Valde Aho haluaa välittää teoksillaan iloa

 

Vuosi 1989 oli käänteentekevä karunkilaisen Valde Ahon elämässä. Hän työskenteli tuolloin Tornion kaupungin suojatyökeskuksessa vammaisohjaajana. Hän valmisti siellä pakkauslaatikoita tyttärilleen joululahjaksi ja kirjoitti jokaisen laatikon kanteen runon. Tämän jälkeen Valdelta on ilmestynyt lukuisia omakustannekirjoja ja -äänitteitä.

Savonmualta pohjoiseen

Valde Aho on syntynyt Iisalmella 12.6.1938. Hän asui lapsuuttaan Sukevalla, josta matkusti härkävaunussa ”pohjan perille” vuonna 1943. Värikkäät lapsuusmuistot ovat luettavissa hänen kirjoistaan. ”Poikasena isäni mukana pölli-, tukki- ja halkosavotoilla olen aikaani kulutellut. Pohjoisen erämaissa olen luovuusvoimani metsänhenkien, peikkojen, keijujen ja maahisten seurassa itseeni imenyt”, Valde kertoo. 

Monet runokokoelmat, kuten Metsän tyttö (2003) kertovat pohjoisen ihmisistä, eläimistä, tunteista. Valden mielestä pienuus ja nöyryys ovat parhainta lahjaa, mitä pohjoiset maisemat, eläimet, linnut ja luonto voivat parhaimmillaan tarjota. ” Kun runoihin ja teksteihin voi loihtia aitoa elinvoimaa, ne tervehdyttävät”, hän sanoo. Valden lempikirja on Havukka-ahon ajattelija, suosikkisäveltäjä Risto Joutjärvi.

Kotona perheyritys

Valden kotona Tornion Karungissa on ”yhden miehen kirjavalmistamo ja kustantamo”. Valde kertoo aluksi kirjoittaneensa tekstit vanhalla Brother-kirjoituskoneella. Kirjat valmistettiin Perämeren kopiossa, tällä hetkellä julkaisut tulevat Mediapinta-kustantamon kautta.

Valden omat kolme tytärtä ovat kuvittaneet suurimman osan hänen kirjoistaan. Korvaamattomana tukena ja apuna on ollut myös Maija-puoliso. Kotiväen mukana olon ansiosta voikin Valden teosten kohdalla puhua eräänlaisesta perheyrityksestä.

Valde on tuttu näky erilaisissa kirjallisuusilloissa ja runopiireissä, joissa hän esittää ja myy omia tuotoksiaan. Hän kustantaa kirjoja sitä mukaa, kun saa edelliset myydyksi. Kertapainokset ovat pieniä, 20 - 50 kappaletta per kirja.

Lintujen ystävä

Valde Aholle luonto, erityisesti sen lintumaailma on erityisen rakas. Lempilinnukseen hän mainitsee leppälinnun. Äänityslaitteet mukana hän kulkee luonnossa ja nauhoittaa niihin luonnon ääniä. Se on yksi hänen tärkeimmistä inspiraation lähteistään. ”Osata lintujen kieli, on yhtä kuin tiedostaa mielten maisemat väreineen, tuoksuineen, sävelineen”, Valde kuvailee.

Luontoretkiltä on monia muistoja. Valde kertoo, miten oli kerran Tervahaudan Eijan, karunkilaisen runoilijaystävänsä kanssa luontoretkellä ja miten auton etupyörät vajosivat ”jänkhän”. Eija lähti hakemaan apua kilometrien päästä. Loppujen lopuksi apuun saatu traktorikin eksyi eikä löytänyt paikalle. Monen tunnin jälkeen auto oli saatu kiskotuksi pois ja retkeläiset saattoivat palata kotiin. 

Runo syntyy noin vain

Valden mielestä tehdä kirjoja käsityönä on eräänlainen vastarintaliike kaupallisen kustannuspolitiikan maailmassa. Teksteillään hän haluaa luoda iloa itselleen ja muille. 

Eräs merkittävä puoli Valdessa ja hänen teksteissään on huumori, johon hänen savolaistaustansakin liittyy. Kielen rikkaus näkyy muun muassa hänen uusimmassa pakinakirjassaan Hongan kolokuttelijat, joka on kirjoitettu savon murteella. Hauskoista sutkauksista kertoo muun muassa mieleen jäänyt äidin käyttämä sananparsi: ”Itekuhhii tiällä tyylillään kirnuaa. Yhen piä nyökkässöö ja toesella pylly pylykkäsöö."

Valde kertoo kirjoittavansa eniten aamuisin. ”Sanon Maijalle, että nyt täytyy kirjoittaa runo ylös ja niin teen sen”, Valde kertoo. Kirjoittamisen, julkaisujen tekeminen ja myyminen on hänen mielestään mielenkiintoista. ”Tämä pitää virkeänä”, hän sanoo. Teostensa kautta hän haluaa jättää myös perinnön jälkipolville. Valden motto: ”Elä tätä elämätä elämättä jätä” toteutuu hyvin hänen teostensa kautta.

 

 Kati Kanto

 

 

 

 

 

 

Pimeän portaalin arvoitus

 

Saimme kutsun vuoden 1981 Kirkkopäiville Ouluun. Kokouspaikaksi oli merkitty entinen opinahjoni, nykynimeltä Oulun seudun ammattiopisto ja toiseksi Myllytullin koulu. Mikä Myllytulli? Katsottiin kartasta — sehän on vanha ”Tipala”! Jopas sattui. Tätä tilaisuutta olin tiedostamattani odottanut pian kolme vuosikymmentä. Ilmoittauduin mukaan.

¤   ¤   ¤

Ammattiopisto sijaitsi sillä kohtaa Oulua, missä Isokatu muuttuu Kasarmintieksi. Tilat oli saatu vanhoista Åströmin nahkatehtaan rakennuksista. Tipala, kadun vastakkaisella puolen, oli vanhan ajan pramea tiilitalo korkeine goottilaisine ikkunoineen. Puiston puolelle avautui komea portaali. Rakennusten välistä tyyliriitaa korosti takorautainen aita.

Lukukausi alkoi elokuussa 1952. Alkujärjestelyjen jälkeen tein kierroksen vanhoihin tuttavaperheisiini. Aune Parviainen oli hetken sanaton kerrottuani tulleeni ammattikouluun. Päästyään takaisin raiteilleen hän kokosi kantamuksen kirjoja, jotka tentittyäni voisin siirtyä hänen kouluunsa. Kun sanoin, että minulla on kyllä lukemista muutenkin, hän ihmetteli, mitä lukemista ammattikoulussa voisi olla.

Seuraava kyläpaikkani oli tohtori Pohjanraidolla mielisairaalassa. Tohtori vaikeni tyystin, mutta vanha rouva oli järkyttynyt: – Että Ouluun puuta veistämään — puutahan voi veistää Inarissakin! Hän alkoi oitis järjestää minulle kunnon koulupaikkaa. Hän piti esitelmän Pedar Jalvesta, joka opiskeli talvet ja ahkeroi kesät rautatiellä. Junan alle kontatessaan hänellä oli katekismus mukanaan.

