Pääkirjoitukset

 Lavarunoasentoja

 

Ihan kohta on mun vuoro. Sydän yrittää ulos. Korvissa humisee. Kädet hikoilevat. Kurkku on karhea. Hörppään vettä. Niskajumi. Pakko nousta jaloittelemaan. Hengittelen. Hörppään viiniä. Miten tekstiä on näin paljon? Mikä on papereiden järjestys? Miksi ne ylipäätään ovat? Jaksaako kukaan kuunnella? Nyt menen. En kyllä muuten mene. Joku katsoo, nyökkää, hymyilee. Kutsuu nimeltä, hyräilee. Tai ehkä se on sydän, joka on jo karkuteillä. Menee kohti lavaa.

Lavarunolle kaikki on mahdollista, jopa suotavaa, sääntöjä ei ole - ja siinä piilee lajin kiehtovuus. Kuka tahansa, jopa kaltaiseni ns. normielämässä ujohko ihminen, voi lavalla rohkaista mielikuvituksensa ja esittää omaa runouttaan. Esiintyjälle lavaruno on adrenaliiniryöppy, jossa samalla asettuu alttiiksi, keskittyy läsnäoloon ja haastaa itseään. Se on taiteilua henkilökohtaisesti paljastavan häpeän tunteen ja lavan mahdollistaman suojan rajapinnoilla. Papereilla tai ilman. Aina vähän mysteeri.

Minulle runo on ensisijaisesti tunne ja tunnelma. Livetilanteessa esittäjä on välittömästi tekemisissä yleisön kanssa. Sen myötä tulee kuin puolivahingossa ottaneeksi runoasennon, virittäytyneeksi runomoodiin. Kuulijan mielenkiinnon säilymiseksi lavaruno vaatii usein omakohtaisuutta, tunnustuksellisuutta, niiden tuntua. Esittäjänä ammennan väistämättä siitä minkä tunnen parhaiten eli itseni ja kokemukseni ja kerron asioista omien lasieni läpi.

Samalla olen kuitenkin joku muu, olen runon puhuja. Parhaimmillaan esitys on eläytymistä runon puhujan nahkoihin. Esittäjä asettuu minämuotoiseksi kokijaksi tai jonkin tilanteen kertojaksi. Elää roolia runon omalakisessa todellisuudessa. Siellä puhujalla on itsesensuroimaton mahdollisuus sanoa ja käyttäytyä fiktiivisen maailman vaatimalla tavalla.

Vähäisellä kokemuksella voin jo sanoa, että yleisö on lavarunotilaisuuksissa kannustavasti esiintyjän puolella. Kuulijaa voi palkita ja herätellä esimerkiksi suoralla puhuttelulla, kysymyksin sekä esittämällä asioita väitelauseina tai absurdeina faktoina. Mikin varressa ymmärtää jotakin siitä, kuinka auki on kirjoittajana myös itselleen. Kuulee omin korvin, toimiiko teksti, onko runo emotionaalisesti uskottava. Tai tavoittaa sen, miten runon rytmi soi, kenessä sen mahdollisuus resonoi.

Tulevia lavarunotapahtumia Rovaniemellä: Granden Cult -klubilla sanataide-esityksiä ja open mic 12.5. klo 21-23. Poetry Slamin Lapin aluekarsinta Mustassa Kissassa 30.5. klo 19 alkaen. Molempiin voi ilmoittautua paikan päällä.

 

 
Tiina Qvist

 

Kirjoittaja Tiina Qvist Korundissa
Kirjoittaja Tiina Qvist Korundissa

 

 

 

Sodankylän kirjoittajakurssien draamaryhmää vetää kesäkuussa Elli Salo, näytelmäkirjailija, dramaturgi ja suomentaja, jonka isyyslomaansa viettävä Juha Hurme pyysi tuuramaan itseään.
"Juha on opettanut minua aikoinaan ja tiedän, että hän on huikea opettaja. Saappaat ovat siis isot, mutta otan haasteen uteliaana ja pelkäämättä vastaan. Juha on kertonut, että Sodankylän kursseilla on ihan erityinen tunnelma.”

Ennen Teatterikorkeakoulun dramaturgian opintoja Elli valmistui yliopistolta venäjän kielestä ja kirjallisuudesta.
”Olin jo lähdössä tekemään väitöskirjaa venäläisestä avantgarderunoudesta, mutta huomasin, että olen luonteeltani liian haihatteleva ja haaveksiva tutkijaksi. Nykyisessä kaunokirjailijan toimessa niistä ominaisuuksista on vain apua. Vieraan kielen ja kulttuurin opiskelu yliopistolla mullisti suhteeni kieleen ja sen laajempaan ymmärtämiseen. Minua alkoi himottaa elävän hetken, ruumiin, äänen ja tilan tekstit. Halusin ryhtyä tutkimaan teatterin kieliä kuin kostea kuono.”

Elli kirjoittaa parhaillaan uutta kokoillan näytelmää ”Alina”, joka kertoo huolesta ja huolenpidosta. Se saa kantaesityksensä Kansallisteatterissa. Syksyllä hän alkaa yhdessä Juha Hurmeen kanssa kirjoittaa näytelmää Samuli Paulaharjusta ja Lapin erämaista.
”Pyrkimyksenä on kirjoittaa näyttämölle tunturipuronraikas pläjäys ja ikimuistoinen erämaavaellus kaikenikäisille ja -kuntoisille.”

