Joulu on minulle nostalgista aikaa. Piehtaroin sen muistoissa. Samalla tunnen itseni rikkaaksi: ajatuksen mitalla voin elää menneessä, mutta myös nykyhetkessä tai tulevaisuudessa. Ajatus on kuin kaukoputki. Se tarkentaa ihmisen kokemukset aisti- ja tunnelinssien avulla mikroskoopintarkkoihin hetkiin. Ja mikä ihmeellisintä, voimme selata ja katsella sen avulla ”muistialbumiamme” milloin ja missä tahansa - riippumatta siitä, millainen tila tai maisema avautuu silmiemme näkökentässä samanaikaisesti.


Elämäkertakirjoittamisessa, jonka tuotoksia nähtiin myös lappilaisten kirjailijoiden Tekijäinpäivässä, muistikuvat sukeutuvat sanoiksi.  Niihin tallentuvat päähenkilön elämänkäänteet. Toisaalta pienet ja kirjoittaessa vähäpätöiseltäkin tuntuvat yksityiskohdat voivat saada lukijan aistimaan elämänsä peilissä jotain suurempaa. Voimaannuttavassa lukukokemuksessa toisen muistot saattavat aiheuttaa alkuräjähdyksen kokonaiselle omien muistojen vyörylle, joka ryöppyää runoja, aforismeja, novelleja, romaaneja/romaanisarjoja, kolumneja, näytelmä - tai elokuvakäsikirjoituksia, mitä tahansa sana- tai muun taiteen muotoja.


Oman ”muistialbumini” varhaisin joulukuva nousee esiin sen kulinaariselta kohdalta. Kotipellon viljasta kypsytetty talkkuna läskistä sulatetun rasvan eli tirripaistin kera oli namia. Sitä saatiin nauttia onnellisen tietämättöminä hyvistä tai pahoista kolesteroleista. Toisesta jouluherkusta, itse valmistetusta lipeäkalasta, jäi jäljelle kätevä leikkiväline pitkiksi pyhiksi. Kapakalan selkärankanikamiin pujoteltiin lanka ikään kuin helmiin ja sidottiin renkaaksi. Rengas piilotettiin sitten selän taakse, osa nikamista puristettiin nyrkin sisälle ja arvuuteltiin toisilta vuoron perään ”pari vai liika”? Oikea arvaus antoi vastaajalle pisteen ja vuoron kysyä. Näin haettiin aina leikin voittajaa niin kauan kunnes aikuiset kyllästyivät.


Joulun ensimmäinen mainos osui silmiini lokakuussa. Se kehotti herkuttelemaan, aloittamaan makean mussuttelun kaksi kuukautta ennen varsinaista ”suun ruoka, juoma, meno muu” – riemujuhlaa.  Pitäisikö joulu kaluta alusta loppuun ennen aikojaan? Ahmia Tommy Tabermannin runon  ”Mullekaikkihetinyt” – hengessä kuten muukin elämä?


Olen taas kerran aloittanut joulumainosten keräilyn postilaatikosta. Saldo on vasta 32. Teksteinä toinen toistaan autuaaksi tekevimpiä superlatiiveja ja ihan ”ilmaiseksi”! Toivottavasti jaksan loppuun asti. Sillä… mitä enemmän mainoksia kertyy, sitä itsenäisempi/-päisempi tulen olemaan lahjahankintojen suhteen. Yksi on kuitenkin varmaa (ethän kerro kellekään?): ensisijainen valintani on kirja. Kuten monen muun, kenties sinunkin. Myös toivelistalla.  
Toivotan joulun herkkuhetkiä kirjojen parissa!

Sinikka Lappeteläinen

 

Torsti Lehtinen on antanut kirjoittamisoppaalleen mielikuvitusta kiehtovan nimen Sanojen avaruus. Esko Valtaoja on kotona maailmankaikkeudessa.  Valtaojan avaruus koostuu tähdistä, planeetoista, galakseista, mustista aukoista, erikokoisista kivenkappaleista ja ihmisten avaruuteen lähettämästä romusta sekä suuresta tuntemattomuudesta.

Torsti Lehtisen sanojen avaruus kiehtoo enemmän mielikuvitusta. Ajattelen, että sanoilla on jonkinlainen oma maailmankaikkeutensa, avaruus, jossa kieppuu erikielisiä sanoja, kadonneiksikin luultuja. Suomen kielen sanasumu on kirkas meille, jotka etsimme mieleisiämme sanoja.  Sanojen avaruus on eri asia kuin bittiavaruus, johon katoavat erilaisille läpysköille näpyttelemämme sanat kun klikkaamme Lähetä-näppäintä. Tähän avaruuteen lähetettyjä sanoja on vaikea kahlita ja mahdoton saada takaisin. Sananvapaus on valtava voima, jota diktaattorit eri maissa vihaavat ja haluavat kahlita.

