Kritiikki, arvostelu, arviointi, palaute

Olen toiminut kirjallisuusseuran arviointipalvelussa viitisentoista vuotta ja arvioinut siinä ajassa kolmisenkymmentä tekstiä. Arvioitavia ei tunge ovista ja ikkunoista, pyyntöjä tulee muutama vuodessa. Olen uskaltautunut mukaan toimintaan opiskelutaustani (joskus menneisyydessä yliopisto-opintojeni pääaine oli kirjallisuus) ja oman vaatimattoman lehtiarvostelu-, kirjoitus- ja lukuharrastuneisuuteni perusteella. Pelkkää oikolukua en tee, siihen on pätevämpiä henkilöitä.

Arviointipalvelussa sitoudun lukemaan tekstin siihen paneutuen ja antamaan siitä kirjoittajalle mahdollisimman monipuolisen palautteen. Mitä kunnianhimoisempi kirjoittaja, sitä tiukempi palaute. Arvostelu-sana saattaa sisältää joillekin kielteisen sivumerkityksen mutta mistään mollaamisesta tässä ei ole kyse. Tekstin vahvuuksien löytäminen ja kirjoittamistyön eteenpäin ohjaaminen on minusta arvioinnin päämäärä. Se vaatii lukijalta enemmän kuin heikkouksien etsiminen, vaikka ”heikkoudetkin” on uskallettava näyttää. 

Sydäntäni lähinnä ovat runot ja lyhytproosa, mutta olen antanut palautetta myös pitemmistä teksteistä. Muutaman kirjoittajan kanssa olen tehnyt yhteistyötä pitempään. On hyvä jos kirjoittajalla on tekstilleen useita lukijoita. Tekstit elävät eri tavalla eri lukijoille. Myös (satunnaiselta) kertalukijalta saatu palaute on arvokasta. 

Arvostelupalvelua voi käyttää käsikirjoitus- ja julkaisutyön eri vaiheissa, kysymykset muuttuvat kirjoittamisen edistyessä. Sanottava on tietysti kirjoittamisen lähtökohta ja oikeinkirjoitus sen perusta. Tekstin rakenne, sen ryhmittely/rytmittely sanoihin, lauseisiin, kappaleisiin ja laajempiin kokonaisuuksiin, henkilökuvat ja genre luovat teoksen sisällön ja näihin arvosteluissa paneudutaan. 

Teoksen taitto ja ulkoasukaan eivät ole ”vain muotoseikkoja”, sillä teos elää kansiensa välissä, kirjaimissa ja riveillä, parhaimmillaan myös rivienvälissä. Ulkoasu antaa nopealle silmäilijälle sen ensimmäisen, välittömän vaikutelman teoksen kiinnostavuudesta, joten siihen kannattaa panostaa. Omakustantajalla on mahdollisuus ja vastuu tehdä kaikki tämä itse ja ratkaisuja varten on hyvä tutkia kirjaston hyllyjä ja kuunnella erilaisia mielipiteitä. Teoksen muotoonsaattaminen eli ulkoasun suunnittelu on mielenkiintoinen ja tärkeä vaihe kirjan syntyprosessissa. Paha vain tämä näyttää usein jäävän tekijöiltä puolitiehen. Tämä vaihe kiinnostaa minua ja voinkin lisätä sen tässä osaksi arviointityötäni. Ottakaa rohkeasti yhteyttä ulkoasuasioissa(kin)!

Palautteen antaminen vie tekstistä riippuen 2-3 viikkoa. Olen erittäin iloinen jos saan jonkinlaisen palautteen palautteestani. Ainakin että vastaanottaja on palautteen saanut ja sen (omalla tavallaan) ymmärtänyt. Ja varsinkin jos hän ei ole ymmärtänyt tai ei ole tyytyväinen. Toisinaan en kuule tekijästä enää mitään ja siitä jää tyhjä ja hämmentynyt mieli. Oppimista tämä on arvioijallekin, lisäkysymyksiin vastaan mielelläni.

Meitä arvioijia on useita ja mukana on myös ammattikirjailijoita. Mikäli et tunne arvioijia, apua voit kysyä Toini Marjamaalta. Hän neuvoo ja antaa mahdollisia nimiä juuri sinun tekstillesi.

 

Irene Piippola

Rovaniemi

 

Mitä kuuluu e-kirjoille? 

E-kirjat ovat yleistyneet viimeisen parin vuoden aikana räjähdysmäisesti maailmalla, mutta Suomessa kasvu on ollut toistaiseksi vielä hitaampaa. Odotettavissa on kuitenkin myös täällä uuden formaattimuodon kasvava suosio, kunhan kysyttyjä sisältöjä saadaan tarjolle enemmän myös e-kirjoina. 

Matkaillessa monet ovat jo törmänneet ilmiöön, jossa pokkareita ei kanneta enää matkakohteisiin vaan luettava löytyy tableteista. Etuna on se, että mukaan mahtuu suurempi valikoima pienempään tilaan. Useissa e-kirjoissa on myös mahdollista suurentaa fonttia niin, että myös huononäköisten on sitä helpompi lukea. Markkinoille tulleet silmäystävälliset lukulaitteet ja tabletit tekevät lukemisesta ihan toista, kuin mitä se on tietokoneen ruudulta.

Lapin kirjasto -kimpan alueella Ellibsin e-kirjoja hankittiin asiakkaille tämän vuoden keväällä. Maakunnan kirjastoista edelläkävijöitä olivat Ranuan, Tervolan ja Simon kirjastot, joissa e-kirjoja oli jo pitkään ennen tätä. Ellibs on tällä hetkellä ainut palveluntarjoaja, joka tarjoaa suomenkielisiä e-kirjoja etäkäytettävästi kirjastoille ja näiden asiakkaille. Ellibs-kirjakaupasta löytyy myös suurten kustantamoiden kirjoja, mutta ne eivät ole tarjolla kirjastoille. Sen vuoksi valikoima on suppea, eikä useimpien tunnetuimpien kirjailijoiden teoksia kirjaston e-kirjakokoelmista löydy. Ongelmia on, mutta yritämme saada kiinnostavia aineistoja asiakkaillemme määrärahojen puitteissa. Helsingissä HelMet-kirjastojen alueella on parhaillaan menossa pilottihanke, jonka tavoitteena on saada valikoimaa kasvatettua.

Myös tekniikka asettaa haasteita. Nykyisin asiakkaan pitää kirjaston e-kirjoja käyttääkseen luoda Adobe-tunnus sekä ladata lukuohjelma haluamaansa laitteeseen. Ellibsin sivuilta löytyy lisää ohjeita. Kirjastojen henkilökuntaa on koulutettu e-kirja-asioihin, joten kirjastosta saa aina halutessaan niihin apua. HelMet-alueen pilotissa on testattu myös pilvilukemista, mikä tarkoittaa sitä, ettei aineistoa enää ladattaisi laitteeseen vaan sitä käytettäisiin ”streaming”-periaatteella samaan tapaan kuin esim. YLE Areenaa. Mikäli pilotti leviää muihinkin kirjastoihin, e-kirjojen käyttö helpottuu. 

E-kirjat eivät ole syrjäyttämässä painettuja kirjoja, vaan ne tuovat tullessaan vain uuden tavan lukea. Tulevaisuudessa voi toki olla, että kaikkea kirjallisuutta ei enää Suomessakaan julkaista painettuna. Amazonin myynnissä e-kirjat ovat jo ohittaneet painetut, eivätkä kaikki kirjailijat enää julkaise kirjojaan painettuina. Omakustantaminen e-kirjamuodossa on halvempaa ja nopeampaa. 