Huomasin joutuneeni alenevaan säätykiertoon, josta nuo kunnon ihmiset tahtoivat minut pelastaa. Itselläni ei vain ollut vähäistäkään vetoa junan alle lukemaan katekismusta. Säilyttääkseni motivaationi aloin ottaa etäisyyttä hyvää tarkoittaviin herrasperheisiin.

 

Kyllikki, luokkatoverini Kirkonkylän kansakoulusta, tuli yllättäen vastaani Tipalan kulmalla. Kertoi opiskelevansa Tipalassa. Osoitettuani omaa kouluani vastapäisellä puolen, hän muuttui vaivautuneen oloiseksi. Kun ihmettelin, miten nuorisoasteen koulut voivatkin elää kuin eri maailmassa vailla pienintäkään kosketusta, hän katsoi minua oudosti ja sanoi: – Ajattele, mitä sinä puhut, etkö sinä ymmärrä mitään! Sitten hän poistui aivan kuin peläten, että joku Tipalasta sattuisi näkemään. Olin ymmälläni. Minä ihmeen kerkooppeina meitä amiksia pidettiin!

Koulumme ruokalassa alkoi ymmärrykseni vähin erin karttua. Kun meikäläinen nouti annoksensa luukulta ja kuori itse perunansa, ohjattiin lukiolainen opettajain pöytään ja hänelle tarjoiltiin.

 

Syksyllä 1953 tulin äänestyksen jälkeen oppilaskunnan puheenjohtajaksi. Aloin todella selvittää, eikö umpiosta ollut ulospääsyä. Kirkon taholla vastasi piispa Leinonen, kenttärovasti Kinos ja pastori Martti Peltonen Raatista. Muusikoista jäi mieleen sellisti Seppo Laamanen. Musiikin ystäville saatiin joitakin vapaalippuja ”Ynnille”. Mutta yritys koulujen suuntaan typistyi yhteen meidän ja lukion tyttöjen väliseen lentopallo-otteluun. Tipalan puolella oli ylipääsemätön muuri kumpaankin suuntaan; sieltä ei tultu meille eikä meitä kutsuttu heille.

Toisen kerroksen luokasta oli näkymä Tipalan puolelle. Koko aikana ei portaalista näyttänyt menevän ketään sisään tai tulevan ulos eikä oven lasiruuduista pilkahtanut kertaakaan valo. Oven edus lykkäsi ruohoa ja sammalta. Mitä ihmeen salaisuuksia siellä varjeltiin? Aune Parviaisen oppilaana olisin voinut mennä ja kysyä, mutta en amiksena, joka saattoi tuhria paikat.

¤   ¤   ¤

Kirkkopäivät on avattu. Valitsen Rasismi ja syrjintä -ryhmän, joka kokoontuu Tipalassa. Komeitten goottilaisikkunoitten takaa paljastuu ränsistynyt luokkahuone muhkuroille kulunein puulattioin; seinällä rivi rehtoreiden päitä. Alan etsiä mielikuvieni luomaa nutturapäistä kireää naista, mutta en löydä. Vuosiluku paljastaa aivan hauskan näköisen ihmisen. Joku kertoo olleensa hänen oppilaansa. – Millainen ihmisenä? kysyn. Saan lavean kuvauksen: Adjektiivit yhteen laskien ihana ihminen. Avaan suuni sanoakseni jotain, mutta vedän saman tien takaisin, sillä mikä minä olen purkamaan vanhat turhaumat syyttömiin ihmisiin.

Tauolla tutustun taloon lähemmin. Portaaliin johtavat askelmat löytyvät helposti. Alatasanteella ennen ulko-ovea on tuulikaappi. Kurkistan sisään: Harjoja, peltiämpäreitä, luutuja ja jotain epämääräistä tavaraa sekä lumilapio.

 

Sananlaskun mukaan onnen odotus on onni itse. Presidentti Koiviston mukaan matka on merkitsevämpi kuin maali. Täytyi todeta presidenttimme olleen oikeassa, maalissahan odotti vain pölyinen luutakoppi.

 

 Matti Lehtola


Matti Lehtola kuvaa itseään: 
Olen ns. paljasjalkainen, syntynyt Inarin kirkolla.

Palvelin eri kouluja päivälleen 40 vuotta: viimeksi Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa teknisten aineiden opettajana.

Kirjojani on julkaistu 7. Ensimmäinen oli Laura Lehtola viimeinen katekeetta. WSOY 1984. Ensimmäisestä painoksesta oli kustantaja unohtanut kirjoittajan nimen, mutta toiseen painokseen se lisättiin. 

Uusin on nimeltä Aikamatka Inarin kirkkotuvilta nykypäivään Kävelyllä vanhassa Inarissa. Akkakustannus 2012.

Omaa elämäkertaa kirjoitin pätkän vuodesta 1939 vuoteen 1945 eli sota-ajan kaikkine evakkoreissuineen. Silloin oli vielä Puntsi ja vuosi 2004.

Tällä hetkellä olen presidentti Niinistön päätöksellä kotiseutuneuvos.
Työllistän itseni pilkkomalla uunipuita kesät ja talvet polttamalla.

 Kuva: Olli Miettunen/Lapin Kansa

 

 

 

 

Kirja ei ole enää entisensä

Arvoitus – mikä tämä on?
Siinä voi yhdistyä teksti, kuva, ääni, elokuva ja interaktiiviset, pelilliset elementit.
Sen käyttäjiä voidaan seurata. 
Sen myynyt näkee, kuka sen osti, missä ja milloin, miten maksoi ja millaisella laitteella oli liikkeellä, ja senkin, mitä sillä tehdään vai tehdäänkö mitään.
Sen voi viedä ilman että huomaa sen kadonneen ennen kuin sitä yrittää käyttää.
Sen hankkinut on samalla luovuttanut osan yksityisyyttään ja sitoutunut useiden sivujen mittaiseen sopimukseen, jota ei todennäköisesti ole edes lukenut. 
Mikä se siis on?
E-kirja.
Sähkökirja.
Elektroninen kirja.

E-kirjan edut ovat kiistattomat.
E-kirja ei juurikaan vie fyysistä tilaa ja on nopeasti hankittavissa mihin vuorokaudenaikaan ja mistä päin maailmaa tahansa, mikäli lukulaitteen ja verkkokaupan tekniikka kohtaavat. 
Toisaalta digitaalisuus on e-kirjan myötä myllertänyt kirjan, teoksen, käsitteen ylipäänsä uusiksi. Se muuttaa vääjäämättä lukukokemusta niin että staattisen, perinteisen paperikirjan lukemisen rinnalle tulee uutta, dynaaminen lukukokemus, johon mahdollisesti yhdistyy lukijan aktiivinen toiminta ja kertomuksen kulkuun vaikuttaminen. Kirja säilyy kirjana mutta sen rinnalle tulee jotain, jolla ei ole vielä nimeä.
Taiteenlajien väliset raja-aidat madaltuvat, osin kaatuvat ja eri lajit sulautuvat toisiinsa. Tekniikka ymmärtää teoksen bitteinä, ykkösinä ja nollina, pyörii näytöllä sitten teksti tai vyöryy silmille elokuva, ja se nostaa lukemisen kokemusprosessin uusille luvuille. Lukija eikä tekijä ole enää sidottu siihen mikä alun perin luotiin, vaan kirjastakin voidaan tehdä reaaliajassa elävä, ns. fluid work, jonka olemus voidaan muokata uusiksi kerta toisensa jälkeen, ja jonka ilmiasu voidaan rakentaa vastaamaan... niin mitä?
Elokuvaa? 
Peliä? 
Kuvateosta?
Sen lisäksi että digitaalisuus on antanut uudet kasvot teoksille, se on myös ravistellut tekijänoikeuksia ja muovannut sopimuskulttuuria uusiksi. Enää ei kustanneta ja paineta paperia, vaan siirretään sähköisiä oikeuksia, nollia ja ykkösiä elektronisessa muodossa, ja ilman taiteenlajeihin sidottua harkintaa. Se että nämä rajat hämärtyvät ei voi olla vaikuttamatta tekijänoikeudellisiin teoslajimäärittelyihin. Tämän kehityksen vaikutukset lainsäädäntöön jäävät nähtäväksi.