”Ihmeitä tapahtuu: aivan äkkiarvaamatta voi huomata olevansa menossa Kiinaan…”, aloittaa Pentti Haanpää matkakirjansa Kiinalaiset jutut. Hän kuvaa hieman ironiseen sävyyn Maon Kiinassa näkemäänsä ja kokemaansa. Englannissa asuva kiinalainen kirjailija Jung Chang koki nuorena konkreettisesti Maon ohjenuorat koulutuksesta: ”mitä enemmän luet, sitä tyhmemmäksi tulet”. Poliittista satiiria ei tunneta Kiinassa, ”Totuuden ministeriö” valvoo kaikkea tiedonkulkua.” Vain positiiviset uutiset puolueen komiteoista ja hallituksen työntekijöistä ovat sallittuja, ei kuoliaaksi kidutettujen tapauksista”. Sanojen avaruus on tuntematon käsitys Kiinassa. Facebook,Youtube yms. eivät ylitä Kiinan muuria, televisiokanavia velvoitetaan lähettämään ”moraalia, yleistä turvallisuutta sekä kotitöitä” tukevia ohjelmia. Kiinan muurilla kävellessäni koin Pentti Haanpään tunteen: Ihmeitä tapahtuu.


Matkan jälkeen
Hilpeän matkaseuran jälkeen/tyhjyys
Suurkaupungin taukoamattomasta/melusta
ajattoman aavan hiljaisuuteen
pehmeä sammal/karpalon kirpeys
erämaan äänettömyys ja rauha.

Harakat nauroivat Hyrrälle.


Toini Marjamaa

 

 

 

Syksyllä julkaisseet kirjailijat korjaavat paraikaa työnsä satoa. Sen tiimoilta ollaan esillä, vieraillaan kirjakaupoissa ja kirjastoissa, markkinoidaan. Syytä onkin kiirehtiä, sillä jo tammi- helmikuulla edellisen syksyn uutuuden voi poimia kirjakaupan alehyllystä.

Äskettäin valmistui myös tutkimus kirjailijoiden ansioista. Tutkimuksen mukaan keskivertokirjailija kuittaa vuoden aherruksestaan, kirjasta 2000 €. Se tietää noin viiden euron päivätienestiä. Vaikka mukaan lasketaan muutkin kirjallisesta toiminnasta kertyvät tulot, lehtikirjoitukset, esiintymispalkkiot ym. jää vuosiansio 3000 euroon. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kirjailijoiden ansiotaso on laskenut kaiken aikaa. Niinpä nykyään ani harva kirjailija tienaa leipänsä pelkällä kirjoittamisen työllä. Täyttä työtä se on, vaikkeivät kaikki vieläkään kirjailijan työtä työksi miellä.

Kirjailijoita tukevat eri kulttuuritahot jakamalla vuosittain erisuuruisia ja erimittaisia apurahoja. Joka vuosi kuitenkin 80% kirjailijoista jää ilman apurahoitusta.
Kaikesta huolimatta kirjailijan työtä arvostetaan. Yhä useampi kynäilijä haaveilee kirjailijan urasta, tai ainakin pyrkii löytämään tekstilleen kustantajan. Mistä moinen hinku kirjoittamiseen? Tokko kovin moni rahan vuoksi ryhtyy kirjoittamaan. Syyt luomisen innostukseen piilevät jossain muualla. On ja tulee tarve sanoa, kertoa ajatuksensa muillekin.

Kirjajulkaisujen nimikemäärä kasvaa vuosi vuodelta. Uusia tekijöitä ja kustantajiakin putkahtaa markkinoille sekoittamaan ennestään kireitä kirjamarkkinoita. Käykö lopulta kirja-alan toimijoille samoin kuin muillekin markkinavoimien armoilla pyristelevien yrittäjien: jäljelle jää vain, en sanoisi yksin parhaat, vaan sitkeimmät.


Joka tapauksessa, pystyäkseen kirjoittamaan, valtaosa kirjailijoista joutuu etsimään toimeentulonsa muilta kuin kirjamarkkinoilta. Nyt kun viimeisetkin ruskamatkailijat ovat Lapin kairoilta kaikonneet, on jänkäsoidemme karpalo parhaimmillaan. Ei liene karpalosta, sen kummemmin kuin muista metsiemme marjoista kynäilijän talouden pönkittäjäksi. Mielen ja kunnon kohentajaksi kumminkin.