E-kirjoihin liittyy paljon pelkoja ja odotuksia, mutta myös mahdollisuudet ovat loistavat. Kaikki riippuu siitä, saammeko kiinnostavia sisältöjä asiakkaillemme vai putoavatko kirjastot myös e-kirjamaailmasta samoin kuin on käynyt musiikin osalla. Paikoilleen ei voi jäädä, vaan on pakko suuntautua tulevaisuuteen, mikäli kirjastot haluavat säilyttää asemansa. E-kirjat ovat tulleet jäädäkseen. 

 

Lisätietoja

Lapin kirjastojen blogi 

Kirjastokaista

ja Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen. 

 

 

Olipa kerran PK – Pohjoiset Kirjailijat ry

Pohjoiset Kirjailijat ry:llä (1962 - 1987) oli pitkä lista luotsaajia alkaen Lapin kansankorkeakoulun silloisesta rehtorista Heikki Vaattovaarasta ja vaimostaan Kirstistä. Muita yhdistyksen toimintaan vaikuttaneita guruja olivat Oiva Arvola, Jorma Etto, Veikko ja Anna-Liisa Haakana sekä monet muut. 

Pitkistä etäisyyksistä ja vähäisistä taloudellisista resursseista huolimatta toiminta oli vireää – niin kauan kuin sitä kesti. Oli tapahtumia ja seminaareja, joissa oli runsaasti osanottajia. Vierailijoiksi riitti opettajia ja kirjailijoita aina etelää myöten. Unohtaa ei sovi myöskään Annikki Kariniemeä ja Törmäsjärven lähes vuosittaisia pitoja, joista on jäänyt lämpimiä muistoja. Lisää julkisuutta toi senaikainen lehdistö omilla kannanotoillaan.

Aika on muuttunut. Nyt on Lapin Kirjallisuusseura ry ja Lapillinen-lehti, joka suppeudestaan huolimatta on mallikkaasti toimitettu. Nykyisinkin on tapahtumia ja osanottajia tilaisuuksiin riittää. Lapissa kynänpurijoita ja kylähulluja kasvaa kuin sieniä sateella, ja asiaakin heillä tuntuu olevan. Kirjoittajaklaani on nuorentunut. Jospa uudet luudat tekevät entistä puhtaampaa jälkeä – toivottavasti se pohja, mistä yhdistys on lähtöisin, ei petä.

Kirjoittaminen harrastuksena vetää vertoja monelle muulle ajankululle, ja sen myötä säilyy kieli. Mutta kuinka paljon mahtaakaan pöytälaatikoissa muhia sellaista, mikä ei koskaan näe päivänvaloa. Ikään kuin maailmaan ei mahtuisi lisää kirjoja. Nykyisin kirjaa ei tarvitse edes ostaa, vaan sen voi lainata tai lukea netistä. 

Tänään kirjoittaminen on helpompaa, kun sen voi tehdä tietokoneella. Ennen sellaista ei ollut käytössä. Ihmekös siis, jos harrastus on lisääntynyt ja tarinoita riittää. Lapissa legendat elävät vuosikymmenestä toiseen. Silti sopii toivoa, että vaikka olisi pää pilvissä, niin jalat pysyisivät maassa ja sydän lämpimänä.

Jollakin vuosien takaisella kurssilla eräs osallistuja uskaltautui kesken kirjallisuusaiheisen luennon puhumaan kompostista. Hänen mielestään sitä saattoi verrata romaanin kirjoittamiseen. Kaikki eivät asiaan innostuneet, mutta kun keskustelu eteni, päädyttiin tulokseen, että romaani voi olla kuin komposti. Hyvä romaani on syntynyt ajan myötä kompostissa muhineista raaka-aineista – ajatuksista. Samalla se on siivousprosessi, joka vapauttaa ihmisen hänen päänsä sisällä velloneesta kaaoksesta. Kun tuote on valmis, on hetken aikaa kevyt olo. Joillekin se jättää tyhjyyden tunteen, ikään kuin olisi menettänyt jotakin tärkeää. 

Ilmaan jää leijumaan kysymys, onko joku kiinnostunut kirjoittajan ajatuksista. Kuvitteleeko sitä vain, että ne ansaitsevat tulla kuulluiksi. Kun samaa tarinaa ei kukaan muu ole vielä keksinyt, niin on jatkettava, vaikka siihen kuluisi koko elämä. Joskus se selviää kuin vahingossa – hetkellä, kun makaat nurmikolla ja katselet pilvien liikkeitä tai tähtiä, kuuntelet lintujen laulua tai musiikkia. Jospa elämäntarkoitus onkin eläminen kohdalle osuneessa olotilassa ja suostuminen sen ehtoihin.

Kirjoittaminen voi olla myös rasite, pakko tulla kuulluksi. Eräänlaista huomionkipeyttäkin se on. Jossakin vaiheessa harkitsee jo luopumista ja etsii muita kanavia toteuttaa itseään. On myös muita tapoja elää, kuten musiikki, kuvataide, luonto ja vaikkapa panostaminen itseensä ja terveyteen. Joillekin kirjoittaminen on kuitenkin tapa elää ja hengittää, jopa ammatti. Hyvä niin!

Pohjoiset Kirjailijat oli omana aikanaan tärkeä linkki lukijoihin ja harrastajiin. Se toimi kirjoittavien ihmisten kohtauspaikkana ja kannusti itse kutakin jatkamaan omista lähtökohdistaan. Se toimi myös kouluttajana.

Ajassa, jolloin Pohjoiset Kirjailijat oli voimissaan, on helppo viivähtää, vaikka tuleen ei pitäisikään jäädä makaamaan. Lisääntynyt tekniikka, koulutus ja tieto näkyvät esimerkiksi nuorten tuottamissa teksteissä. Mutta eiköhän ihminen perusluonteeltaan ole sama: julkisuudenkipeä, utelias ja kernaasti moniin epäkohtiin pureutuva ääneenajattelija, narsisti ja vähän kateellinen omille lajitovereilleen.  Jotta pääsisi huipulle, on joskus jopa ylitettävä sopivaisuuden rajat. Suvaitsevaisuus alkaa jo olla kyseenalainen termi.

Hyvä kuitenkin, että puhutaan, sillä myös erilaisille mielipiteille pitäisi olla tilaa. Niinpä jokainen puhukoon omalla äänellään. Tässä ajassa ei ole puheenaiheista puutetta.

 

Lilja Kylmänen

 Pohjoiset Kirjailijat ry Kirjasammossa  LINKKI 

SITKUSTA NYTKUUN

Viettäessäni viime vuonna vuorotteluvapaata minulle tarjoutui mahdollisuus toteuttaa vuosien aikomukseni julkaista runokirja. Teokseni Aikamatkoja Katmandusta tuli painosta juuri parahiksi muutamaa päivää ennen Lapin kirjallisuusseuran tekijöiden päivää marraskuussa. - Mitkä tekijät vaikuttivat siihen, että lopulta onnistuin mielestäni kohtuullisen hyvin saavuttamaan tavoitteeni? 

Tärkein tulikin jo mainituksi, minulla oli siis mahdollisuus omistautua asialle. Aikaa oli riittävästi eikä muita pakottavia motiiveja ollut häiritsemässä työskentelyäni. Pelkkä vapaa-aika ei tietenkään riitä siihen, että kaunokirjallinen painotuote alkaa valmistua. Asenteita oli muutettava. Oli välttämätöntä vaihtaa pitkään vallinneesta ”sitku”-jahkailusta ”nytku”-toimintaan.