Sähköinen kirja on hitaasti mutta varmasti vyöryttänyt tietään suomalaiseenkin kirjallisuusmaisemaan. Myyntiluvut eivät vielä ole huikeat mutta odotettavissa on että lukulaitteiden löytäessä tiensä uusiin koteihin, kysyntä alkaa kasvaa.
Yksi kasvava kilpailutekijä kotimaiselle kirjallisuudelle onkin e-kirjan myötä tulossa rajan takaa; erityisesti englannin kieli ja kirjallisuus. Suomalaisen kirjallisuuden edustajien soisikin kokoavan rivinsä ja pysyvän vahvana. Yhteisistä eduista tulisi huolehtia tavalla, joka mahdollistaisi niin kirjailijan kuin kustantajan elävän kotimaisesta kirjallisuudesta, myös sähköisenä aikana. 

 

Anu Ojala

 

 

 

”Kaukosen kylän baari oli minun kirjailijakouluni”

Kirjailija Janne Huilaja on teksteissään aina pienen ihmisen puolella  

 

”Olen ammatiltani rakennusmestari ja tein vuosia niitä hommia. Kun sovimme vaimon kanssa, että minä jään hoitamaan lapsia kotiin, koitti otollinen hetki. Aloin kirjoittaa. Tein useamman käsikirjoitusversion, jotka tulivat takaisin, kunnes sitten vuonna 1999 ilmestyi esikoiskirjani Kolmijalkainen kettu. Samana vuonna syntyi myös nuorin lapsemme, Inga. Vanhin poikamme meni tuolloin juuri kouluun ja keskimmäinen oli vielä kotona.” 

Näin kertoo Rovaniemen Muurolan kylässä asuva kirjailija Janne Huilaja. Häneltä on ilmestynyt kolme novellikokoelmaa ja kuusi romaania Tammen, Gummeruksen ja Kariston kustantamina. Vuonna 1999 ilmestynyt esikoisteos Kolmijalkainen kettu oli sekä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon että Olvi-säätiön palkintoehdokkaana. Myös Karkuri-romaani (2004) oli Olvi-palkintoehdokkaana.

Kariston kirjailijaesittelyssä Janne Huilajaa verrataan pohjoisen ja pienen ihmisen kuvaajana nykypäivän Pentti Haanpääksi. Vertaus on otollinen, sillä kirjailija itse kertoo haluavansa teoksissaan nostaa esiin syrjäytyneitä ja jollainen tavoin elämässään laitapoluille joutuneita ihmisiä, joiden ääni ei muuten pääse yhteiskunnassamme esiin.

Teksti vaatii muokkausta

Kirjoittaja tarvitsee yleensä esilukijan, luotettavan ihmisen, joka kommentoi tekstiä, antaa palautetta. Janne Huilajalle tällainen on kirjailija Juhani Syrjä. ”Itsehän tietyille asioille on sokea. Jälkikäteenhän teosta ei voi enää muuttaa. Se on siinä sitten, kun on ilmestynyt. Joskus on muutama kohta jäänyt harmittamaan, mutta ei voi mitään. Siksi on hyvä, että tekstin lukee joku etukäteen ennen kustannustoimittajaa”, Janne Huilaja kertoo. ”Juhani on luotettava esilukija, hän sanoo suoraa, mikäli jokin kohta tai asia vaatii muokkausta, muutosta tai jopa poistoa. Kustannustoimittajan kanssa muokkaus jatkuu. Joskus voi käydä niinkin, ettei tämän ehdotusta voi hyväksyä ja teos jää siltä erää julkaisematta”, Huilaja tilittää teoksen syntyprosessia. 

Kun uusi teos on sitten vihdoin käsissä, ei se herätä kirjailijassa mitään suurempia intohimoja. ”Ei tule semmosta tunnetta, että tulis lapsi sylhin. Sitä aattelee, että tuli tehtyä tuoki, ois se voinu jäähä tekemättäki”, Huilaja naurahtaa. 

Bisneskeskeinen kustannusmaailma

Julkaisutilaisuuksiin Janne Huilaja ei halua osallistua. Kustannusmaailma on muuttunut hänen mielestään hyvin rahakeskeiseksi, kustantamojen ajatuksissa on nykyisin vain se, myykö teos. ”Ihmiset menevät aivan liian herkästi kaikkeen mukaan; kun Finlandia-voittaja valitaan ja joku sanoo, että tämä on hyvä, 100 000 ihmistä ostaa sen kirjan välittömästi.”

Myös arvostelumaailma on muuttunut huonompaan suuntaan. Rahanpuutteen takia sama arvostelu saattaa olla monessa lehdessä ja jos se on negatiivinen, ovat seuraukset tietysti moninkertaiset – ja päinvastoin. Joskus huomaa myös, että toimittaja ei ole lukenut koko kirjaa. ”Kritiikistäkin erottaa, milloin se on aito. Se paistaa läpi, jos teoksesta on etsitty vain huonoja puolia, kaivamalla kaivettu vain virheitä”, kirjailija kertoo. Typerintä Huilajan mielestä on se, jos kriitikko alkaa opettaa kirjailijaa, miten hänen olisi pitänyt tiettyjä asioita kirjoittaa. ”Silloin kriitikko voi kyllä itse kirjoittaa, jos kerran osaa sanoa, miten se pitäisi tehdä”, hän kuittaa.

Aiheet tavallisesta elämästä

Aihepiirit löytyvät pohjoisesta, tavallisista ihmisistä. Kaikki voi lähteä liikkeelle hyvinkin pienestä jutusta. ”Koko ajanhan sitä tekee työtä”, Huilaja sanoo. ”Myös kävelyretket koirien kanssa luonnossa, joen rannassa ovat osa kirjailijan työtä. Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa ylös, se mikä häipyy se saaki häipyä.” 

Tärkeänä aihelähteensä ovat lapsuus- ja nuoruusvuosien kotikylän Kittilän Kaukosen ihmiset, erilaiset, mieleen jääneet persoonat. ”Kaukosen baari oli minulle paras koulu, sieltä tarttui mukaan paljon juttuja ja tyyppejä”, hän kertoo. Vaikka ihmiset eivät siirry paperille sellaisenaan, on joskus joku suutahtanutkin tunnistaessaan itsensä teoksesta. Myöhemmin hän on kuitenkin ollut tyytyväinen löydettyään itsensä kirjasta.

