita kätkeekään taaksensa lause: ”Mies, maksa munat”.

Millä hauskuutti Tuomas itseänsä? Mitäpä mahtaisi mainita kun kuulisi jazzinvingutusta Saijapirtiltä? Olisiko se hänestä toispuoleisten mölinää vai saattaisiko jopa tossu vipattaa? Tuomas retuutti kamppeitaan peuran perässä ja kantoi selässään sen minkä jaksoi. Nyt kylän raitilla vilistää toinen toistaan isompia hevosettomia vaunuja, joilla pääsee kirkolle nopeammin kuin ehtii ajatus perässä. Auto saattaa olla jo kirkolla, mutta sielu vielä räpistelee Vittajängän mutkissa. Viinaa hiihdetään hakemaan Sallan Alkosta yli neljänkymmenen kilometrin päästä. Selväpäistä hommaa Tuomaksenkin mielestä.

Jos ei ihan Linnan tai Päätalon vertaista tekstiä ole täältä maailmalle rustailtu, niin sitä enemmän on raatailtu, tarinoita kerrottu ja kuunneltu. Vaikka moni tuon taitaja on jo mennyt Tuomaksen luo, liian moni. Meiltä ei sana jää kurkkuun pyörimään vaikka saattaa tipahdella joillakin niin harvakseltaan, että eteläläiset hermostuu.

Konstit jos on loppuneet niin on keinot otettu käyttöön. Tuomas kävi kysymässä vaivoihinsa apua omalta noidaltansa, me taas piipahdetaan apteekkiin. Se ja sama, eletään aikamma ja Kukkuran juurelle joudutaan. Hän sai aikoinaan apua ruumiinmullista. Nykyään samariini tehoaa.

Se on tuo saijalaisuus ollut aikamoinen voimavara kun on maailmalla rähjäytynyt. Siitä on voinut kuuluttaa vähän isompaankin ääneen huonokuuloisten seurassa. Nuoressa polvessa monta monilahjakkuutta. Pankaapa muistiin nimi Rante.

On täällä vain niin mukavaa, että meinaan tulla kupsehtimaan seuraavassakin elämässä näihin maisemiin.

Eija Nissinen, veres Lapin Kirjallisuusseuran hallituksen jäsen

 

 

Hyvät kirjallisuuden ystävät!

Vuosi 2012 merkitsee kohdallani kirjaimellisesti uusia haasteita ottaessani vastaan Lapin Kirjallisuusseuran puheenjohtajan tehtävät. Kiitän jäsenistöä saamastani luottamuksesta sekä aikaisempia puheenjohtajia Alli Listeä ja Tuula Saraniemeä sekä seuran entisiä että nykyisiä hallituksen jäseniä heidän tekemästään työstä seuran hyväksi. Lapin Kirjallisuusseuran talous ja hallinto ovat vakaalla pohjalla. Voin turvallisin mielin ryhtyä uuteen toimeen.

Inarilaisena kirjoittamisen harrastajana tutustuin seuran toimintaan vuonna 2004, jolloin eräkirjailija Seppo Saraspää suositteli minulle Sodankylän kirjoittajakurssille osallistumista. Olen saanut monena vuonna oppia niin proosassa, lyriikassa kuin draamassa ja sitä kautta löytänyt tieni sanataiteen ohjaajaksi. Ilokseni voin todeta, että ensi kesän kurssianti on pysynyt korkeatasoisena ja ajan tasalla. Uusi mielipidekirjoittamisen kurssi tarjoaa varmasti työkaluja ytimekkääseen mielipiteiden vaihtoon niin blogeissa ja kuin erilaisilla keskustelupalstoilla.

Kirjoittajakursseilla murtui myös myytti kirjoittamisen yksinäisyydestä. Kursseilta on löytynyt uusia ystäviä, joiden kanssa on voinut antaumuksella keskustella kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Pienryhmissä on myös helpompi antaa tekstinsä kriittiseen tarkasteluun. Rakentava, asiantunteva palaute on paras apu oman kirjoittamisen kehittämiseen.

Toinenkin myytti on murtunut. Lapin Kirjallisuusseura ei ole pelkkä kirjoittajien foorumi. Seura tekee perustavaa laatua olevaa työtä lappilaisen kirjallisuuden hyväksi. Kahdesti vuodessa ilmestyvä Lapillinen -lehti tarjoaa jäsenistölle jo nyt kattavasti lappilaisia lukuvinkkejä. Ajantasaisilta seuran nettisivuilta saat tietoa niin lappilaisista kirjoista, kirjailijoista, arvostelupalvelusta kuin kursseista.

Tätä työtä ei tehdä yksin. Jäseniltä saatu palaute ja uudet ideat ovat aina tervetulleita. Pyrin yhdessä uuden hallituksen kanssa tuomaan lappilaisen kirjallisuuden lähemmäksi lukijaa myös sosiaalisen median avulla. Internetissä välimatkat eivät ole esteenä, lappilaisella kirjallisuudella on mahdollisuus tavoittaa lukijoita ympäri maailmaa. Suurin haaste on päästä esille monenlaisen tietotulvan keskellä.

Toivon myös tapaavani teitä, Lapin Kirjallisuusseuran jäsenet, erilaisissa kirjallisissa tapahtumissa kuten kerran vuodessa järjestettävillä Tekijöiden päivillä ja tietysti tammikuun lopulla Pohjois-Suomen kirjailijapäivillä Kemissä.

Antoisaa kirjallista uutta vuotta 2012 toivottaen

Eija Miranda Silventoinen
puheenjohtaja
sanataiteen ohjaaja, Ivalo
Twitter: http://twitter.com/EijaMiranda