Runoni olivat syntyneet runsaan kymmenen vuoden aikana. Varhaisimmat haikuni kirjoitin 1999. Materiaalia kokoelman muodostamiseksi oli kertynyt yli tarpeen. 

Yhtenäistä teemaa oli aluksi vaikea hahmottaa, mutta probleemani ratkesi Riina Katajavuoren lyriikkakurssilla Sodankylässä. Onnekseni olin järjestänyt sisällön niin, että minun oli helppo poimia runoja uudelleen tarkasteltavaksi ja järjestettäväksi. Erillisistä runoista alkoi muodostua sikermiä ja niistä johtoajatusta noudattava kokoelma. Riinan sanoin maalaama mielikuva runojensa keskellä istuvasta runoilijasta, joka pikkuhiljaa pinoaa tuotantoaan sisällöllisesti yhtenäisiin ryhmiin, toteutui minun tapauksessa lähes kirjaimellisesti. Mutta jo ennen sitä oli tapahtunut jo paljon.

Nytku-ajattelu lähtee siitä, että itselle asetetut tavoitteet muunnetaan tehtäviksi, niiden tekemiseksi hankitaan oikeat työvälineet ja varataan aikaa. Ennen kaikkea kirjoittaminen priorisoidaan kaiken muun edelle ja pakottaudutaan suorittamaan tehtävät. Kun pääsin tähän vaiheeseen, huomasin kirjoittajakursseilla moneen kertaan kerratut toimintamallit hyödyllisiksi, välttämättömiksi ja riittäviksi. 

Vahvistin sitoutumistani monin tavoin. Ilmoitin kotiväelle aloittavani uuden arkirutiiniin ja kieltäydyin kirjoittaessani olevani käytettävissä niihin kymmeniin tekemättömiin pikkuhommiin, joita kotipiirissä riitti. Vakuutin minua tukeneille taustavaikuttajille ryhtyväni tositoimiin. Varmuudenvuoksi ryhdyin pitämään somessa pienimuotoista päiväkirjaa, johon kirjasin tehtävän edistämisen kannalta keskeiset tavoitteet ja tapahtumat. Twitterini oli pienen sisäpiirin luettavissa. 

Runojen viimeistely julkaisemista varten edellytti monen osalta uutta paneutumista itse asiaan. Uudelleen kirjoittaminen kokonaisuuteen sopivammaksi oli monen osalta välttämätöntä. Uudistukset olivat radikaaleja, uuttakin materiaalia alkoi taas syntyä.

Omien runojen toistuva lukeminen, johdatti julkaistun kirjallisuuden referointiin. Vähitellen kotimaisen runouden koko laajuus alkoi hahmottua uudella tavalla. Huomasin omaksuneeni tiedostamattani vaikutteita hyvin monista traditioista, jotka nyt tunnistin paremmin. Rohkeus kirjoittaa kasvoi. 

Kaikessa on aina jossakin suhteessa onni mukana, tässäkin hankkeessa ratkaisevalla tavalla. Kun en oikein tiennyt miten kustannustoiminnan osalta menettelisin, kysyin lähisukulaiseltani tietääkö hän asiansa osaavaa kustannustoimittajaa, joka ryhtyisi neuvonantajakseni. Sattumoisin hänen lähipiiriinsä kuului alan huippuammattilainen, joka osasi antaa oikean ja yksinkertaisen neuvon: ”Otapa yhteyttä pienkustantamoon, jota setäsikin käytti”. Toimin neuvon mukaan ja osoittautui, että ratkaisu oli kaikin puolin tarpeitani vastaava ja kukkarolleni sopiva. Kun olin jo päättänyt olla oma kustantajani, tarjottu painatus- ja jälleenmyyntisopimus oli oikea vaihtoehto.

Nyt asiat lähtivät etenemään ohjatusti. Keskustelevassa prosessissa sähköposti oli joustava asioinnin väline kaikkeen kommunikointiin. Ainoastaan painatus- ja jakelusopimus edellytti paperilla tapahtuvaa, virallista allekirjoitusta. Sain yksityiskohtaisia neuvoja kirjan ja kirjailijan esittelytekstin tekemiseksi sekä kansien suunnitteluun. Graafinen suunnittelukin kuului palveluun. Toisaalta minua haluttiin kuulla tarkasti runojen typografian yksityiskohtien varmistamiseksi.

Lähetin käsikirjoituksen ehkä hieman liian varhaisessa vaiheessa viimeistelyyn, sillä korjattavaa tuntui riittävän viimehetkiin saakka. Lopullinen runojen, aukeamien ja sivujen järjestys ratkesi vasta taittovedosta hyväksyessäni. Viimeiset kiusalliset kirjoitusvihreet huomattiin jo painoon toimitetusta materialista, mutta valmiissa tuotteessa nekin oli korjattu.

Lopulta painatuksessa tuli kiire. Lapin kirjallisuusseuran järjestämä tekijäinpäivä lähestyi nopeasti. Seuran edeskäypien kanssa sovittiin, että tilaisuus voisi toimia esikoisteoksen julkistustapahtumana. Niin myös tapahtui ja yhteisesiintyminen muiden esikoiskirjailijoiden kanssa antoi työlleni vähintäänkin riittävästi hetkellistä näkyvyyttä.

Jos julkistustilaisuuteen tultaessa olin ollut kaikessa ikään kuin tapahtumien kuljettaja, julkisen esittelyn jälkeen sain totutella monessa matkustajan rooliin. Pienkustantamo hoiti kirjastojakelun, lisäsi tuotteen verkkosivuilleen myytäväksi, lähetti vapaakappaleet säädösten mukaisesti ja arvostelukappaleet tiedotusvälineille, joista olimme sopineet. Itse toimitin kirjaani kotipaikkakunnan kirjastoihin ja kirjakauppiaille ja omiin verkostoihini. 

Olin luopunut kustannussyistä kirjakauppajakelun kattamisesta, mutta kirjaani tarjottiin valikoiduille jälleenmyyjille. Vaikka en odottanut siltä suunnalta juurikaan kuulumisia, yllätyin iloisesti, kun Akateeminen Kirjakauppa tilasi muutamia kappaleita. En ollut uskoa asiaa todeksi ennen kuin kävin itse paikanpäällä Helsingissä toteamassa, että nidos oli todellakin heidän runohyllyssään. Hypisteltyäni sitä hetken siirsin sen mielestäni satunnaiselta paikalta Tiina Kailan ja Uuno Kailaan teosten viereen.

 

Erkki Kaila

 

Hyvässä seurassa Aavasaksalla

Annikki Kariniemi -kirjallisuusseura järjesti Aavasaksalla nimikkokirjailijansa syntymän 100-vuotisjuhlan. Timo K. Mukka -seura järjesti Rovaniemeltä retken tilausbussilla juhlapaikalle. Näin lappilaiset kirjailijanimikkoseurat toimivat yhteistyössä. 

Heinäkuun 24. päivä oli lämmin ja kaunis, kun Liikenne O. Niemelän linja-auto täyttyi hyväntuulisista ja kiinnostuneista retkelle lähtijöistä, joista moni oli tavannut ja tuntenut juhlan päähenkilön. Juhlan ohjelma oli monipuolinen. Mirjam Kälkäjä muisteli kirjailijakollegaa ja kannustavaa ystävää. Jemina Staalo keskittyi Kariniemen kirjailijakuvaan naisnäkökulmasta. Anneli ja Esko Kätkän ja Alpoksen Ilvesten musiikkiesitykset kevensivät ja loivat tunnelmaa. Hienosti valitut runo- ja proosatekstit Eila Enbusken ja Virpi Peitson esittäminä antoivat yleisölle tilaisuuden eläytyä näytteisiin Kariniemen tuotannosta. Paviljongilla nautittujen kakkukahvien jälkeen sana oli vapaa, ja useita muisteluksia kuultiin Pekka Langon tunteikkaasti juontamassa ohjelmaosuudessa. 