Viime vuosina Elli on työskennellyt Ylen Radioteatterissa käsikirjoittajana ja ohjaajana. Tänä keväänä tulee radiosta mm. hänen ohjaamansa teos ”Maailma tuulenkaatama”, jonka on käsikirjoittanut Sodankylän runokurssin opettaja Riina Katajavuori. Seuraava radiotyö on dokumentti inarilaisista naisista, joilla on oma pilkkijoukkue. Dokumentin teko vie Ellin heidän ja nauhurin kanssa nyt huhtikuussa Enontekiön pilkkiviikolle ja Inariin rautupilkin SM-kisoihin.

Ellin mielestä näyttämölle kirjoittaminen on hurjan vaikeaa ja siksi niin kiinnostavaa. Lauseet ja sanat elävät aivan eri tavalla kuultuna ja puhuttuna kuin paperilla, johon kirjailijaparka joutuu niitä nakuttamaan. Katsojan olemassaolo täytyy kirjoittaessa muistaa ja unohtaa joka hetki. Draaman lakeja täytyy noudattaa ja rikkoa parhaansa mukaan. Näyttämön rajoja täytyy ajatella ja samalla kuvitella ihan mahdottomia.
”Kirjoitettu näytelmä on yhtä aikaa koko maailma ja vain pieni osa teatteriesitystä. Näytelmän kirjoittaminen on täynnä ristiriitoja, kitkaa ja paradokseja. Minusta se on loputtoman kiehtovaa!”

Elli Salon mielestä draaman kirjoittamista, niin kuin kaikkea muutakin kirjoittamista oppii parhaiten lukemalla. Kirjastoissa on runohyllyn vieressä usein muutama metri näytelmiä. Sieltä kannattaa poimia mukaan ainakin Pinteriä, Peltolaa, Beckettiä, Lundania, Shakespearea, Karhua, Kanea, Ruohosta, Brechtiä ja Nuutista.

”Samuel Beckett kirjoittaa jossakin, että rohkein taiteilija on se, joka uskaltaa epäonnistua eniten. Toivon, että kurssilla vallitsisi luottavainen erehtymisen ja eksymisen atmosfääri. Oma ääni ja kirkkaimmat havainnot löytyvät useimmiten ujoista ja aroista, ihan pöljistä ja kököistä tekstinraakileista. Opettajana toivon, että voisin rohkaista kirjoittajia tarttumaan juuri niihin, hämmentäviin ja helposti piiloutuviin kultakimpaleisiin.”

Ensikertalaisella Sodankylän kurssiohjaajalla on pitkä ja syvä suhde Lappiin.
”Vanhempani ovat sairastaneet vakavaa ’Lapin kuumetta’ ja ovat tartuttaneet sen myös jälkikasvuunsa. Olen rehannut rinkka selässä Lapissa lapsesta saakka. Minulla on aina vähän ikävä tuntureille ja käkkyräkoivikkoihin. Viime vuosina olen vaeltanut Lapissa teatterihommissa. Olen näyttelijänä Operaatio Paulaharju-teatterissa, jonka esitysten näyttämönä toimii erämaa. Tänä vuonna Operaatio suuntaa Haltille, lämpimästi tervetuloa katsomaan esityksiä! Täältä löytyy lisää tietoa: www.operaatiopaulaharju.fi

 

Elli Salo
Elli Salo

 

Elli Saloa haastatteli Arja Vasama

 

 

 

Vantaalainen kirjailija Ansu (Anna Maria) Kivekäs tulee kesäkuussa Sodankylään vetämään dekkariryhmää. Ennen vapaaksi kirjailijaksi heittäytymistään vuonna 2009 Ansu työskenteli mm. lastentarhanopettajana, toimittajana ja erityisopettajana.

Kirjoittajan ura alkoi elokuvakäsikirjoituksista. Ansu sai apurahan puolituntiseen lasten lyhytelokuvakäsikirjoitukseen ja alkoi ajatella, että hänestä tulee isona elokuvakäsikirjoittaja. Kävi kuten usein käy, elokuvan rahoitus ei koskaan järjestynyt eikä muutenkaan kaikki sujunut nappiin. Ansu kirjoitti vielä toisen lastenelokuvakäsikirjoituksen, pitkään elokuvaan, sai isomman apurahankin, mutta elokuvaa ei koskaan tehty.

– Käsikirjoituksiahan hierotaan parhaimmillaan vuosikausia, siihen se meni minullakin ja siihen se myös jäi, käsikirjoitukseksi. Mutta se tekstin hinkkaaminen oli hyödyllistä oppia. Opin myös sen, että tekstin voi liiallisella hiomisella pilata.

Ansu kirjoitti myös levylle asti päätyneitä lastenlaulusanoituksia ja innostui runoilemaan riimitettyjä lastenrunoja. Hän lähetteli niitä kustantamoihin, saipa WSOY:n kirjallisuussäätiön apurahankin, mutta kokoelmalle ei löytynyt kustantajaa.

Tässä vaiheessa lastentarhanopettajasta oli tullut erityiskoulun opettaja. Hän viihtyi työssään ja opiskeli samalla erityispedagogiikkaa.

Noin 35-vuotiaana Ansu alkoi harjoitella proosaa.

– Olin siinä uskossa, että visuaalisen ja dialogipainotteisten elokuvakäsikirjoitusten tyyli ei taitu kerrottavaan muotoon. Olin osittain oikeassa. Hakeuduin tästä syystä Jyväskylän avoimeen yliopistoon opiskelemaan luovaa kirjoittamista, opetusta järjestettiin silloin Helsingissäkin. 

Ansun mielestä luovan kirjoittamisen kurssit olivat mahtavia, kun niillä sai kokeilla kaikenlaista huippuopettajien ohjauksessa.