Uuden käsikirjoituksen valmistuminen kestää yleensä syksystä kevääseen. Sen jälkeen se voi jäädä lepäämään jopa useaksi vuodeksi ennen kuin kirjailija palaa siihen ja alkaa muokata sitä eteenpäin. Huilajalla ei ole yleensä mielessä selkeää tarinaa, kun hän aloittaa. Joskus sellainen on ollut ja tarinasta onkin tullut täysin toisenlainen.”Kokkeilen vain, mitä siittä tullee”, hän sanoo.

Esikuvat suomalaisista klassikoista

Janne Huilaja kertoo suurimmaksi innoittajakseen Kalle Päätalon, jonka Iijoki-sarjansa kirjailija on lukenut kolme kertaa läpi. Myös muut suomalaiskirjailijat, kuten esimerkiksi Pentti Haanpää, Mika Waltari, Jari Tervo, Väinö Linna, Heikki Turunen ja Timo K. Mukka ovat hänen mielestään hienoja kirjailijoita. 

Myös nykykirjailijat tulevat tutuiksi. Erityisen paljon Huilaja pitää kemiläisen Jussi Siirilän ja rovaniemeläisen Pekka Jaatisen teoksista. Hän kertoo ihailevansa Jaatisen kärsivällisyyttä selvittää vuosiakin faktatietoja teoksiaan varten. Itse Huilaja ei sellaista työtä juurikaan tee: ”Se ei yksinkertaisesti sovi luonteelleni. Yleensä minulla onkin sellainen aihe, johon ei tarvitse tällaista työtä tehdä.” 

Huonoksi puoleksi kirjailijan työssä Janne Huilaja mainitsee jatkuvan epävarmuuden. Mitään suurta projektia ei voi aloittaa, koska ei koskaan tiedä tulevista apurahoista etukäteen. Hyvänä puolena siinä on puolestaan vapaus. ”Vaimon lomien mukaan voidaan elämää suunnitella. Mutta voi olla, että jonain päivänä palaan palkkatyöhönkin, jossa toimeentulo on varmaa ja säännöllistä, mistä sitä koskaan elämää tietää”, Janne Huilaja hymyilee.

 

Kati Kanto

Janne Huilajan kuva Arto Liiti

 

Janne Huilajan teokset:

•  Kolmijalkainen kettu (Tammi 1999)

•  Korman talo (Gummerus 2002)

•  Karkuri (Gummerus 2004)

•  Jemekka (Gummerus 2005)

•  Yöpaikka (Gummerus 2006), novellikokoelma

•  Yksikätinen (Gummerus 2008)

•  Epäkelpo aines (Karisto 2011), novellikokoelma

•  Jimi (Karisto 2012), romaani

•  Hevonen (Karisto 2013), novellikokoelma

 

 

 

 

 

{jcomments on}Runollako rajoja?

 

Lapsuudessa runo oli jokapäiväistä leipää, kuten se äidin kotirukiista leipoma lämmin kakkara, jolle kirnuvoi levisi ja valui suupieliä pitkin. Nam! 

 

Ideat singahtelevat mielen avaruudessa kuin Perseidit taivaalla. Tuosta meteoriparvesta onnistuin kerran nappaamaan kiinni yhden ainoan tähdenlennon. Se tapahtui merellä, kesäyön kuulaudessa. Parin tunnin tähyily taivaalle ei sen jälkeen enää auttanut. Parvi karkasi teillensä. Samoin käy idean, jos ei ole ”hereillä”, torjuu sen tai lyö lyttyyn ja upottaa unohduksen kaivoon. Tarpeeksi vahvana se kuitenkin nostaa päätään tuon tuostakin ja selättää vastarinnan. Uteliaisuus ja kokeilunhalu voittavat, ja niin idean henki säilyy ja se saa jatkaa kehittymistään. Lopulta siihen alkaa jopa uskoa.

 

Idea RunoRajaton - tapahtumasta syntyi minussa pari vuotta sitten ajatuksena ylittää ja rikkoa luovuutta kahlitsevia rajoja, kuitenkin kaikkia osapuolia kunnioittaen. Rajattomuus tarkoitti myös, että tapahtuma on ilmainen ja ikärajaton.  Pohdiskelin, miten saada kammiossaan puurtava kirjoittaja tuomaan esiin ajatuksiaan alan toisten harrastajien kanssa. Että voisi hyväksyä itsensä kirjoittavana kummajaisena ja kenties saada osakseen kannustusta ja rohkaisua. Mielessä väikkyi myös ruohonjuuritason kulttuurivaihto läntisen rajattoman rajamme yli molempiin suuntiin.. 

 

Kesällä 2013 haave toteutui Tornion kulttuuritoimen myötävaikutuksella. Ensimmäinen RunoRajaton sai mukaansa mm. meänkielisen kirjailijan Mona Mörtlundin sekä 14 runoilijaa Torniosta ja sen lähikunnista. Upea paikka tapahtumalle löytyi Perämeren ääreltä, Tornion Veneseuran majalta.

 

Tämän kesän RunoRajattoman suunnittelun aloitin viime syyskuussa. Sen pääteemaksi muotoutui Runoperinteen jatkaminen Aapiskukosta tähän päivään. Tapahtuman kruunasi helteinen sää. Osallistujia oli noin 120. Ohjelmasta sai nauttia joko sisällä tai ulkona äänentoiston ansiosta. Buffetista löytyi pitkin päivää niin makeaa kuin suolaistakin, kuten paikallista Perämeren lohta. Vaikka kaksi ryhmää peruikin tulonsa, mukaan innostui 30 esiintyjää, mm. Oulusta, Espoosta, Haaparannalta ja Torniosta: lausujia, kirjailijoita, tarinankertojia, tanssijoita, näyttelijöitä, räppitaitureita ym. Avoin estradi oli myös käytössä. 

 

Tapahtuma alkoi lapsiperheille suunnitellulla ohjelmalla. Surullista kyllä, perheet pahnustivat jossakin muualla, olihan loma-aika. Puutteen korvasi silti moninkertaisesti lapsuutensa runoihin, lauluihin, leikkeihin ja loruihin innolla yhtynyt varttuneempi yleisö. Tuli mieleen, milloin ja miksi runoperinteen ketju on ruostunut tai jopa katkennut? Korjataanko nyt satoa siitä rasti ruutuun – ääripääoppimismenetelmästä, joka julisti ulkoa opettelun pannaan rasittavana ja vanhanaikaisena sekä keskitti kirjoittamisenkin uusien tyyppikirjainten vääntämiseen noin 40 vuotta sitten? Milloin ”Hus, sika metsään” ja muut kutkuttavat runot, lorut ja hokemat ovat päässeet vuotamaan muistitiedon laareista tyhjiin tavoittamatta tämän päivän lapsia ja heidän vanhempiaan? 

Runoperinteen elävöittämisessä meillä siis riittänee sarkaa. Vain muistimme asettaa sille rajat. 

 

Tervetuloa RunoRajattomaan ensi vuonna!

 

Sinikka Lappeteläinen

Tornio

RunoRajaton-tapahtuman puuhanainen 2013 -14

 

 

 

Ilmaista taidetta kaikelle kansalle.