Annikki Kariniemen ja Timo Mukan suhteesta Marja L. Tuominen, Kariniemen tuotannon tutkija ja seuran puheenjohtaja, kertoi helmikuisen esitelmänsä yhteydessä Rovaniemellä, että kirjailijoiden suhde oli hyvä, he olivat ystäviä. Julkisessa keskustelussa Lapin luonnon riistosta kirjailijat olivat samoilla linjoilla.

Timo Mukan elämänaika sijoittuu Annikki Kariniemen elämään siten, että Annikki oli 31-vuotias Timon syntyessä ja lähes 60-vuotias hänen kuollessaan. Sen jälkeen Annikki eli vielä 11 vuotta ja kirjoitti paljon, kaikkiaan yli 30 teosta. Timon tuotanto julkaistiin kuudessa vuodessa (1964‒70), yhdeksän kirjaa, kymmenen teosta. Suunnilleen samana aikana (1963‒70) Annikki julkaisi viisi kirjaa. Tuotteliaita ja ahkeria olivat molemmat. 

Nykyinen akateeminen kirjallisuudentutkimus tuottaa lähiaikoina kaksi väitöskirjaa lappilaiskirjailijoiden tuotannosta. Niiden tutkimusnäkökulmissa on yhtäläisyyttä. Toni Lahtisen väitöskirja käsittelee aika- ja luontokäsityksiä Timo K. Mukan tuotannossa, ja Marja L. Tuomisen väitöskirja Annikki Kariniemen luontosuhdetta hänen tuotannossaan. Lahtinen väittelee Tampereen yliopistossa, Tuominen Lapin yliopistossa Rovaniemellä.

Uusimpia tutkimusteoksia odotellessa meillä lukijoilla on tilaisuus perehtyä kirjailijoiden tuotantoon tutkimusten näkökulmista. Annikki Kariniemi -kirjallisuusseura järjesti sydänkesällä hienot juhlat nimikkokirjailijalleen. Timo K. Mukka -seura kutsuu tulevalla syyskaudella nimikkokirjailijansa tuotannon tutkijan esittelemään tutkimustaan.  Mielenkiintoista.

Marjatta Byckling

Timo K. Mukka -seuran puheenjohtaja

 

Linkkejä aihetta käsitteleviin sivustoihin:

Aikalaisen artikkeli Toni Lahtisen tutkimuksesta http://aikalainen.uta.fi/2011/11/02/vaitoskirja-ilman-perkeleellista-jargonia/

Marja L. Tuomisen esitelmä http://vimeo.com/59470327

Jemina Staalon blogi http://kirjaploki.blogspot.fi/

Suomen kirjailijanimikkoseurat http://www.nimikot.fi/nimikkoseurat/timo-k-mukka/

http://www.ylitornio.fi/tornionlaakso/etusivu/nahtavyydet/aavasaksan-kruununpuisto.html

http://retkipaikka.fi/vapaa/aavasaksa-ylitornio/

 

 

Agnes Varda: Les Glaneurs et la glaneuse
(Elämä on kaunis) 
Ranska 2000

 

Ranskan laki vuodelta 1554 sallii ihmisten poimia pelloilta ja puutarhoista sadonkorjuun jäljiltä jääneet tuotteet.

Vardan elokuva kertoo tämän päivän tähkänpoimijoista, nykyajan tähkänpoimijat löytyvät yhä pelloilta, kaduilta, mutta myös kaupungeista. He poimivat pelloilta, merestä tai kaupunkien kaduilta. Osa heistä poimii ruokaa elääkseen, toiset poimivat tavaroita tehdäkseen taidetta. Varda poimii näitä ihmisiä ja heidän tarinoita. Varda rakentaa elokuvansa näistä tähkistä.

 Mieleenpainuvimmat kohdat tässä elokuvassa liittyvät ohjaaja Vardan lapsellisen innostuneisiin hetkiin jolloin hän ymmärtää pienen digitaalikameransa tarjoamat mahdollisuudet; kaikkea voi kuvata niin paljon kuin huvittaa ja se on helppoa.

Varda kuvaa autossa moottoritiellä rekkoja, joita hän ”napsii” nyrkkiinsä ja nauraa sille miten saattaa kuvata omaa kättään.

Kaiken lisäksi Varda on leikannut nämä kuvat ja tilanteet mukaan itse elokuvaan. Elokuvaan, jonka pitäisi kertoa jostain aivan muusta, kuin ohjaajasta, joka ”leikkii” uuden lelunsa kanssa.

Ohjaaja Varda poimii tähkiä elämästä elokuvaansa.

Tämä on kaikessa tyhjänpäiväisyydessään sittenkin hyvin tärkeää elokuvan kokonaisuudessa. Vardan välitön suhde välineeseensä ja tekemiseen käy ilmi juuri tämän leikin kautta. Elokuva ja sen tekeminen on Vardalle yhtä luonnollinen asia kuin hengittäminen.

Juuri tämän kaltaiseen leikkiin ja luonnollisuuteen elokuvantekijöiden pitäisi pyrkiä kaiken teknisen pelleilyn sijasta. Jos ohjaaja voi suhtautua kameraan ja elokuvaan näin, voi hän onnistua tekemään ihmeellisen elokuvan hyvinkin yksinkertaisilla välineillä.

Niin kuin Varda tämän elokuvan.

Varda toteaakin, että ”kaikki tämä puhe digitaalisesta teknologiasta on vailla ymmärrystä siitä, että kyseessä on vain kuvauksen ja leikkauksen työkalu”.

Varda kuvaa elokuvassaan ihmisiä jotka osaavat tulla toimeen vähällä ja yksinkertaisin eväin, juuri tällä tavoin toimii myös ohjaaja tässä elokuvassa. Hän tarttuu pieniin tarinoihin ja käyttää ne elääkseen tätä elokuvaa.

En usko, että tämä elokuva olisi ollut mahdollinen ilman ohjaajan omaa iloa ja innostusta tähkien poimimiseen. Kun Varda tajuaa miten voi kuvata omaa käsivarttaan, hän poimii tähkän. Varda esittelee Japanista tuomiaan tuliaisia, hän esittelee Japanissa poimimansa tähkän. Varda seuraa miestä joka syö maasta tyhjentyneellä torilla, hän esittelee löytämänsä tähkän.

Varda elää itse samanlaisen tähkänpoimijan tarinan, kuin hänen elokuvansa päähenkilötkin Siksi Vardan oma läsnäolo läpi elokuvan puhumassa ja esittelemässä ja tutkimassa on täysin perusteltua.

Elokuvan tarinat ja henkilöt ovat Vardan esimerkin mukaan tähkiä. Niitä tarpeeksi kerättyään saa aikaan suuren ja loistavan kokonaisuuden. Pelkistä pelloille jääneistä perunoista, mereen jääneistä ostereista ja kadulle jätetyistä helloista ja jääkaapeista voi muodostua hyvän poimijan käsittelyssä loistava kokonaisuus.

 

Jan Ijäs

Elokuvaohjaaja ja tuottaja

Mikko Heikkinen kertoi juhlapuheessaan merilappilaisen Kirjoittajaryhmä Ringin 40-vuotisjuhlissa 13.4.2013 kirjoittamisharrastuksen ja kirjoittajayhteisön merkityksestä itselleen niin hyvin, että puhe on paikallaan nostaa Kirjallisuusseuran sivuille laajemmankin yleisön löydettäväksi. Vielä kerran onnittelut Ringille!