– Kursseilla kirjoitin muun muassa fiktiivisen radiodokumentin, joka vuosia myöhemmin esitettiin Yle Radio 1:ssä. Yksi kirjoittamani novelli oli mielestäni niin onnistunut, että lähetin sen Gummeruksen novellikilpailuun v. 2002. Se pärjäsi hienosti ja julkaistiin novelliantologiassa nimellä Tähän asti v.2003.

Se oli Ansun ensimmäinen kaunokirjallinen julkaisu. Vuonna 2005 Ansu kävi Tapani Baggen dekkarikurssin Oriveden opistossa ja alkoi suunnitella tosissaan ensimmäistä aikuisille suunnattua dekkaria, joka tosin ilmestyi vasta yhdeksän vuotta myöhemmin.

Vuonna 2006 dekkarikurssin jatko-opinnoissa syntyi nuorten jännitysromaanin alku, josta hän sai niin hyvää palautetta, että päätti osallistua Tammen ja Kouvolan Dekkaripäivien nuorten jännityskirjakilpailuun. Ansun piti valita erityispedagogiikan lopputyön ja kirjan kirjoittamisen välillä ja kirja vei voiton. Käsikirjoitus voitti kilpailun vuonna 2007 ja Päin Porkkalaa julkaistiin v. 2008. Lopputyökin valmistui ja Ansu tekee yhä lyhyitä erityisopettajan sijaisuuksia.

Ansun kolme ensimmäistä romaania ovat nuorten jännitysromaaneja, niitä seurasi aikuisten romaani, joka kertoo nuorista. Hänen mielestään kirjoittamisen mekanismit toimivat samansuuntaisesti, kirjoittipa sitten lapsille, nuorille tai aikuisille.

– Dekkari on kaunokirjallisuuden laji. Mielestäni tarkat säännöt ja rajat eivät sovi mihinkään taiteeseen, eivätkä usein elämäänkään. Jotkut kenties toivovat dekkariltaan tuttua kaavaa: murha, epäillyt ja rikoksen ratkaiseva sankaripoliisi. Kyllähän sekin useimmiten toimii, mutta on niin paljon muutakin, oikeastaan rajattomasti vaihtoehtoja kuinka rikostarinaa voi rakentaa.

Hyvästä dekkarista jää Ansun mielestä mieleen muutakin kuin murhaaja ja tyhjä olo

– Dekkarista, tai mistä tahansa romaanista - tai taiteesta yleensä - tekee mielestäni hyvän, jos sillä on jotakin omaa sanottavaa, jos se herättää tunteen, muiston, yhteisen kokemuksen, uuden näkökulman. Teos ikään kuin kertoo, miksi se on tehty. Eikä sen taidekokemuksen tarvitse välttämättä olla miellyttävä tai mieltäylentävä.

Ansu suosittelee dekkarikurssia kaikille niille, jotka haluavat harjoitella jännityksen rakentamista tekstiin. Ripaus huumorintajua tarvitaan mukaan, jotta kurssi ei ala ahdistaa jo aihepiirillään.

– Toivon ryhmäläisten saavan viikosta mukaansa tekemisen iloa, intoa, ideoita ja uusia näkökulmia omaan kirjoittamiseen. Samoja asioita odotan itsekin. Ehkä joku saa mukaansa tulevan romaaninsa idun, ehkä novellin tai sen pätkän.

Ansu on käynyt Lapissa useamman kerran, vaikka on aina asunut pääkaupunkiseudulla. Hän kertoo, että luonto on hänelle tärkeä ja Lappi suorastaan myyttinen unelmien ja haaveiden paikka.

– On ihanaa, että kurssi pidetään Sodankylässä ja kaiken lisäksi pääsen näkemään yöttömän yön. Uikkarit ja toppatakki tulevat ehdottomasti mukaan!

Ansu Kivekäs. Kuva: Marissa Tammisalo
Ansu Kivekäs. Kuva: Marissa Tammisalo

 

 

Ansu Kivekästä haastatteli Arja Vasama

 

 Ansun tuotantoa:


- Päin Porkkalaa. Nuorten jännitysromaani. Tammi, 2008, 2014.
- Täysillä metsään. Nuorten jännitysromaani. Tammi, 2010.
- Ykkösjätkät. Lastenromaani. Tammi, 2012.
- Tuli perheen alla. Nuorten jännitysromaani. Tammi, 2012.
- Perhosveitsi. Rikosromaani. CrimeTime, 2014.
- S.E.K.S.I.Ä Kuuma aalto. Romaani. Karisto, 2016. (Yhdessä kirjailija Anu Holopaisen kanssa.)
- Ykkösjätkät ilman jarruja. Lastenromaani. Tammi, 2017.

 

 

Pst, onks tietoo…

 

mistä sitä saa? Lappilaista kirjaa nimittäin. Sitä on kuin marjaa hyvänä hillakesänä, mutta yhtä vaikean taipaleen takana.

Rovaniemen kaupunginkirjaston Lappi-osasto keräsi Lapillinen-lehteä varten viime vuonna ilmestyneet lappilaisten kirjoittajien kaunokirjalliset teokset. Niitä löytyi toista sataa, ja varmaan joku jäi joukosta puuttumaankin.

Valikoimassa on romaaneja, kertomuksia, novelleja, näytelmiä, runoja, lasten- ja nuortenkirjoja. On erätarinoita, dekkareita, science fictionia, historiallisia romaaneja ja elämäkertoja. On elämänkatsomuksellista ja yhteiskunnallista pohdintaa. On suomen-, saamen-, ruotsin- ja meänkielistä luettavaa. On oma- ja palvelukustanteita ja valtakunnallisten kustantajien maailmaan saattamia, mutta hyvin monen kirjan kätilö on lappilainen kustantaja. Voidaan hyvällä syyllä puhua lappilaisesta kirjasta. Jokaiselle löytyy jotakin. Ahkera lukija voi ahmaista vuoden ajan vaikka kaksi teosta viikossa, jos vain tietää, mistä tätä hengenruokaa saa. Kirjakaupoissa runsauden pula ei nimittäin näy.