Operaatio Paulaharju on viisivuotinen teatteriesityksistä ja seminaareista koostuva toimenpide, joka käynnistyi huhtikuussa 2014 Oulun pääkirjastossa pidetyssä Paulaharjun luonto –seminaarissa.

Operaation ytimessä on Samuli Paulaharjun (1875-1944) ainoa kaunokirjallinen teos, novellikokoelma Tuntureiden yöpuolta vuodelta 1934. Perinteenkerääjä Paulaharjun novellit ovat ikiaikaisen Lapin kummitustarinoiden muuttamista moderniksi sanataiteeksi. Paulaharju kykenee teksteissään kurkottamaan rohkeasti tulevaan, koska hänen tutkijanjuurensa ovat niin tukevasti syvällä traditiossa.

Juha Hurme sovittaa kahdesta novellista tunnin mittaisen esityksen ja vie teatteriryhmänsä Hannukuruun, Pallastunturin ja Hetan välisen vaelluspolun keskipisteeseen. Näytelmää esitetään Hannukurussa 22.-28.8.2014 joka ilta klo 18. Niille katsojille, joille vaellus Hannukuruun on iän tai muun esteen vuoksi liian rankka, järjestetään esitys 30.8. klo 18 Hetan luontokeskuksessa. Jotta sinne pääsee, on oltava kirjeyhteydessä Juha Hurmeeseen 10.8. mennessä ja perusteltava syynsä vaeltamattomuuteen.

Vuosina 2015-18 Operaatio Paulaharju esiintyy elokuisin Lemmenjoella, Näätämössä, Kevolla ja Haltilla. Nämäkin kohteet suunnitellaan siten, että yleisö selviää teatteriretkestä 4-5 vuorokauden vaelluksella. Pääsylippuja ei myydä. Esitys muuttuu joka vuosi, vähintään toinen dramatisoiduista novelleista vaihtuu. Kannattaa hankkia kunnon erävarusteet ja kuntoilla muutenkin, jos aikoo nähdä koko ainutlaatuisen sarjan.

Seminaaritoiminta Oulun kaupunginkirjastossa jatkuu huhtikuisin. Vuoden 2015 seminaari pidetään torstaina 16.4. klo 18. Silloin aiheena on Paulaharjun huumori. Juha Hurme raportoi näissä seminaareissa edellisen kesän teatterikokemuksista ja antaa informaatiota tulevan kesän tapahtumista.

Vuonna 2019 Operaatio huipentuu juhlaseminaariin huhtikuussa Oulussa. Sen yhteydessä julkaistaan myös Juha Hurmeen koko operaatiosta kirjoittama kirja. Tätä kirjaansa varten hän pyrkii haastattelemaan kaikki tunturiin (ja niiden yöpuolelle) vaeltaneet katsojat.

”Ilmaista taidetta kaikelle kansalle, mutta ei hinnalla millä hyvänsä” on tämän, sekä ylikaupallista teatteria että Lapin tyylitöntä matkailubisnestä lempeästi kritisoivan hankkeen motto.{jcomments on}

Lisätietoja: www.operaatiopaulaharju.fi

 

 

 

{jcomments on} 

Vain äidinkieli on tunnekieli

 

Uskallan väittää, että se ensimmäinen puhuttu kieli, äidinkieli, (ei siis opetettu yleiskieli!) ja identiteetti ovat kuin koristepensas, jossa juuret, runko ja oksat muodostavat kokonaisuuden ja jokainen osa tarvitsee toistaan. Silloin koristepensas kukkii, viihtyy ja tuottaa iloa ympäristössään. Me yhdessä maassa ja yhden äidinkielen omaavat emme mieti kieltä ja identiteettiä mitenkään ongelmallisena. Eikä meidän tarvitsekaan. Mutta entä jos sinä elät ja kasvat ympäristössä, jossa puhutaan muita kieliä kuin sinun kodissasi? Mikä on silloin äidinkielesi, kuka sinä olet? Mihin sinä tarvitset äidinkieltäsi? Asiasta tulee mielenkiintoinen ja uskallan väittää, että tunteita ja riitasointuja sinkoilee. Ja häpeää omasta taustastaan!

Miten kirjailija, joka asuu kaksikielisessä ympäristössä, kokee ristiriidan itsensä ja valtaväestön välillä? Olen elämäni aikana ollut monissa koulutuksissa ja seminaareissa, mutta yksi on jäänyt mieleen aiheen ja esiintyjien takia. Olin nimittäin vuonna 2008 Pellossa maaseutunäyttelyssä. Siellä järjestetyssä seminaarissa keskusteltiin aiheesta, onko kieli yhtä kuin mieli. Pohjoiskalotin kirjailijat kveenin kielellä kirjoittava ruijalainen Alf Nilsen-Børsskog, pohjoissaameksi kirjoittava suomalainen Kirsti Paltto ja meänkielinen ruotsalainen Bengt Pohjanen pohtivat suhdettaan äidinkieleen.

Erityisesti 70-vuotiaana kirjanteon aloittanut Alf Nilsen-Børsskog jäi mieleeni. Näimme vanhan sivistyneen herrasmiehen, joka määritteli kveenin kielen mielikieleksi, kultakieleksi, sydämenkieleksi. Mihin hän tarvitsi kveenin kieltä, äidinkieltänsä, aikuisena? Ei enempään eikä vähempään kuin että hän kirjoitti maailman ensimmäisen kveeninkielisen romaanin Kuosuvaaran takana, 2004. Hänen täytyi ensin luoda kveeninkielinen kirjakieli. Kirja täytyi kirjoittaa sillä kielellä, mitä romaanin henkilöt Pyssyjoella käyttivät. Ja perustelut olivat, että Pyssyjoen kieli oli rikkaampaa kuin valtakunnassa ainoa hyväksytty norjan kieli. Kirjailija on omistanut teoksensa ”Ihmisille, jokka on antanheet minule kielen, ja kaikile kuosuvaarantakaisile”. Voiko jalompaa merkitystä lapsi antaa vanhemmilleen ja ympäristölleen? 

Palkittu Kirsti Paltto on kirjoittanut runoja myös suomen kielellä. Mutta ne ovat ”kuivia ja nuivia”. Vieraalla kielellä alkaa selittely. Paltto käyttää äidinkieltään pohjoissaamea, koska hän osaa sitä parhaiten omien sanojensa mukaan. Sillä kielellä hän pystyy kertomaan, mitä mielessä pyörii ja välittämään tunteita ja kuvia. Hän on ottanut tehtäväkseen siirtää pohjoissaamelaista kieltä ja kulttuuria seuraaville sukupolville. 

Haaparannalla asuvan suomen kielen tohtorin ja kolmella kielellä kirjoittavan Bengt Pohjasen romaani Lyykeri oli 80-luvulla kulttuuritapaus Ruotsissa. Se oli nimittäin ensimmäinen meänkielellä kirjoitettu romaani ja julkaistiin vuonna 1985. Se piti kirjoittaa sillä kielellä, minkä kirjailija tunsi omaksensa. Meänkielisestä kirjallisuudesta tuli salonkikelpoista ja myös muut kirjoittajat saivat tästä kipinän jatkaa meänkielisen kulttuurin kehittämistä. Pohjanen on kulttuuripersoona, tuottelias kirjailija ja keskustelun herättäjä sekä loistava esiintyjä. Hän ammentaa kaiken meänkielisestä kasvuympäristöstään ja käyttää häikäilemättä hyväkseen lapsuutensa kokemuksia.  Hän on henkilö, joka ei häpeä taustaansa vaan kokee sen vahvuutena. Ilman häntä meänkieli olisi jäänyt varjoon.