Jorma Koski

 

 

 

Terttu Hyttinen otti yhteyttä huhtikuun alussa. Hän lähetti kansiollisen runoja ja pyysi Erkki Alajärveä piirtämään kannen runokirjaan. Samalla hän pyysi neuvoja ja apua, miten saisi kirjan julkaistua. Kirjan kustannuskuntoon saattaminen luisui vähitellen minulle. Ajattelin, että kun kyseessä on 93-vuotias ihminen, joka on julkaisemassa ensimmäistä runokirjaansa, niin pitäähän kirja saada valmiiksi. Tehtävästä tuli minulle hyvin antoisa.


Runot olivat kansiossa valmiina. Terttu sanoi heti, että niistä ei muuteta riviäkään. Kustantajaksi valikoitui tamperelainen Mediapinta Oy, joka tavanomaisen kustantamisen lisäksi tekee ns. palvelukustanteita. Se on omakustanteen ja täyskustanteen välimuoto. Kustantamo huolehtii kirjan painamisesta, markkinoinnista ja levityksestä. Kirjoittaja ostaa sopimuksen mukaisen määrän kirjoja.


Ihailin sitä hengen voimaa, jolla Tertun ikäinen ihminen paneutui kirjan valmisteluun. Vaikka runot olivat valmiina, prosessi kirjaksi vaati voimia. On varmasti ihan valtakunnallinen saavutus, että 93-vuotias julkaisee esikoisrunokokoelman.


Runot ovat syntyneet kymmenien vuosien aikana tavallisina ja erilaisina päivinä, kuten Terttu sanoo kirjan alussa. Tertun runoja on julkaistu lehdissä ja lausuttu eri tilaisuuksissa ympäri maata jo vuosikymmeniä. Erityisen suosittu on ollut runo isoäiti Mariasta. Se kertoo vanhasta äidistä, joka turhaan odottaa kirjeitä ja käyntejä lapsiltaan, jotka ehtivät lähettää vain kuvapostikortteja matkoiltaan.


Teoksessa näkyy kiinnostavalla tavalla se pitkä aikaväli, minä aikana runot on kirjoitettu. Yllättävästi ajankohtainen jälleen on esimerkiksi runo Ydinsaasteen varjossa maailmanvuonna 1986. Silloin oli Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus, viime keväänä kamppailivat japanilaiset Fukushiman ydinvoimalan tuhon kourissa.


Toimittajan työssään näköalapaikalta katsellut Terttu kritisoi terävästi päättäjiä, jotka eivät näe pienen ihmisen ahdinkoa. He kyllä tulevat Lapin hohtaville hangille ja yöttömään yöhön, mutta kaamosaikana kukaan ei tarkasta eikä tarvitse Lappia. Lapin akan ja Lapin ukon lapsikatraineen on elää kitkutettava eteenpäin säässä kuin säässä.


Lapsista ja nuorista Terttu kirjoittaa sekä hellyttävästi että kantaaottavasti. Lapsista jotka ovat oppineet suojautumaan iskuja vastaan ja lapsista, jotka ovat kykenemättömiä puolustautumaan. Mutta myös lapsista, jotka elävät iloista ja turvallista lapsen elämää.


Vajaan kolmen kuukauden kuluttua työskentelyn aloittamisesta vietimme teoksen julkaisujuhlaa Hannuksenkartanossa Sodankylässä, missä Terttu nykyään asuu. Näin Terttu kuvaa lokakuuta samannimisessä runossa:

 

 

Pilvet repesivät auringon edestä
ja vastasatanut lumi
oli kuin suuri
villieläimen talja
kirjailtuna
ruskan punaisilla lehdillä.

Tämä on luopumisen
hyvästijätön
ja lähtemisen aikaa.
Helähtäen soi yksiöinen
jääriitto kaislikossa.

Tämä on lumeenpiiloutumisen aikaa.


Runokirjan tuotto käytetään avioerolasten ja sijaiskotinuorten hyvinvoinnin edistämiseen.
Terttu Sievilä-Hyttinen: Kiehisiä. Mediapinta 2011. Kannen kuva ja suunnittelu Erkki Alajärvi.