Kun kolusin joulun seutuvilla läpi kaksi, samaan hallitsevaan ketjuun kuuluvaa kirjakauppaa löytääkseni vähemmän tunnettujen lappilaisten tekijöiden töitä, tuntui kuin etsisin kiellettyä kirjallisuutta. Myyjän kanssa sukeutuneessa antoisassa keskustelussa kävi ilmi, että muitakin ”kielletyn kirjallisuuden” etsijöitä on. Hieno uutinen oli, että turistit kysyvät paikallista kirjallisuutta aivan samoin, kuin he kysyvät paikkakunnan käsitöitä tai ruokia.

Mikä siis mättää? Miksi kirjakaupasta ei löydy kirjoja? Lyhyesti sanottuna: kirjojen myyminen kirjakaupan kautta on kustantajalle liian kallista. Varsinkin pienet kirjantuottajat ovat noidankehässä: kirjaa ei oteta myyntiin, ellei sille ole jo etukäteen tiedossa riittävästi ostajia ja ostajia ei tietenkään ole, jos kirjaa ei oteta myyntiin.

On realistista muistaa, että lappilainen kirja ei ole erityisen kaltoin kohdeltu, vaan kuuluu kirjojen suureen enemmistöön. Paraatipaikat kaupassa on varattu harvoille. On myös hyvä muistaa, että myyntiluvut yksin eivät takaa kirjan merkitystä.

Kirjoja voi toki ostaa verkkokaupoista, julkistamistilaisuuksista ja muista tapahtumista. Jos kuitenkin haluaa hankkia luettavansa niin kuin moni kirjan ystävä haluaa: pyöritellä kirjaa käsissään, katsella ulkoasua, lukea pätkän tekstiä, verrata sitä esittelytekstiin, varmistua, että kirja sopii itselle tai lahjaksi sille, jolle se on tarkoitettu, on fyysinen kirjakauppa sittenkin mukavin paikka tehdä ostos. Tai jos hankkii kirjansa niin kuin satunnainen ostaja sen tekee: kuljeskelee lauantaipäivänä kaupungilla, astuu kauppaan sisään ja huomaa tuntemattoman mutta kiinnostavan kirjan, on kirjakauppa jälleen paras paikka tehdä ostos.

Lapin Kirjallisuusseura on tehnyt paljon hyvää työtä kirjoittajien kouluttamiseksi ja rohkaisemiseksi ja lappilaisen kirjallisuuden tunnetuksi tekemiseksi. Maakunnan lehdistökin on aktivoitunut alueensa kirjallisuuden esittelyssä. Mitä voitaisiin tehdä, jotta lappilaisia kirjoja löytyisi myös kirjakaupoista?

 

Anna Kyrö

 

 

 

Tunnelmasta toiseen

 

Vuoden vaihtuessa on tapana toivottaa ”hyvää uutta vuotta”. Näin ehkä siksi, että ymmärrämme kaiken inhimillisen toiminnan liittyvän tavalla tai toisella vuodentuloon.

Vuoden vaihtuminen merkitsee aina uutta alkua. Toivotus on paikallaan sillä vuosi ei aina välttämättä vaihdu parempaan, vaikka niin toivoimme. Sadan vuoden takainen historia muistuttaa, että optimismintäyteistä itsenäistymisvuotta voi seurata sisällissota.

 

Suomi 100 jäi historiaan

Komeasta päätöksestään huolimatta Suomi 100 -vuosi ehti uuvuuttaa jo innokaimpiakin juhlijoita. Kunnialla juhlavuosi kuitenkin vietiin loppuun. Juhlavuoden aikana moni toteutti jonkin merkittävän teon. Lapin Kirjallisuusseuran toiminnassa Lapin satumaa-kirjoituskilpailu ja sen annista toimitettu Lapin satumaa-satukirja lukeutuvat niihin.

Kirjan ensipainos ei tule kaupalliseen levitykseen, mutta SKR:n Lapin rahasto ja Lapin Kirjallisuusseura varmistavat, että teos tulee kaikkien maakunnan kirjastojen kautta jokaisen saataville. Arvokkaan painoksen jakelusta päätetään vielä erikseen järjestäjien toimesta. Kaikki kilpailuun lähetettyä 159 satukäsikirjoitusta arkistoidaan Lapin maakuntakirjastoon.

 

Toimintavuosi 2018

Lapin Kirjallisuusseuran vahvistettu toimintasuunnitelma tulevalle vuodelle on pääpiirteissään tuttu eli kevään ja syksyn Lapillisen, Sodankylän kirjoittajakurssin ja Tekijöiden päivän jaksottama kokonaisuus.

Ohjelmarunkoon liitetään jäsenistön omaa monimuotoista tekemistä tukevaa toimintaa. Viime kaudella sellaista edustivat esimerkiksi runotapahtumat eri puolilla maakuntaa, kirjallisuustapahtumat kirjastoissa ja aktiivisten kirjoittajaryhmien toiminnan tukeminen.

Myös yksin omien tekstiensä kanssa puurtavia tekijöitä pyritään tukemaan laadukkaan arviointipalvelumme kautta. Suorin tie konsultoivien asiantuntijoittemme yhteystietoihin löytyy web-sivuiltamme (http://www.lapinkirjallisuusseura.fi/index.php/arviointipalvelu), mutta ne julkaistaan totutusti myös jokaisessa Lapillisessa.