Miten voi kveenin kieli ja meänkieli tänään? Vastauksia voi löytyä seminaarista, jonka Pohjola-Nordenin Lapin piiri järjestää Haaparannalla syksyllä 2014 ja otsikkona on kieli ja identiteetti. Tarkoituksena on pohtia Pohjoiskalotin vähemmistökielten, suomi, kveeni ja meänkieli, statusta.  Näiden kielten säilyttämiseen ja ylläpitoon voi myös vapaaehtoisjärjestöjen kuten Lapin Kirjallisuusseuran panos olla arvokas. Seminaarin työpajoissa mietitään konkreettisia keinoja, miten vähemmistökielisiä voidaan auttaa Pohjoiskalotilla. 

 

Tapaamisiin Haaparannalla!

Raili Ilola, Tornio

 

 

 

{jcomments on} 

Iloa kirjailijapäivillä

 

Kirjallisuusseuran edustajat Eija Miranda Silventoinen, Raili Ilola, Tarja Revonmäki ja Anita Myllykoski porhalsivat perjantaina 11.4. Taivalkoskelle Pohjois-Suomen kirjailijapäiville, joista vetovastuussa oli Taiteen edistämiskeskuksen Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun aluetoimipiste koordinaattorinaan Tuomo Heikkinen, kirjallisuuden läänintaiteilija.  Lapin Kirjallisuusseura oli yksi yhteistyökumppaneista.

Tapahtumapaikkoina toimivat Päätalo-keskus ja Hotelli Herkko. Kun oli selvitty seuran hallituksen Skype-kokouksesta riennettiin päivien avajaisiin kuuntelemaan erilaisia näkökulmia viikonlopun Ilo-teemaan.

Kirjailija Antti Leikas ei tyytynyt pelkkään sanalliseen kirjailijantyönsä esittelyyn vaan demonstroi teostensa haastetta soutuperformanssilla – selvästi selostaja-ainestakin! Irja Sinivaara toi Suomen Kirjailijaliiton terveiset ja kertoi omakohtaisena kokemuksenaan kirjoittamisen nautinnosta. Hän toivoi median olevan kiinnostuneemman kirjoista kuin kirjailijoiden makuuhuoneiden sisustuksesta. – Jokunen median edustaja oli paikalla päivien aikana, mutta valitettavasti juttuja ei juuri näkynyt pohjoisen lehdissä! – Kirjailija Pauliina Rauhala kuvaili puheenvuorossaan lukemisen iloa kirjoittamisen lomassa: ”Lukemisen päivät ovat kuin lämmin peitto. Tulen onnelliseksi sanoista, jotka tavoittavat katoavan.” Avajaistilaisuuden päätti muusikko-runoilija Niillas Holmberg sydämeen käyvästi.

Iltaklubissa esiintyivät tekstinäyttein kirjailijat Solja Krapu, Petri Vartiainen ja Heikki Jalava. Topi Mikkola esitti otteen Rosa Liksomin kirjoittamasta Annikki Kariniemi -monologista.

Lauantaina Kirjallisuusseuran esittelypöytä sai silauksensa. Lapillinen-lehti herätti osallistujissa kiinnostusta, kuten viereisillä pöydillä Jänkä, Hallaus ja Kaltio. Nimikkoseurat ja Päätalo-instituutti esittelivät toimintaansa. Matti Ylipiessan luotsaaman Nordbooksin pöydällä oli mm. lauantai-iltana   julkistetut lastenkirjat Ja se kissa! (Ritva Kokkola ja Eija Jansson), Niiki ja Alvari – Lennokas keikahdus (Tiina ja Annariikka Qvist) ja Tervatonttu Toivo (Päivi Honkakoski ja Ludi Wang). 

Seuran edustajat eivät osallistuneet lumikenkäkävelyyn eivätkä umpihankijalkapallo-otteluun, vaan suuntasivat kuuntelemaan Esko Myllymäen esitystä Ilo Päätalon tuotannossa. Päätalon kirjoissa ilo on työn iloa. Lukijat saavat ilon siitä, että päähenkilö selviää vaikeuksista huolimatta; hänelle käy hyvin. Napakan esityksen jälkeen keskusteltiin teoksista ja niiden saamasta kritiikistä sekä lukijakokemuksista.

Onko iloa pohjoissuomalaisessa kirjallisuudessa? Kovin vaikutti pinnalta katsoen synkältä tulos, minkä professori Sanna Karkulehto esitteli kirjahyllystään poimimansa satunnaisotannan perusteella. Ilo on kuitenkin moninainen, kuten päivien aikana tuli todettua. Se ei ole yhtä kuin huumori, mutta huumori tuottaa iloa. Paneelikeskustelussa Tuomo Heikkinen johdatti kysymyksillään kirjailijuuden kokemuksiin Rosa Liksomia, Antti Leikasta ja Mooses Mentulaa. Liksom havainnollisti esikoiskirjan näkyvyyden problematiikkaa kertomalla, että hänen novellikokoelmansa oli yksi vuoden 1985 neljästä esikoiskirjasta, mutta viime vuonna ilmestyi noin 90 esikoisteosta.

Sunnuntaiaamu oli esiintyjille haasteellinen, koska osa yleisöstä lähti kotimatkalle luovutettuaan huoneen ja oli valittavana kolme ohjelmaa: kirjailijoiden nimikkoseurojen esittäytyminen, keskustelu lasten- ja nuortenkirjallisuudesta (Lauri Hirvonen, Jussi Siirilä ja Päivi Honkakoski, juontajana Ritva Kokkola) sekä keskustelu aiheena Ilo kaunokirjallisuudessa (Mooses Mentula, Juhani Karila ja Tuomas Timonen, juontajana Tuure Holopainen). Ennen loppuyhteenvetoa esiintyivät vielä ulkomaiset kirjailijat Solja Krapu (Ruotsi) ja Jürgen Rooste (Viro).

Antoisat kirjailijapäivät päättyivät kutsuun seuraaville kirjailijapäiville Rovaniemelle 22.‒24.4.2016. Salla Erho Rovaniemen kaupunginkirjastosta ja Eija Miranda Silventoinen Lapin Kirjallisuusseurasta toivottivat tervetulleeksi Lappiin. Samaan aikaan juhlitaan Kirjallisuusseuran perustamisen 20-vuotisjuhlavuotta. Riemukkaisiin tapaamisiin Rovaniemellä!

 

Anita Myllykoski    

Salla Erho Rovaniemen kirjastosta ja Eija Miranda Silvennoinen Lapin Kirjallisuusseurasta toivottivat yleisön tervetulleeksi seuraaville Pohjoisille kirjailijapäiville Rovaniemelle keväällä 2016. Kuva: Tarja Revonmäki.