Paula Alajärvi

 

 

Ihminen on tarinoita kertova (kaksijalkainen) eläin. Määritelmä voidaan tulkita kahdella tavalla. Oletetaan tarinoita kertova yläkäsitteeksi. Näin oleva jakautuu kahteen luokkaan, tarinoiviin ja ei-tarinoiviin. Tarinoivat puolestaan jakautuvat edelleen eläimiin ja ei-eläimiin. Tarinoivien (kaksijalkaisten) eläinten luokasta sitten nousisi ihminen. Toinen vaihtoehto on tylsempi.

Borges ("John Wilkinsin analyyttinen kieli") kertoo kiinalaisen tietosanakirjan "Taivaallinen varasto hyödyllisiä tietoja" eläinten luokittelusta. Ensimmäisessä ryhmässä ovat keisarille kuuluvat, toisessa balsamoidut, lopuksi ovat juuri nahkansa luoneet ja sitten vielä etäältä kärpästä muistuttavat.

Olemme  tottuneet jonkinlaiseen  logiikkaan, ja tottumus siis oikeuttaa ajattelutapamme? Jos kielen käyttäminen perustuu sanattomaan sopimukseen, niin ketkä ovat sen osapuolia? Nämä ovat pinnallisia kysymyksiä. Totuus on, niin kuin Ch. S. Peirce kirjoittaa, että ihmisellä vain on (ei mitenkään ainutlaatuinen) kyky merkkien tulkitsemiseen ja edelleen siirtämiseen, siis siihen että pitää jotakin merkkinä jollekin. Tästähän onkin enää pikku hyppy tarinan semiotiikkaan ja vaikkapa autogeneratiivisuuden poetiikkaan (mitä se sitten lie onkaan).

Tylsyydet sikseen. Syksy kaatuu päälle. Mustikkaa tulee heikosti. 
Hilla on hirmuhinnoissa. Peruna on kasvanut kohtalaisesti.  
Pörssikurssit romahtavat; että kannattaako myydä potut maassa vaiko lajiteltuna, säkissä.

Heinäkuussa kello kaksi yöllä keskustelin arizonalaisen kanssa Mishiman "Kultaisesta temppelistä", joka paljastui kummankin mielikirjaksi. "Tapa buddha jos näet hänet." Minkälaisia tarinoita kertovat valaat (erityisesti kaskelotit), piikiekot, autuaaksi julistetut?

Matti Ylipiessa

 

 

Sodankylän kirjoituskurssilta on jälleen palannut innostuneita osallistujia, joiden sanankäyttäjän arkkuun on tallentunut vinkkejä, oivalluksia ja kirjoittamisen intohimoa. Kurssin antiin voimme kurkistaa näiltä nettisivuilta. Pohjois-Suomen kirjamessuistakin olisi kiinnostava lukea kävijöiden kommentteja. Vaisulta vaikutti messujen uutisointi. Messut pidettiin ensimmäistä kertaa Oulun musiikkikeskuksessa, ensi vuonna taas suurmessujen yhteydessä, jolloin ison tilan häly aiheuttaa kuuluvuusongelmia.


Suomen kesä on täynnä erilaisia kulttuuri- ja muita rientoja. Lukuisat tapahtumat eivät edelleenkään toteutuisi ilman ihailtavaa talkoohenkeä. Paikasta toiseen ryntäilyn ohella on hyvä myös nauttia luonnosta ja kiireettömyydestä. On nautinnollista seurata lintujen pesimäpuuhia ja rannan tuntumassa rohkeasti uiskentelevia vesilintupesueita. Toisaalta linnunlaulun hiipuminen saa mielen haikeaksi, mutta kesä jatkuu, kesä.


Heinäkuun helteet saattavat nostattaa niin ankaran hikinoron, ettei jaksa tai näe pidellä kirjaa. Silloin lehdet auttavat lukemisen tuskaan. Jänkä 1/2011 puntaroi EU:ta lappilaisesta näkökulmasta, kantilta jos toiselta. Kaltio 3/2011 tähyää puolestaan Turkuun, Euroopan kulttuuripääkaupunkiin. Viimeisimmässä Parnassossa todistetaan Shakespearen avulla, että kulttuuritekoihin tarvitaan ison kustannustalon resursseja. Jarmo Papinniemi toteaa pääkirjoituksessaan: ”Kaikki pienkustantaminen ei ole kaunista ja ylevää eikä kaikki suurkustantaminen kyynistä ja kaupallista.”  Samassa numerossa 3/2011 Mirjam Lohi pohtii, mistä tunnistaa oikean kirjailijan.