Lapillinen tulee kevään numerossaan käsittelemään satukirjoituskilpailun satoa. Kevään Lapillisessa saamme luettavaksemme valikoiman kirjoituskilpailun julkaisemattomasta aineistosta. Syksyn kaksoisnumeron teema johdattaa sitten vuoden 1918 tapahtumiin.

Hyvää ja menestyksekästä uutta vuotta kaikille lukijoillemme!

 

Erkki Kaila
Lapin Kirjallisuusseura

 

 

 

Kuka lukee satuni?

 

Lapin Satumaa -kilpailun voittajat julistetaan lauantaina 2.12. Torniossa. Samana päivänä julkistetaan kirja, johon raati ja kirjan toimittaja ovat valinneet 28 satua 159 tekstin joukosta. Vain pieni joukko kilpailuun tulleista saduista pääsee mukaan kirjaan.

Sosiaalisessa mediassa pyörii jatkuvasti kirjoituskilpailukutsuja, ja kirjoittajakouluttajat kehottavat osallistumaan kilpailuihin. Kilpailuissa onkin monta hyvää puolta: dead linen lähestyessä on pakko saada aikaiseksi, ja aikamoisen varma voi olla siitä, että joku lukee tekstin alusta loppuun.

Kääntöpuolena on se, että kilpailuihin tulee aina tekstejä enemmän kuin on mahdollisuus palkita. Montakohan kertaa olen itsekin pettynyt päätöksen tultua? Todennäköisesti useammin kuin haluaisin muistaa. Vaikka teksti olisi kuinka hyvä ja siihen olisi itse tyytyväinen, se ei silti välttämättä yllä kolmen parhaan joukkoon.

Toinen masentava viime aikoina kuulemani väittämä liittyy siihen, että kaikki haluavat kirjoittaa, mutta kukaan ei halua lukea toisten kirjoituksia. Mitä mieltä sitten on kirjoittaa, julkaista, osallistua kilpailuihin?

Lapin Satumaa -kilpailun raadin jäsenenä sanoisin, että aina kannattaa kirjoittaa. Vaikka teksti ei päätyisikään julkaisuun ja nousisi voittajaksi, se saattaa silti ilahduttaa – sekä kirjoittajaa että lukijaa. Kun tekstin saa johonkin muotoon, sen voi julkaista omassa blogissa, sen voi lukea lapsille tai puolisolle, tai sitä voi työstää eteenpäin myöhemmin julkaistavaksi.

Monissa kirjoituskilpailuissa menestynyt oululainen Jukka Ahola antaa blogissaan vinkkejä kirjoituskilpailuihin osallistuville. Yhtenä vinkkinä on tuomarin asemaan asettuminen: tällä on luettavanaan pino tekstejä, joista juuri sinun tekstisi pitäisi erottua helmenä. Käytä aikaa siihen, että teet tekstistäsi erityisen.

Kuten Ahola, myös minä kehottaisin myös tutustumaan kilpailun ohjeisiin ja perehtymään siihen, millaisia tekstejä haetaan. Jos etsitään Lapin satuja ja kertomuksia, kirjoita sellainen. Toisena vinkkinä sanoisin, että kannattaa sukeltaa suoraan asiaan. Jos kahden sivun kertomuksessa ensimmäisen sivun jälkeen vielä odotellaan Helsingin asemalla junan lähtöä, ei se viimeinen sivu enää oikein pelasta tarinaa.

Vältä stereotypioita ja kliseitä, ellet sitten osaa käyttää niitä uudella, raikkaalla tavalla. Mieti, mikä nostaa tarinasi tavanomaisen yläpuolelle. Ole huolellinen, luetuta tekstisi luottolukijalla. Korjaa virheet. Tarkista, että nimet säilyvät samana läpi tekstin; jos sama koira on alussa Musti ja lopussa Haukku, lukija ei pysy kärryillä.

Lue aiempia kilpailutekstejä, ja lue myös kilpailun antologia tai parhaista teksteistä koottu kirja. Iloitse muiden puolesta, iloitse hyvistä teksteistä.

Lapin Satumaa -kilpailussa ilahdutti ja kosketti se, miten monesta tekstistä näki, että niillä on kertojalleen merkitystä. Se on jo erinomainen syy kirjoittaa.

 

Pälvi Rantala

 

 

 

Minne menet, kunnankirjasto?

 

Lapin kirjastojen trendi on surullinen, kuihtuva. Lainausmäärät ja lainaajien määrät vähenevät, ja myös kokoelmat supistuvat, kun poistojen määrä ylittää uushankinnat. Vaikka toimipisteet harvenevat (ja kirjastopalvelujen saatavuus heikkenee), silti yhä suurempi osa varoista kuluu vuokriin ja palkkoihin. Kirjastotilaston luvut ovatkin karua katsottavaa; vuodesta 1999 vuoteen 2016 Lapin kirjastojen kirjaostot ovat reaalieuroina laskettuna (siis hintaindeksillä korjattuna) vähentyneet parikymmentä prosenttia, samana ajanjaksona lainaajien määrä on vähentynyt yli kolmanneksen ja kirjastokäyntien määrä puolittunut. Kirjastojen kokoelmat ovat supistuneet parikymmentä prosenttia. Yhden kirjan lainaamisesta aiheutuvat kustannukset ovat kaksinkertaistuneet. Koko maassa suunnat ovat samanlaisia..

Kuten tiedetään, lukemisen määrä ja lukutaidon taso korreloivat. Jos kirjastojen numeroita voi pitää lukuinnon indeksinä, ei lukutaidon kehityksellekään ole hyvää luvassa.