 

Neljäkymmentä vuotta on ikä täynnä luomisvoimaa

Kirjoittajaryhmä Rinki täyttää neljäkymmentä vuotta. Juhlaohjelman suunnittelu alkoi  Pursiseuralla ennen Ringin pikkujoulua viime joulukuussa. Keskustelimme juhlan ohjelmasta ja sanoin, että voisin pitää puheen. Ehdotus sai myönteisen vastaanoton. Joku tokaisi innostuneena: "Hyvä, nyt saadaan nuorisonäkemys!" Se kirjattiin alustavaan suunnitelmaan. Nyt juhlaohjelmassa lukee 'Puhe, Mikko Heikkinen'. Tuon joulukuun illan jälkeen olemme pitäneet monta kokousta tähän juhlaan liittyen. Sama asia on noussut esille yhä uudelleen: sitten saadaan nuorisonäkemys. Millainen näkemys? Millaista on olla kolmekymppinen Rinki-nuori? 

Nuoruuteen kuuluu yleensä kapinointi asioita vastaan. Nuori ei aina haluaisi asettua hänelle varattuun muottiin. "Ole nyt järkevä!" "En ole!" Vastalauseesta huolimatta vanhemman mielipide on hänelle tärkeä. Sitä on vain niin vaikea sulattaa. Olen kokenut Rinki-nuoruuteni aikana samoin. Tietysti olen erilainen nuori, en teini enää. Osaan ottaa vastaan palautetta ja antaa sitä rakentavasti. Sitä haastavaa taitoa olen saanut luovan kirjoittamisen kurssilla useamman vuoden ajan harjoitella. Kokeneiden rinkiläisten ja opettajiemme mielipiteet ovat minulle hyvin tärkeitä. Mutta ei niitä aina ole helppo sulattaa. Kritiikki synnyttää joskus vastareaktion: Te ette ymmärtäneet minua kunnolla! Te ette ymmärtäneet minua oikein! Nämä tilanteet ovat opettaneet minulle ehkä eniten. Olen oppinut viemään vastareaktiot ja tuntemukset kotiini, pohtimaan niitä rauhassa ja vertaamaan palautetta tekstiini. Niin kirjoittamiseni menee eteenpäin.

Valtaosa meistä tietää Frederikin laulun ”Kolmekymppinen”. Olen kolmekymmentä vuotta vanha. Minun ei tarvitse kysyä tai muistella, miltä tuntui olla kolmekymppinen. Olen sitä jatkuvasti – vielä jonkin aikaa. Mielenkiintoisempi minun kannalta onkin kysymys, miltä tuntuu olla nelikymppinen. Rinki on aineeton. En voi kysyä siltä suoraan. Mutta minusta tuntuu, että Rinki on vastannut. Se on vastannut luovan kirjoittamisen kurssilla, pikkujouluissa, syysmukkulassa, hallituksen kokouksissa, nettisivuillamme, sähköpostilistamme kautta.  Rinki vastaa myös tämän tilaisuuden tunnelmassa, sen suunnittelussa, pienessä juhlastressissäkin ehkä, juhlabudjetissa. Hyvältä se tuntuu, olla neljäkymmentä vuotta vanha. Voin odottaa innokkaasti ja rennosti. Antaa vuosien kuljettaa. Neljässäkympissä ei ole mitään pelättävää – päinvastoin. Se on hieno ikä, se on pirteä ikä, ikä täynnä luomisvoimaa. 

Tässä tilaisuudessa puhuminen on jännittävää. Mieleen nousee kysymyksiä: Onnistuuko puhe? Riittääkö rohkeus? Osaanko olla rento ja luonnollinen? Ovatko sanani tarpeeksi hienot ja arvokkaat? Viimeisen suhteen minun ei tarvitse olla huolissani. Tämän tilanteen tekee arvokkaaksi Ringin neljäkymmentä vuotta pitkä historia, nämä hienot juhlan puitteet ja te, hyvät kuulijat. Puhujan ei tarvitse nousta korokkeelle pelkästään omiin voimiinsa luottaen. Minulla on Ringin tuki takanani, edessäni. Tuntuu hienolta seistä tässä. Juhlan paikka. Kiitoksia.

 

Mikko Heikkinen

 

 

 

DRAAMA JA YHTEISÖN ETIIKKA

Kirjallisuuden lajina draama kuvaa ihmisten toimintaa yhteisössä.

Toiminta voi tarkoittaa paitsi konkreettisia tekoja, myös ajattelua ja asenteita. 

Yhteisö voi tarkoittaa mitä tahansa ihmisryhmää, jossa yksilöiden on elettävä toistensa kanssa: perhe-, kylä- tai työyhteisö, kaveri- tai harrastusporukka, miksei myös Suomi, Eurooppa tai maailmankaikkeus.

Draamassa on yksinkertaisimmillaan kyse siitä, mitä seuraa tai voi seurata siitä, että me olemme ihmisiä. Että meillä on paitsi inhimillisiä tarpeita ja toiveita, myös hyviä ja huonoja keinoja niiden täyttämiseksi.

 

Draaman kirjoittaminen on aina eräänlaista dramatisoimista. Draamateos, näytelmä, ei ole dokumentti siitä, millaista elämä on tai millaisia ihmiset ovat. Draama on fiktion laji, jonka ominaispiirteisiin kuuluvat kärjistäminen, tihentäminen, sietämättömät tilanteet ja elämän perustavat kysymykset. 

Draamaa on tästä syystä aina silloin tällöin pidetty negatiivisuuden taidemuotona. Pakinoitsija Markus Kajo määritteli eräässä kirjoituksessaan dramaturgin henkilöksi, joka – siteeraan ulkomuistista – tarttuu kirjaan, jossa on hyviä ihmisiä, ja laittaa sitten nämä ihmiset riitelemään keskenään.

Kajon huomio pitää osittain täysin paikkansa. Nimittäin, jos ihmisillä olisi kyky tulla toimeen keskenään – oman itsekkään etunsa kustannuksella – draamakirjallisuutta tuskin olisi koskaan edes alettu kirjoittaa. Sille ei yksinkertaisesti olisi ollut tarvetta.

 

Mitä draama, tai draamallinen kerronta sitten on?

Draamalliselle kerronnalle on ominaista jännite, joka herättää vastaanottajan uteliaisuuden ja joka vaatii ratkaisuaan. Käytän karkeaa esimerkkiä. Jos kertoisin, että kävin eilen kaupassa ostaakseni leipää ja makkaraa koulusta palaavan lapseni välipalaa varten, kyse ei olisi draamallisesta kerronnasta, vaan jokapäiväisestä kuulumisten vaihtamisesta. Jos sen sijaan kertoisin, että lapseni ei tullut eilen sovittuun aikaan kotiin, ja kun hänen puhelimensa oli pois päältä, lähdin kauppaan ostamaan hänen lempivälipalaansa leipää ja makkaraa – tällöin kyse olisi draamallisesta kerronnasta. Kuulija ehkä kysyisi: miten tilanne ratkesi, tuliko lapsesi kotiin, missä hän oli ollut?

 

Draamaa on toki yritetty kääntää aina silloin tällöin perustaltaan myönteiseksi. On ainakin kysytty, miksei draamaa voisi kirjoittaa hyvistä asioista.