”Lukukoira Börje ei kritisoi” otsikoi Helsingin Sanomat 16.6.2011. Jutussa kerrotaan, että koulutetut lukukoirat ovat yleisiä erityisesti yhdysvaltalaisissa kirjastoissa ja kouluissa. Ne auttavat  kritiikittöminä kavereina lukuvaikeuksista kärsiviä lapsia ja aikuisia. Maltankoira Börje vieraili Sellon kirjastossa Leppävaarassa. – Mikäpä estää lukemasta omalle suopealle tessulle vaikka omia tekstejä.

Anita Myllykoski

 

 

Lapin Kirjallisuusseuran lehti Lapillinen on ilmestynyt uudistuneena. Kuluneen kevään aikana lehden toimitusneuvosto kokoontui useamman kerran varsin tutuksi käyneelle rovaniemeläiselle huoltoasemalle, jossa pohdimme kahvikupin äärellä Lapillisen sisältöä ja ulkoasua. Myös sähköposti on ollut Lapillisen kehittämisen tiimoilta varsin ahkerassa käytössä.

Näiden huoltoasematapaamisten sekä myös verkkokeskustelujen myötä on ollut hauska tutustua paremmin Eijaan, Ireneen ja Tuulaan. Mikä mainio ja persoonallinen joukko osaavia naisia! Tunnen olevani etuoikeutettu saadessani kuulua tähän sakkiin. Lehden taittanut Merja Malinen-Tocci Pohjolan Painotuote Oy:stä on tehnyt upeaa työtä Lapillisen ilmeen virkistämiseksi. Kansiaukeaman värit ovat osa uudistusta. Lehdestä löytyvät tutut palstat pääkirjoituksesta kirja-arvioihin sekä lyhyemmistä kirjoituksista runoihin. Tapahtumista löytää kirjoituksia seuran toimintaan liittyvistä tilaisuuksista sekä esimerkiksi koulutuksista, joista Sodankylässä järjestettävä kirjoittajakurssi 6.–11.6. alkaa olla jo käsillä. Viimeisimmän tiedon mukaan tilaa olisi vielä lyriikkaryhmässä. Lisätietoja voi kysyä seuran hallituksen jäsen Paula Alajärveltä (Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen., puh. 040 766 88 27).

Uudessa Lapillisessa on kuvia rovaniemeläisen taiteilija Ilmi Huovialan maalauksista. Talven enteet, Isän turvassa, Rumakuru, Vauhdikas valo ja Valo metsässä ovat lehdessä olevien maalausten nimiä. Puhuttelevia nimiä paljon puhuville teoksille.

Seuraavan runoni myötä toivotan kaikille valoisaa mieltä ja lämpöistä kesää:

”oranssi vei vastasyntyneen suljutukan
kulleronpulleron
keltaisensa seppeleen
voi sinua suljutukka
elämän lapsi!
kukkasi vasta nupuillaan”

Kirjoittanut Virpi Yliraudanjoki    

Tervetuloa tutustumaan Lapin Kirjallisuusseuran kotisivuihin ja myös hyötymään niistä! Omien sivujen teko on ollut seurassa jo monta vuotta ohjelmassa, mutta vuoden 2010 toukokuun hallituksen ideariihi ryhtyi konkretisoimaan asiaa. Nyt puolestaan seuran hallituksen kaksi uutteraa jäsentä, Arja Vasama ja Jorma Koski, sekä Arja Vasaman tytär ovat luoneet sivuille konkreettista jälkeä.

Sivut eivät tule korvaamaan perinteistä tiedottamista seuran toiminnasta, mutta ne tulevat täyttämään sähköisen tiedottamisen tyhjiön, joka seurallamme on ollut. Tarjolla tulee olemaan päivitettyä, ajankohtaista tietoa seuran tapahtumista, mutta myös seuran vaiheista kertovaa historiaosuutta. Lisäksi kirjailijat saavat tilaa kertoa itsestään ja tuotannostaan. Myös seuraa luotsaavat hallituksen jäsenet esittäytyvät sivuilla. Vain mielikuvitus on tekemisen rajana! Visuaalisen ilmeen suunnittelu ja toteuttaminen ovat myös haastavia.

Toivon, että sivut vastaavat jo nyt tiedon tarpeeseen. Jatkossa ne toivottavasti vastaavat myös lappilaisen kauneuden ja luovan hulluuden tarpeeseen. Luovaa hulluutta ilmentäköön seuraava, pieni ajatuskuvio:

"Vapaapäivä töistä.
Luen urakalla runoja.
Kahmin kasoittain ja
hätäilen, etten ehdi.
Yritän olla kaikille
tasapuolinen ja pyytelen anteeksi.
Voi sana - miksi tulit todeksi!"

 

Kirjoittanut Tuula Saraniemi