Vuoden 1998 kirjastolaissa (2 §) "yleisten kirjastojen -- tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen". Uudessa vuoden 2016 kirjastolaissa ei kirjaston tehtävänä nähdä enää yhtäläisten mahdollisuuksien tarjoaminen (pl. kaksikieliset ja saamelaisalueen kunnat), ei myöskään sivistyksen eikä taiteen harrastuksen edistäminen. Silti uudenkin lain (6 §) mukaan kirjaston tulee "edistää lukemista ja kirjallisuutta ja tarjota tietopalvelua, ohjausta ja tukea tiedon hankintaan ja käyttöön sekä monipuoliseen lukutaitoon". Ynnä muuta mukavaa, kuten yhteiskunnallisen ja kulttuurisen vuoropuhelun edistäminen. Vähempikin tavoitemäärä kyllä riittäisi. Pelkästään monipuolisen lukutaidon edistäminen edellyttää sekä leveää että syvää kokoelmaa. Sellaisia ei yleisissä kirjastoissa enää pidetä. Kirjojenhan pitää kiertää.

Valtio sekä määrää ja rahoittaa. Yleiset kirjastot ovat kuntien "peruspalvelua", jonka valtionosuuden kuntakohtainen määräytyminen on kabbalaa. Kaksikielinen saamelaisalueen saaristolaiskunta, jonka asukkaista jokainen on kansakoulun kesken heittänyt ja työkyvytön sokea dementikko, on vahvoilla näissä pidoissa. Sellaisessa kunnassa riittäisi varmaan ekstraa kirjastollekin..

Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: kirjastojen surkeat luvut takaavat, että minkään värinen hallitus ei ryhdy niitä yksityistämään.

 

Matti Ylipiessa

 

 

 

Tehtäiskö treffit?

 

Jo kolmen talven ajan Rovaniemen pääkirjasto on kerran kuussa kutsunut treffeille, kirjoittajatreffeille. Kutsu on julkinen ja sen voi ottaa vastaan kuka vaan. Pääsyvaatimuksia ei ole, ja osallistua voi silloin kun siltä tuntuu. Ainoa edellytys on, että haluaa kirjoittaa porukalla.

Taidesalin ison pöydän ympärille on kerääntynyt 2-10 miestä ja naista, joiden ikä on vaihdellut lukiolaisesta jo useamman vuoden eläkkeellä olleisiin. Itseään ei tarvitse esitellä, mutta jos haluaa henkilökohtaisen kutsun seuraavaksi kerraksi, kannattaa jättää yhteystiedot ryhmän vetäjälle. Niin, ryhmällä ei oikeastaan ole vetäjää, ainakaan siinä mielessä kuin yleensä käsitetään. Kukaan ei ohjaa toista vaan kaikki ovat samalla viivalla.

Treffit käynnisti Rovaniemellä Pälvi Rantala, joka oli huomannut, kuinka innostavaa on kirjoittaa välillä porukassa.
– Kirjan vuonna 2015 kaipasin kirjoitusseuraa ja arjen keskelle hetkeä, joka olisi pyhitetty vain kirjoittamiselle. Netistä näin mitä kaikkea muualla tapahtui ja ajattelin että olisi kiva kun Rovaniemelläkin tapahtuisi jotain. Otin yhteyttä kirjastoon ja siellä oltiin heti valmiita ottamaan kirjoittajatreffit kirjaston siipien suojaan. Niin se sitten lähti liikkeelle.

– Ensimmäinen kerta tietysti jännitti, kun ei yhtään tiennyt, ketä tulee, vai tuleeko ketään. Paikalla taisi olla kymmenkunta kirjoittajaa ja tunnelma oli heti tosi mukava.

Rovaniemen kirjoittajatreffit kestävät tunnin kerrallaan. Tunnin aikana kirjoitetaan yleensä pari-kolme lyhyttä tarinaa tai vaikka runoa ja luetaan ne toisille ääneen. Treffien tunnussana on rentous. Jutut kirjoitetaan tajunnanvirtana, pahemmin miettimättä ja antaen kynän viedä. Pälvin mielestä teffeillä mukavinta on juuri toisten kiinnostavat ja yllättävät tekstit ja se ”kirjoittamisen taikapiiri”, joka syntyy, kun paikalla on toisilleen outoja ihmisiä, joita yhdistää kirjoittaminen.

Mistä ideoita kirjoitusaiheiksi? Kirjastoista löytyy kirjoitusoppaita, joista löytää hyviä harjoituksia. Itse voi keksiä lisää ja kokeilla, millainen aihe lähtisi vetämään. Joskus voi kirjoittaa kuvan, tai runon pohjalta. Tai aiheen voi siepata vaikka jostakin kirjasta. Kaikki aloittavat kirjoittamalla saman lauseen ja jatkavat siitä. Kun 10 minuutin päästä lopetetaan, huomataan että jollakin syntyy vakavaa draamaa, toisella pakina. Oma tunne- ja vireystila vaikuttavat tietenkin lopputulokseen.

Kirjoituksensa saa lukea ääneen, jos haluaa, mutta kukaan ei ihmettele, jos ei halua. Pieneltä ryhmältä saa vain kannustavaa palautetta. Kukaan ei ohjaa eikä opeta toisia, mutta väkisin oppii, kun lukee oman juttunsa ääneen ja kuuntelee toisten juttuja. Tulee ahaa-elämyksiä; noinkin voi sanoa.

Ryhmä innostaa tekemään tällaisia ”älyttömiä” harjoituksia, harjoituksia jotka saavat mielikuvituksen lentoon ja sisäisen sensorin vaikenemaan. Pienistä hassuista jutuista voi itää jotakin muuta, tai ne voivat auttaa toisessa kirjoitustyössä eteenpäin.