Samalla tavalla kysytään, miksi onnettomuus on uutinen, mutta onnellisuus ei ole.Yksinkertainen vastaus tähän on se, että onnettomuus on poikkeama elämässä, onnellisuus ei. Että useimmiten esimerkiksi perhe-elämä sujuu hyvin. Mutta että joskus joku perheenjäsen kuitenkin tarttuu aseeseen ja surmaa muut.

Uutisissa sitten kerrotaan, että tällaistakin meidän elämäämme kuuluu.

Ja draamassa yritetään eläytyen ymmärtää tapahtumia ja motiiveja, jotka saivat henkilön ryhtymään epätoivoiseen tekoonsa.

 
Tuomas Timonen
 

Tuomas Timonen ohjaa draamaryhmää Sodankylän kirjoittajakursseilla 3.-9.6.2013

Yhdessä on ilo kirjoittaa

Kirjoittaminen on outo harrastus. Samaan aikaan, kun ihminen tuntee voimakasta, jopa pakonomaista tarvetta kirjoittaa, hän usein tarttuu itse kirjoittamistoimen sijaan sijaistoimintoihin. Kirjoittamista vältellessään moni ihminen on esimerkiksi siivonnut kotinsa tai lähtenyt kalaan. 

Itse elän kirjoittamalla. Minulle, kuten muillekin ammatikseen kirjoittaville tilaajan antama dead line on yleensä riittävä ruoska. Ellei paras, niin ainakin tehokkain toiminnan käynnistäjä. Parasta ja pahinta tekstin tuottaminen on kuitenkin silloin, kun ei ole pakko. Tai jos onkin, niin kyseessä on sisäinen pakko, ei kalenterin tai pankkitilin kaltainen ärhäkkä ulkoinen orjapiiskuri. 

Sisäisen pakon ongelma on, että siltä puuttuvat ulkoisen version käyttämät aseet: leipä ja sen loppumisella uhkailu. Niinpä moni sisäisen pakon ajama siirtää siirtämästä päästyään kirjoittamisen vaikeinta osaa, siihen ryhtymistä. 

Kursseilla ja opaskirjoissa kirjoittajille tarjotaan lukuisia keinoja, joiden avulla ryhtymistä voi helpottaa. Valkoisena hohtavan näytön tuijottamisen sijaan itseään voi virittää kirjoituskuntoon tekemällä pohjatöitä. Kävellessä voi jäsentää ajatuksiaan. Muistikirja on oltava aina mukana ja kynä, havainnot kirjoitettava muistiin, samoin kuin epämääräiset ajatuksenpoikaset ja oudot mielleyhtymät. Tuntemattoman kanssamatkustajan osuva tokaisu junassa voi olla valmis novellin alku. Kaulaliinaa kutoessa tai puita hakatessa työn yksitoikkoinen rytmi antaa ajatuksille tilaa virrata ja hakea uusia reittejä. 

Jostain maagisesta, sanoiksi pukemattomasta syystä kirjoittajien kokoontuminen yhteen tuntuu kuitenkin poistavan koko riivatun ryhtymisongelman. Viime kesänä Sodankylän kirjoittajakurssin lyhytproosaryhmää ohjatessani todistin, miten ryhtymisen vaikeus muuttui aloittamisen iloksi. Jo ensimmäisenä kurssipäivänä toisiaan ennalta tuntemattomat ihmiset ryhtyivät tuottamaan tekstiä ja jakamaan tuotoksiaan pelottomasti. Viikko eteni kuin salaista koreografiaa seuraten. Ihmisten halu ja kyky laittaa itsensä likoon tuotti vuoristoradallisen tunteita, paljon naurua ja välillä myös kyyneleitä. 

Olen vakuuttunut siitä, että kirjoittamaan ryhtymisen helppous ja ilo jakaa oman työnsä tulokset syntyvät – ja syntyivät – ryhmästä itsestään, joukosta kirjoittamista rakastavia ihmisiä, joille kokemus yhteisestä intohimosta antaa rohkeutta heittäytyä toistensa varaan kuin luottamusharjoituksessa ikään, ehdoitta ja toisten vilpittömään tukeen uskoen. Hienoisen jännittyneenä odotan, millaisen koreografian pyörteissä tulevan kesän ryhmän kanssa tanssahdellaan. 

 

Maippi Tapanainen

 

 

Runoilijan päiviä

 4.2.

Olen viettämässä kaksi seuraavaa viikkoa Nuoren Voiman liiton ja Sysmän kaupungin residenssissä.  Olen tottunut residenssien vieras. Yhtenä vuonna asuin melkein koko vuoden residensseissä.

Tällä kertaa olen tullut residenssiin aloittamaan uudet kirjoitustyöni. Joulukuun puolivälistä asti olen tehnyt vain kaikkein välttämättömimmät asiat enkä ole edes yrittänyt kirjoittaa. Välillä on hyvä vastustaa kirjoittamisen halua, jotta motivaatio olisi parempi. Vaikka erilaisissa kirjoittajaoppaissa – niin minunkin oppaassani – kehoitetaan kirjoittamaan joka päivä, se ei aina kannata.

Olen aloittamassa uuden tietokirjan ja runokokoelman. Runojen kirjoittaminen on vaikeaa. Ne on pakko ajaa liikkeelle mutta läheskään aina ei ole varmuutta että saalista tulee. Ei kannata odottaa inspiraatiota sillä sellaista ei todennäköisesti tule.

Tietokirjan kirjoittaminen on selkeämpää ja helpompaa. Tällä kertaa kirjoitan alkoholista: tarkoitus on tehdä kokemuksellinen tietokirja asiasta, josta minulla ei ole mitään kokemusta. 

 

5.2.

Myös täällä residenssissä joudun opettamaan. Teknologia antaa mahdollisuuden opettaa verkon kautta. Kahden viikon aikana pidän neljä kertaa verkkoluennon. Käyn myös viikonloppuna opettamassa Helsingissä.

Opettaminen vie jonkin verran energiaa muulta tekemiseltä. Itse opettaminen ei ole raskasta mutta siihen valmistautuminen ja ajankäytön suunnitteleminen tuntuu joskus hankalalta.

Eilen illalla pidin runokurssin ensimmäisen istunnon. Opiskelijoina ovat rovaniemeläiset ja kemiläiset kesäyliopiston opiskelijat.

Vielä tänään en pääse käsiksi itse kirjoittamiseen. Kaikenlainen silpputyö kuluttaa aikaa ja energiaa. Minun kohdallani kirjailijan työ pitää sisällään kirjoittamisen ohella monenlaista tapahtumien järjestämisestä yhdistystoimintaan ja jopa poliittiseen toimintaan.

 

6.2.

Residenssissä on minun lisäkseni romanialainen kääntäjä, joka kääntää Arto Paasilinnaa ja Sofi Oksasta. Talo on niin suuri, etten edes huomaa häntä – kirjallinen työskentely on hiljaista. Vain keittiössä joskus törmäämme.

Tänään olen tehnyt työsuunnitelman seuraavasta tietokirjasta. Kustantaja haluaa saada tietokirjasta suunnitelman, synopsiksen. Ei ole vielä aivan varma ottaako kustantaja kirjan ohjelmaansa. Suunnitelma on melko yleisellä tasolla oleva. En vielä tiedä edes lukujen sisältöä.

Illalla saan aloitettua kirjan: ensimmäinen sivu syntyy hieman kulmikkaasti mutta niin se aina. On tärkeää saada työ alkuun, jotta päivittäisellä rutiinilla kirjan materiaali laajenee ja ongelmat selviävät yksitellen. Kirjoittamiseni on jatkuvaa muokkaamista.

 

7.2.