 Salla Erho ja Eija Miranda Silventoinen toivottivat tervetlulleeksi seuraaville pohjoisille kirjailijapäiville Rovaniemelle v. 2016

 

 

 

 

{jcomments on}Runo on, kohtaaminen

Runo on maailmassa olemisen tapa, se on tapa havainnoida, se on hengitystä. Runon kirjoittaminen on opettanut minulle läsnäoloa ja tarkkaavaisuutta, kirjoittaessa aistit tarkentuvat, maailma eriytyy yksityiskohdiksi: hajuiksi, ääniksi ja kosketuksiksi. Kun näen sudenkorennon, näen sen siipien lasimaisen rakenteen, mutta myös ilmapolun, jonka se jättää taivaalle. Polun päässä on jokin toinen aika ja siellä on tämä hetki, mahdollisten ja mahdottomien todellisuuksien leikkauspiste. Siellä syntyy sanoja, äänteitä, rytmiä. Siellä kieli hajoaa ja rakentuu uudestaan, tarttuu siihen mikä on aavistus vasta, jokin esikielellinen häivähdys.

Kirjoittaminen ei ole vain kirjoittamista, kirjoitan silloinkin kun en kirjoita. Kirjoittaminen on päämäärätöntä vaeltamista, vieraita kaupunkeja tai kotimetsän reittien kävelemistä, kävelemistä, kävelemistä. Kirjoittaakseni runoa tarvitsen kuvia, musiikkia ja tanssia. Ihmisiä, jotka kulkevat lävitseni ja jättävät jäljen. Joskus on hyvä ajaa metrolla suurkaupungin alla ja kuunnella vierasta kieltä, joskus istua laiturilla ja puristaa nyrkissä pientä sileää kiveä. Lopulta kirjoittamisen ydinkohta löytyy kuitenkin hiljaisuudesta. Siitä, että pääsee oman ytimensä hiljaisuuteen ja hengittää kevyesti, suorittamatta. Silloin kirjoittaminen on pakotonta, ilmavaa ja kannattelevaa. Vaatimuksia ei ole, on vain sanat. On kieli, ihmeellinen instrumentti. On runo, kohtaamisen mahdollisuus siellä, minne arkinen puhe ei yllä.

Runo on kommunikaatiota. Kun kirjoitan runoa, kurotan kohti. Haluan jakaa hetken, ajatuksen ja tunteen, mutta sanoa myös jotakin sellaista, mitä ei voi sanoa muulla tavalla kuin runon kielellä. Runossa ei milloinkaan ole kyse vain merkityksistä, vaan kudoksesta, jossa merkitykset, kieli ja rytmi lomittuvat niin, että syntyy maailma, jota ei koskaan voi tyhjentävästi määritellä tai ymmärtää. Siksi runo antaa mahdollisuuden myös ei-tietämiselle, ihmettelylle ja maailman sekä oman minän tutkimiselle. Runo on eräänlainen laboratorio, jossa mikroskoopin linssin alla on ulottuvia ja äärettömiä hetkiä, vain muutaman sanan mittaisia, mutta syvään asti ulottuvia.

Kristiina Wallin

 

 

 

{jcomments on}LUE, KIRJOITA, ELÄ!

Aurinko, joka ei laske, mäntymetsät, virtaava joki ja Siilashallin uima-allas. Auditorion aamuluennot, kahvimukit, kirja- ja paperipinot, huriseva kopiokone ja täyttyvät luokat. Kirjoittavat ihmiset, heidän kohtaamisensa ja keskustelunsa. Ennen kaikkea kirjoittavat ihmiset. Ystävien tapaaminen.

Tätä kaikkea Sodankylän kirjoittajakurssit ovat minulle.

 

Olen viimeiset kaksikymmentä vuotta kiertänyt Suomea. Olen opettanut niin yliopistossa kuin vankilassa. Olen vakuutellut työllisyyskurssilla putkiasentajille, että kirjoittamisesta on hyötyä. Olen tutkinut eläkeläisten kanssa elämäkertoja ja tehnyt öisiä kauhukirjoittamisretkiä nuorten kirjoittajaleiriläisten kanssa. Olen hionut käsikirjoituksia, pitänyt lyhytkursseja ja vetänyt monivuotisia koulutuksia, joiden aikana on monenlaisia teoksia valmistunut.

Rakastan tätä ja uskon tähän. On hieno nähdä, kun joku löytää oman tiensä.

 

Yhden ihmisen kohtaaminen voi olla käännekohta elämässä. Minulle käännekohta oli iltalukion äidinkielen opettajani Hilja Mörsäri. Hän oli ensimmäinen, joka antoi aikaansa. Hän luki tekstejäni, lainasi kirjoja, keitti teetä, kannusti ja uskoi minuun.

Hirvittää ajatellakin mitä elämäni olisi, jos en olisi kohdannut Hiljaa.

Käännekohta elämässä voi olla myös kirjoittavan samanhenkisen ystävän löytäminen. Tietty kirja voi muuttaa elämän tai se juuri oikea kirjoittakurssi voi avata oven uuteen.

 

Olen itse opiskellut kirjoittamista ja uskon siihen.

Kirjoittamisen ja kirjallisuuden eteen ovat kaikki keinot sallittuja”, opettajani Asko Martinheimo sanoi aikanaan.

Kova halu on kantoraketti, se vie tekojen maailmaan”, toinen opettajani Risto Ahti jatkoi.

 

Me voimme tietoisesti opetella kirjoittamisessa eri laji- ja rakenneseikkoja, kielenkäyttöä ja materiaalin hankintaa. Me voimme opetella miten kirjoittamisen esteistä, kuten blokista, vastarinnasta, perfektionismista, huonouden pelosta, vääristä ajatuksista, lykkäämisestä, aikaisemmista negatiivisista kokemuksista ja itsesensuurista pääsee eroon.

Me voimme tutustua kirjalliseen kenttään ja erilaisiin julkaisumahdollisuuksiin. Kaikista tärkein on aina usko itseen ja rohkeus. Siinä me voimme auttaa toisiamme. Tarzanin näyttelijä Johnny Weismüller totesi jo aikoinaan, että olennaista ainoastaan on se, että ote liaanista ei irtoa.

 

"Etkö sä koskaan kyllästy?” tuttava kysyi minulta. Tuijotin häntä hämmästyneenä. En tietenkään. Tämä on juuri sitä mitä rakastan kaikista eniten.

"Tämä on ainoa mikä kiinnostaa”, vastasin.

Sylvi Kekkonen kirjoitti aikanaan aforismissaan, että vain ne, jotka kiihtyvät samoista asioista, ymmärtävät toisiaan.

Odotan jo kesäkuuta, tietä pohjoiseen, Sodankylän päiviä ja innostuneiden ihmisten hehkua.

 

Taija Tuominen

 

 

 

{jcomments on}Pöytälaatikon aarteet

 

Olen pikkutytöstä lähtien haaveillut kirjoittamisesta. Ainekirjoitus oli koulussa parasta mitä tiesin. Mielikuvitusta olisi riittänyt vaikka koko luokan aineisiin, mutta 60-luvulla oli tärkeintä, että pisteet ja pilkut tulivat oikeille kohdille. Se taito minulta puuttui. Siihen lopahti innostus kirjoittamiseen siinä vaiheessa. Äidinkielen tunnit olivat kauhistus. Pelkäsin kirjoittaa. Moitteet tulivat, ja luokan huonoin numero ainekirjoituksessa. 