Rovaniemellä treffataan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona klo 17, yleensä pääkirjaston Taidesiivessä. Tapahtumaa sopii hyvin kopioida ja monistaa muille paikkakunnille. Treffaillaan!

 

Arja Vasama

 

 

 

Vankkureille ja matkaan, oi Kyldyyri!

 

Mistä on yleisötapahtumat tehty? Mikä meitä vetää puoleensa?

Tulin käyneeksi heinäkuussa kahdessa vetovoimaisessa, maankuulussa tapahtumapaikassa. Kajaanissa ja Töysässä. Kajaanissa luotetaan runouteen, Töysässä kauppaan. Kajaanissa runoilijoihin, Töysässä kauppiaan, linnanherra Keskisen tuuriin. Molemmissa paikoissa on omat linnansa, Kajaanissa tosin hieman vanhemmalta ajalta ja hieman huonommassa kunnossa, tuskin linnaa enää lainkaan. Tuurissa ovat linna ja yksisarvisten vartioima kartano loistokunnossa. Kauppa se on joka kannattaa.

Olin ensimmäistä kertaa Kajaanin runoviikolla. Kaupungissa oli samaan aikaan Pride-tapahtuma, johon myös osallistuin. Itse asiassa kävi niin että osallistuin enemmän Prideen kuin Runo ja sävel -viikon tapahtumiin. Ja kaikkein vähinten osallistuin ja pääsin osalliseksi runoudesta ja runoilijoista. Lauantaina viikon nimikkorunoilija Henriikka Tavin tilaisuus oli ohjelmassa väärin ja tilaisuuden alkamista odotellessani tutustuin läheisiin taiteilijavankkureihin ja vankkuritaiteilijoihin. Pohjoiskarjalaislähtöinen kuvanveistäjä Tapani Kokko ja taiteilijavaimonsa Virpi Kanto olivat pystyttäneet kesäiset taidevankkurinsa runoteltan viereiselle kentälle. Tapani Kokko kertoi lapsena viihtyneensä usein paremmin naapurissa kuin kotona. Tuo naapuri oli ollut kuvanveistäjä Kari Tykkyläinen, jonka luova toimeliaisuus on tuottanut kesäisen korkokenkä ja kukkamekko -suohiihdon Pudasjärvelle. Tykkyläisen luona Kokko oli nähnyt mitä on elää taiteilijaelämää, ja tämä oli ollut hänelle hyvin tärkeä asia myöhemmissä elämänvalinnoissa.

En malttanut odottaa enää Tavia vaan palasin toiselle puolelle Kajaanijokea, värikkäälle ja aurinkoiselle Pride-juhlatörmälle. Aamun avasi törmällä Koiton kuoro, sitä kuuntelin edellisenä iltana Kaukametsä-salissakin. Runoilijoita törmällä ei näkynyt eikä kuulunut. Raatihuoneen torilla lavan olivat vallanneet äänekkäämmät esiintyjät. Runon ja vaihtoehtoisten sävelten tapahtumapaikkaan oli torilta ainakin kilometrin kävelymatka. Siellä taide eli omassa rauhassaan. Tuota rauhaa olisin toivonut edes pikkusen myös torille ja torinkulmille, toiselle puolelle jokea.

Puolia on tietysti enemmän kuin kaksi. Puoleensavetäviä ihmisiä ja kohteita Suomessa kulkijoille riittää. Rohkeimmat ja ennakkoluulottomimmat kulkijat eivät liiku vain puolelta toiselle vaan kulkevat ristiin rastiin. Tuurin suureellinen kulissilinna vetää ilmeisesti päivittäin yhtä paljon ihmisiä puoleensa kuin koko Kajaanin runoviikko. Eikä se mitään vaan se että ”Kajaanin runoilijat” viihtyivät kovin paljon omassa rauhassaan, omassa ”kulttuurilinnassaan”.

Kulttuurin pariin ei tulisi päästä, vaan kulttuurin ja taiteen tulisi tulla meidän luo. Olla osa meidän elämää. Olla läsnä. Näyttäytyä yhtenä mahdollisena tapana elää ja elättää itsensä maailmassa. Kyllä linnoissa voi käydä, mutta ei niihin pidä jäädä oleksimaan, ei edes kulttuurilinnoihin.

Kajaanissa jaettavan Tanssivan kääntäjäkarhun sai Liisa Enwald Rainer Maria Rilken runoteoksen suomennoksesta. Olin vuosia sitten Sodankylässä Liisa Enwaldin opissa. Palautetilaisuudessa hän sanoi minulle että kyllä sinä kirjoittaa osaat kunhan löydät oman timanttisi, oman tiesi ja kielisi. Taide, luova työ ja kirjoittaminen haastavat meitä tekemään asioita omalla tavalla, puhumaan omasta aiheesta omalla kielellä. Asukoon kreivit linnoissaan ja kulkekoon ajoneuvoissaan, mutta runo asukoon turuilla ja toreilla ja kulkekoon vankkureilla.

 

Irene Piippola

 

Joki kulkuttaa

                  tunturilatvoilta merensuulle

yön tumma hehku

isonveenaika


   virran tukka

          viisisataa kilometriä pitkä


                                 tuuhea

 

 

Kaksi linnaa:

Kajaanin linnan rakennuspiirustuksia 1700-luvulta linnan uudelleenrakentamiseksi.
Kajaanin linnan rakennuspiirustuksia 1700-luvulta linnan uudelleenrakentamiseksi.