Tänään olen kirjoittanut tunnin verran palautetta yhden kurssin opiskelijalle. Palautteiden kirjoittaminen on välillä melko työlästä. Pidän enemmän palautteen antamisesta henkilökohtaisesti kuin näistä kirjoitettavista palautteista.

 

8.2.

Viikonloppu Helsingissä. Ajan Helsinkiin aamuruuhkassa ja loskassa. Nihil Interit ry:n juhlavuosi vaatii nyt kokouksia ja suunnittelua. Tällä kertaa suunnittelemme Turun kirjamessujen ohjelmaa. 

Viikonloppu menee opettamisessa. Käyn lauantaina seuraamassa Helsinki Poetry Connectionin tilaisuutta Töölössä ja olen yötä Villa Kivessä. Lavarunoudessa tapahtuu nyt paljon hyviä asioita.

Opiskelijani suorittavat avoimessa yliopistossa luovan kirjoittamisen perusopintoja. Suurin osa opiskelijoista ei ole juuri kiinnostunut runoista. Tämä lähtökohta ei aina motivoi opetusta.

 

11.2.

Kiireisen viikonlopun jälkeen residenssissä on rauhallista. Pidän vapaapäivän ja katselen elokuvia. Katson melko paljon tv-sarjoja ja elokuvia. Ne usein rytmittävät päivää. Ahkeran aamupäivän jälkeen voin palkita itseni jollakin elokuvalla ja sarjalla. 

Usein päivittäinen työ tuntuu puisevalta. On vaikea pakottaa itsensä työhön silloin kun kirjoittaminen ei tunnu mielekkäältä. Pahimmillaan kirjailijalla on jatkuvassa huono omatunto kun hän ei tee työtään. Olen pyrkinyt pakottamaan itseni laiskottelemaan joka viikko.

 

12.2.

Aloitin helmikuun alussa myös puolipäiväisen työn Runoyhdistys Nihil Interitin Ota runoilija -hankkeen koordinaattorina. Tässä työssä järjestän runoilijoille esiintymisiä kouluihin ja kirjastoihin. Helmikuun aikana haemme hankkeeseen kahdeksaa runoilijaa. Heti ensimmäisenä residenssipäivänä minulle soitetaan Kultakuumeohjelmasta ja pyydetään puhelinhaastattelu. Haastattelun jälkeen sähköpostiin tulee kyselyjä hankkeesta ja muutama uusi hakemuskin. 

 

13.2.

Myös lukeminen kuuluu päivittäiseen ohjelmaani. Pyrin lukemaan hyvin laajasti erilaisia kirjoja. Erityisesti runokirjat ja tietokirjat ovat tärkeitä. Romaaneita en lue kovinkaan paljon. En ole kovinkaan kiinnostunut tarinoista, joihin useimmat romaanit perustuvat.

Runoilijana koen runokirjat itselleni tärkeinä. Pyrin koko ajan olemaan selvillä millaista runoutta julkaistaan ja millaiset asiat puhututtavat runoilijoita. Tämä on aivan loppumaton työ: aina voisi lukea enemmän runoudesta.

 

14.2.

Tänään on paljon tehtävää. Olen mukana eräässä nettifoorumissa jossa annetaan palautetta ja jossa opastetaan kirjoittajia eteenpäin. Kirjoitan artikkelin sivustolle. Se käsittelee kielen tuoreutta. Yritän uudistaa omaa tapaani opettaa runoutta ja näiden lyhyiden artikkelien tarkoituksena on antaa uutta näkökulmaa opettamiseen. Artikkeleita kirjoitan kerran kuukaudessa www.kertomus.fi:n.

Saan myös uuden työn: joulukuussa tarjosin Voima-lehteen artikkelisarjaa jossa avaan uutta runoa lukijoille. Ensimmäisen jutun kirjoitan yhdestä Veera Antsalon runosta. Se ilmestyy seuraavassa Voimassa. Kevään aikana teen neljä juttua samoista lähtökohdista.

Illalla jälleen opetan rovaniemeläisiä kirjoittajia avoimen yliopiston nettikurssilla. Tekniikassa ongelmia. Nettiopetuksessa on välillä ikävää se ettei opettajan ja opiskelijoiden vuorovaikutus ole kovinkaan toimivaa. Tekniikka mahdollistaa kyllä vuorovaikutuksen mutta siinä on kynnyksiä.

 

15.2.

Tänään lähden kotiin Turkuun. Heti huomenna on vuorossa pitkälle edenneiden kirjoittajien piiri, jossa työstetään laajempaa runoteosta.

Tällaisia ovat runoilijan päivät. Joka päivä olen nostanut jonkun uuden työn tai asian mitä teen. Runoilijan päivä koostuu omalla kohdallani näiden kaikkien asioiden tekemisessä ja niistä huolehtimisesta.

 

Tommi Parkko

 

Tommi Parkko on runoilija ja kirjoittajakouluttaja, joka tulee ohjaamaan kesäkuussa Sodankylän kirjoittajakurssien runoryhmää. Parkko on julkaissut mm. oppaan "Kirjoita runo! Opas aloittelevalle runoilijalle" (Avain 2011). 

 

Puheenjohtajan kynästä 

Vuoden 2013 perinteisiä ja uudistuneita toimintamuotoja

Vuoden puheenjohtajan kokemuksella näen Lapin Kirjallisuusseuran tärkeimmäksi tehtäväksi edelleen lappilaisen kirjallisuuden ja kirjoittamisen harrastuksen edistämisen yhteistyössä kirjailijoiden ja eri kirjallisuus- ja kulttuuritoimijoiden kanssa.

Kirjallisuusseuran sääntöjen ajantasaistamisen ja uudistamisen yhteydessä jouduimme seuran hallituksessa pohtimaan, mikä on toiminnan tarkoitus ja miten sitä toteutetaan. Säännöt muotoutuivat tarkoituksen osalta seuraavanlaisiksi:

Tarkoituksensa toteuttamiseksi yhdistys

  • järjestää kirjallisuuteen liittyviä kulttuuri-, keskustelu- ja koulutustilaisuuksia ja juhlia,
  • harjoittaa tiedotus-, ja julkaisutoimintaa sekä arviointipalvelua,
  • tekee yhteistyötä muiden kirjailija-, kirjoittaja- ja kulttuurijärjestöjen kanssa kotimaassa ja ulkomailla,
  • antaa lausuntoja ja tekee esityksiä omaan alaansa liittyvissä asioissa.

Kirjailija- ja teosluetteloiden laatimisen aika on siis ohi. Siitä huolehtivat puolestamme nykytekniikan keinoin Kirjasampo ja Rovaniemen kaupunginkirjaston Lappi-osasto, jonka Lapponica-palvelusta kannattaa tarkistaa, onko oma lappilainen teos sen kokoelmissa. (Aiheesta myös Lapillisessa 33 2012 sivu 19).

Vuoden 2013 toimintasuunnitelmassa (linkki, pdf 42 kt)  seura toteuttaa tarkoitustaan niin perinteisin kuin uudistunein toimintamuodoin.

Kevään päätapahtuma Nuoren Voiman Liiton kanssa yhteystyössä järjestettävä Novelli palaa! -hanke rantautuu Rovaniemelle 13.4.2013. Kannattaa tulla paikan päälle seuramaan monipuolista ohjelmaa ja käyttää myös hyväkseen mainion Novelliklinikan palautepalvelua omista novelleistaan.

Kesäkuun alussa seura järjestää yhteistyössä Revontuliopiston kanssa perinteiset Sodankylän kirjoittajakurssit, joihin ilmoittautuminen on alkanut.