Vuodet kuluivat. Sisälläni iti halu kirjoittaa. 70-luvulla elin pienellä paikkakunnalla ja yritin tulla toimeen kehnolla palkallani. Tylsien iltojeni iloksi luin Reginaa ja haaveilin. Miksen minäkin voisi kirjoittaa tänne Reginaan, ajattelin. Kokeilenpa jos vaikka onnistuisin. Harmittomat rakkausseikkailut oli helppo kirjoittaa, ja jotkut niistä jopa julkaistiin. Kirjoittamistani tarinoista maksettiin pieni summa. En jaksa muistaa mikä oli palkkion suuruus, mutta pienikin summa helpotti tiukkaa taloutta ja innosti kirjoittamaan lisää.

Sitten elämääni tuli uusi vaihe. Muutin kaupunkiin. Kirjoittaminen unohtui. Romaanien luku vaihtui läksykirjoihin. Elettiin ruuhkavuosia, kuten nykyään hienosti sanotaan. Se aika elämästä oli hyvää kirjoitusmateriaalin keräämisaikaa. Eletty elämä on kirjailijan parasta pääomaa. Sanoi joku viisas, en jaksa muistaa kuka. Lause on vieläkin seinälläni.

Vasta 2000-luvulla rohkaisin mieleni ja menin kirjoittajakurssille. Kurssille, josta olin koko ikäni salaa haaveillut. Kynnys kurssille menoon oli korkea. Sitä kynnystä en meinannut saada ylitettyä millään. Kirjoittajakaverini innosti minut mukaan ja päätin: nyt tai ei koskaan. Halusin saada varmuuden, oliko pisteellä ja pilkulla vielä 2000 luvulla yhtä suuri merkitys kuin 35 vuotta sitten.  Olisiko se vieläkin este minun kirjoittamiselleni?

Hyvä kun hyppäsin sen kynnyksen yli ja menin mukaan. Nyt oli kirjoittamisessa uudet tuulet ja uudenlaiset opettajat. Ei niuhoitettu yksistään kielioppisäännöistä vaan annettiin arvoa myös mielikuvitukselle. Opettaja rohkaisi minua kirjoittamaan ja sanoi: ”Kirjoita sinä vaan, maailma on täynnä ihmisiä joiden pöytälaatikot ovat pullollaan pisteitä ja pilkkuja, mutta tarinoista tyhjinä”.

Tänään minun kirjoituspöydässäni on kaksi laatikkoa. Toisessa laatikossa ovat kirjoittamani tarinat hyvässä järjestyksessä. Toisessa laatikossa ovat pisteet ja pilkut huiskin haiskin. 

Kumpaakin laatikon täyttäjää ja käyttäjää tarvitaan. Minua, jonka mielikuvitus laukkaa kuin villi varsa ja sinua, jonka pilkut ja pisteet ovat hyvässä järjestyksessä. Lupaan, kun tarinani alkavat elää hurjaa elämäänsä ja pyrkivät pöytälaatikosta ulos, soittaa sinulle ja pyytää sinua ripottelemaan välimerkit juuri oikealle kohdalle tarinaani.

 

Tarja Revonmäki

Lapin Kirjallisuusseuran hallituksen jäsen, Posio

 

 

 

{jcomments on}Lapin Kirjallisuusseuran kahdeksannentoista toimintavuoden aluksi olemme tehneet joitakin muutoksia ja hienosäätöä täällä seuran verkkosivuilla ja työ jatkuu. Tavoitteena on, että jäsenet ja muutkin kiinnostuneet löytäisivät helposti tietoa seurasta ja tapahtumista. Miltä näyttää: löydätkö mitä etsit? Puuttuuko jotakin? Mistä asiasta toivoisit lisätietoa? Palaute niin verkkosivuista kuin muustakin toiminnasta on erittäin tervetullutta. Palautetta voi antaa verkkosivujen sähköisellä palautelomakkeella, tai seuran sähköpostiosoitteeseen Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

On herättänyt hämmennystä, että näiltä sivuilta ei löydy kovinkaan monen seuran kirjailijan tietoja. Lisään tietoja verkkosivuille sitä mukaa kun te kirjailijat niitä minulle toimitatte. Seuralla ei ole resursseja koota itse tietoja, vaan se on kirjailijan vastuulla, samoin kuin tietojen ajantasaisuus ja oikeellisuus. Jos haluat tulla esitellyksi seuran sivuilla niin lähetä minulle esittelytekstisi ja mieluusti myös kuvia kirjojen kansista, ja tietysti itsestäsi. Teen sinulle oman sivun, kts. esimerkiksi Sanni Liitin sivu täältä

Monilla on jo oma kotisivu. Jos sinulla on, niin ilmoita osoite minulle. Teen linkin seuran sivuilta sivullesi. Katso esimerkiksi Martti Väisäsen linkki. Mitä useampaan paikkaan kotisivusi on linkitetty, sitä helpommin lukijat löytävät sivusi. 

Lapin Kirjallisuusseuran Facebook-sivua ja Twitteriä voisi hyödyntää paljon nykyistä tehokkaammin jäsenten kirjauutisten välittämiseen. Laita meille tiedoksi – sähköpostilla tai suoraan fb-sivulle – uudet julkaisut ja kirjanjulkistustilaisuudet, niin tieto lappilaisesta kirjallisuudesta leviää kiinnostuneille. Monet julkaisut jäävät aivan liian vähälle huomiolle.

Seuran toimintasuunnitelma löytyy nyt verkkosivuilta. Sieltä kannattaa poimia omaan kalenteriin esimerkiksi Pohjois-Suomen kirjailijapäivät, joita vietetään Taivalkoskella Päätalon maisemissa 11.–13.4. 2014. Kirjallisuusseuran jäseniä odotellaan myös Kirjailijayhdistysten neuvottelukunnan 50. talvipäiville, jotka pidetään Varkaudessa 21.-23.2.2014. Päivät ovat erinomaisia tilaisuuksia tavata muita kirjoittajia ja kirjailijoita ja saada uusia ideoita ja intoa omaan kirjoitustyöhön.

Ilmoittautumisaika Sodankylän kirjoittajakursseille alkoi 2.1.2014.  Lisätietoa seuran verkkosivuilta ja fb-sivuilta. Ohjaajissa on monta tuttua: Juha Hurme, Taija Tuominen, Maippi Tapanainen ja Jan Ijäs. Jäsenten toivomuksesta Tapanaisen proosakurssi on nyt suunnattu aloitteleville prosaisteille ja Tuomisen jatkokurssi pidempään kirjoittaneille. Lyriikan ohjaajaksi saapuu ensi kertaa Kristiina Wallin, joka opastaa ryhmäläisiä löytämään reittejä runoon. Vietetyistä kurssiviikoista ja niiden annista löytyy monenlaisia kertomuksia näiltä sivuilta.

Hallitus tiedottaa seuran toiminnasta vanhaan tapaan sähköisten väylien lisäksi jäsenkirjeissä ja Lapillinen -jäsenlehdessä. Muista tiedottaa osoitteenmuutoksista, sillä tavoin varmistat lehden ja muun tiedon saannin.

Oikein onnellista ja luovaa uutta vuotta kaikille kirjallisuuden ystäville!

Arja Vasama, seuran verkkosivujen ylläpitäjä (Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.)