Seura tiedottaa tapahtumista ja tulevasta toiminnastaan niin Lapillisessa, näillä verkkosivuilla kuin  jäsenkirjeitse, joita lähetämme 3 - 4 kertaa vuodessa, postitse tai sähköpostitse, jäsenen toivomuksen mukaan.

Kohta vuoden toiminnassa olleet Facebook-  ja Twitter-sivustot tarjoavat seuran toiminnan lisäksi tietoja ajankohtaisista kirjallisuustapahtumista, kirjoituskilpailuista ja kirjoittamiseen liittyvistä asioista. Käykääpä siis tykkäämässä, mikäli olette Facebookin käyttäjiä.

Toivomme erityisesti, että seuramme jäsenet tiedottavat meille uusista teoksistaan, julkistamistilaisuuksistaan ja muusta kirjallisuuteen liittyvästä toiminnastaan vaikkapa sähköpostitse Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.. Tietoa on helppo jakaa laajemmalle Facebookin ja Twitterin kautta, jotka molemmat ovat julkisia, ilman että niihin tarvitsee liittyä. Kaukaisimmat sivujen seuraajat ovat tällä hetkellä Japanista ja Etelä-Afrikasta.

 

Antoisaa kirjallista kevättä kaikille lukijoille toivottaen

Eija Miranda Silventoinen

puheenjohtaja

 

 

 
 

Kirjailijan uudenvuodenlupaukset

Aika ajoin ihmiselle tekee hyvää ottaa askel taaksepäin ja tarkastella elämäänsä laajemmasta näkökulmasta. Onko suunta oikea? Toimiiko navigoimisen tyyli? Uusi vuosi on kai yhtä hyvä syy tähän uudelleenarviointiin kuin mikä tahansa.

Vuoden vaihtumisen hengessä laadin itselleni viisi kirjailijanelämää koskevaa uudenvuodenlupausta. Kukin niistä edustaa muutosta, jota kohden tahtoisin vuoden aikana kulkea.

 

1. Annan tarinalle ajan, jonka se tarvitsee.

Jos tärkeäksi kokemani teos vaatii vuosia tullakseen valmiiksi, hyväksyn sen. Suostun perusteelliseen taustatyöhön, pitkään kirjoitusprosessiin, lukemattomiin muokkaamiskertoihin, umpikujiin ja uudelleen aloittamisiin sekä siihen, ettei lopputuloksesta tai menestyksestä ole takeita.

Pidän luottamusta kirjoitustyön perustana. On lähdettävä siitä, että aika ja voimat eivät tule loppumaan kesken. En luovuta, jos tarina ei ole valmis, paitsi siinä tapauksessa, että tarina vaatii juuri luovuttamisen.

En pelästy sitäkään, jos tarina syntyy nopeasti. Uurastaminen ja kärsimys eivät ole onnistumisen eikä arvo mittareita. Suon tilaa myös sille, mikä on kevyttä ja helppoa. Jos tarina on sataakseen lumena paperille – kirjailija Maritta Lintusen taannoista esitelmää lainatakseni – otan vastaan.

 

2. En salli työn vallata koko elämää.

Tämä vaatii ennen kaikkea sitä, että säilytän unelmissani suhteellisuudentajun. Niin merkityksellisiltä, ainutkertaisilta ja välttämättömiltä kuin ideat ja haaveet saattavat joskus tuntua, ne ovat silti vain osa elämääni. Minulla on muitakin tehtäviä kuin kirjailijan työ: olen myös äiti, vaimo, tytär ja ystävä. Olen näissä rooleissani korvaamattomampi kuin kirjailijana, ja haluan antaa niille tilaa ja aikaa myös silloin, kun käsikirjoitus on pahasti kesken.

Muistan tähänastisten töiden opetuksen: millainen hinta, sellainen jälkimaku. Mieluiten muistelen kirjoja, jotka ovat asettuneet luontevaksi osaksi muuta elämää ja joiden tekemisen aikana läheisten ei ole tarvinnut kohtuuttomasti venyä. Taistelemalla ja väkisin tehtyihin teoksiin tekee harvoin mieli palata.

 

3. Pidän huolta istumatyöläisen kehosta.

Käveleminen on koneella istumista tehokkaampi ja terveellisempi tapa ideoida ja ratkaista kirjoittamiseen liittyviä ongelmia. Työskentely yöpaidassa voi olla mukavaa, mutta parempi olisi pukeutua jo aamulla urheiluvaatteisiin. Tulevana vuonna pyrin pitämään kiinni liikkumisen ja terveellisen ravinnon rutiineista myös intensiivisissä työvaiheissa. Otan käsien rasitusvammat todesta jo silloin, kun ne eivät pysäytä työskentelyä. Murran ja rajoitan haitallisia työhön liittyvät rutiineja kuten kirjoittamista suklaan tai kevytkokiksen voimalla.

 

4. Kuuntelen kilpailemisen sijaan.

Toimin sen pohjalta, mihin uskon: että kirjallisuudessa on pohjimmiltaan kyse yhteyden rakentamisesta, ymmärryksen etsimisestä sekä kunnioituksesta lukijoita, toisia tekijöitä ja kirjallista perinnettä kohtaan.

Kirjallisuuden kilpailukulttuuri on arvoiltaan ja asetelmiltaan tämän vakaumuksen vastainen, ja siksi pidän siihen etäisyyttä. Lopulta ei ole niin tärkeää, kenet palkitaan, kenen kirjat myyvät, kuka näkyy ja kuka saa apurahoja. Varon uskomasta tähän median ja markkinoiden luomaan illuusioon. Meillä on tärkeämpääkin tekemistä. Todellisempaa tekemistä.

Tähän liittyen: luen kollegoiden töitä enemmän. En ahnehdi kirjoittamista niin paljon, että se syö täysin lukemiselle kuuluvan tilan. Seuraan tekijöitä, jotka kulkevat rinnallani erilaisine tavoitteineen ja tyyleineen.

 

5. En erakoidu.

Työskennellessäni yksin elämäni kutistuu helposti. Ilman arkista työyhteisöä ja säännöllistä perheen ulkopuolista sosiaalista elämää on helppo eristyä laajemmasta yhteisöstä. Viimeinen lupaukseni olkoon, että pidän parempaa huolta kontaktista muihin. (Välttämätön täsmennys: toiminta sosiaalisessa mediassa ei ole tämän lupauksen riittävää toteuttamista. Facebook on hyvä yhteydenpitopaikka, mutta huono läheisyyden korvike.)

Hakeudun siis useammin elävien, todellisten ihmisten seuraan, vaikka sitten kuvitteellisten henkilöideni kustannuksella. Opetan enemmän. Kutsun ystäviä kylään.

 

Luovaa, luottavaista ja lempeää vuotta 2013 kaikille lukijoille.

 

Pauliina Vanhatalo

 

Pauliina Vanhatalo on oululainen kirjailija, joka saapuu opettamaan pitkää proosaa Sodankylän kesäkuiselle kirjoittajakurssille. Vanhatalon viimeisimpiä teoksia ovat romaani Korvaamaton (Tammi 2012) sekä Veera Vaahteran taiteilijanimellä julkaistu viihdekirja Onnellisesti eksyksissä (Tammi 2012). Seuraava Vaahtera-kirja Rakkautta, vahingossa ilmestyy helmikuussa 2013. Vanhatalo toimii myös Oulun kirjailijaseuran puheenjohtajana.

 

Seuraa Vanhatalo-Vaahteran työskentelyä Facebookissa:

https://www.facebook.com/pages/Kirjailijan-kaksoiselämää-Pauliina-Vanhatalo-ja-Veera-Vaahtera/543011935715628

 

www.pauliinavanhatalo.fi