 

Tuurinlinna: Kulutusparatiisi 2000-luvulta Töysä, Tuurin kylä
Tuurinlinna: Kulutusparatiisi 2000-luvulta Töysä, Tuurin kylä

 

Kirjahylly kämmenelläsi

e-kirjat tulevat – oletko valmis?

 


”Uudet sukupolvet elävät yhä enemmän irrallaan televisiosta, sanomalehdistä ja kovakantisista kirjoista. Näiden diginatiivien elinympäristöksi on jo vakiintunut fyysisen todellisuuden lisäksi sosiaalinen verkkomedia. Myös kuluttajaprofiilit ovat muuttuneet rajusti viime vuosikymmeninä tasa-arvoistumisen, tulotason ja koulutuksen kehityksen myötä.

Tällä havainnolla aloitan blogiartikkelini Diginaiset ja Villit Indiet. Tutustuin e-kirjojen maailmaan ensin käyttäjän näkökulmasta ja huomasin miten helppoa e-kirjojen ostaminen verkkokaupoista ja lainaaminen kirjastojen valikoimasta onkaan. Omassa puhelimessani kulkee mukana hyllymetreittäin – vai pitäisikö sanoa bittimetreittäin – haluamaani kirjallisuutta. Kämmenkirjahyllystäni voin valita haluamani makupalan luettavakseni missä ja milloin vain.

 

Sinä kirjoitat ja sinä julkaiset

 

”E-kirjojen suosio vaikuttaa kustannusalaan ja tuuppaa toimijoita kohti modernimpia toimintamalleja. Kuluttajat kyseenalaistavat luku- ja ostotottumuksia. Kirjailijat puolestaan kyseenalaistavat ansaintalogiikkaa, jossa kaupallinen kustantaja saa tuotosta suurimman osan, ja kirjoittajalle jää roposia. E-julkaisut mahdollistavat kustannustehokkaasti myös harrastekirjoittajien julkaisutoiminnan.


E-kirjan tekeminen kansainväliseen ePub-muotoon on kaikkien ulottuvilla, itse tehtynä jopa ilmaiseksi. Kari Välimäen mainio opas opastaa sinut tekstiesi e-julkaisijaksi vaihe vaiheelta.

Helpoin tapa saada kirjasi diginä esille on tehdä valmiiksi taitetusta käsikirjoituksestasi PDF-versio. Sitä käytetään paljon oppaissa ja tietokirjoissa, etenkin jos julkaisua myydään itse oman verkkokaupan kautta.

PDF on hyvä valinta myös silloin, kun e-kirjasta halutaan näköispainos eli ulkoasuun tai taittoon ei haluta muutoksia. Tällaisia voivat olla vaikkapa runokirjat.

Voit vertailla PDF:n ja ePub:in luettavuuden eroja Kurssiantologiajulkaisuista.

E-kirjan etuna on myös se, ettei siitä lopu painos kesken. Voit myydä sitä omilla nettisivuillasi tai tehdä sopimuksen niiden toimijoiden kanssa, jotka myyvät e-kirjoja kuluttajille, toisille verkkokaupoille ja kirjastoille. Esimerkiksi Ellibs ja E-painos toimivat tällaisina jakelijoina. Ellibsin sivuilta saat kattavaa lisätietoa e-kirjoista.

Tiesitkö, että suomalaista tunnetuista kirjailijoista Juha Vuorinen aloitti riippumattomana, itsenäisenä kustantajana eli indiekustantajana jo vuonna 1995, ja myy kaiken tuotantonsa oman Diktaattori-kustantamonsa kautta? Verkkokaupasta saa tuotannon myös e-kirjoina aina Juoppohullun päiväkirjaa myöten.

 

Sinä kirjoitat ja minä julkaisen

 

Veikkaan, että useimmat kirjoittamista rakastavista haluavat vain kirjoittaa. Taittaminen ja graafinen suunnittelu, e-kirjojen teko-ohjelmistot, sopimusten teko jälleenmyyjien kanssa, verkkokaupan perustaminen ja markkinointityö lähinnä kauhistuttavat.

Apua pieniin painoksiin ovat tarjonneet palvelukustantamot. Niiden ongelmana kirjoittajan näkökulmasta on julkaisu - ja yksinmyyntioikeuksien siirtyminen kustantamoille, varsin laiha määrä painettuja kirjoja omaan käyttöön, markkinoinnin puute ja vaatimaton, jopa vain 10% palkkio per myyty kirja.

Voisiko kustantaminen olla luovempaa? Niin, että saataisiin enemmän kirjoittajien tekstejä luettavaksi ilman korkeaa kustannuskynnystä. Kirjoittaja saisi tuotoksensa käyttöönsä eikä tarvitsisi luopua oikeuksistaan tai tyytyä roposiin, jos kirja vaikka myisikin hyvin.

Tähän hakee ratkaisua myös pieni indieni. Tykkää AK Kustannuksesta Facebookissa tai jätä minulle Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen., niin pysyt kuulolla luovan kustantamisen ja e-kirjojen uusista tuulista ja tarjouksista harrastekirjoittajille!

 

Anne Lukkarila


rovaniemeläinen tietokirjailija, pienkustantaja ja yritysvalmentaja
mailto: Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.
www.akkustannus.com ja www.aklukkarila.com

Anne Lukkarila. Kuva: Kaisa Sirén

Luovuutta tukevat työvälineet ryhmätyön tueksi

 

On yhteisesti koettua, että kun luova työskentely siivittää ajan, viikko kirjoittajakurssilla vierähtää sukkelasti. Päivät kuluvat vertaisryhmissä innostavia keskusteluja käyden ja illat kirjoittaen. Mutta viikko on aina pian ohi ja 51 viikkoa ennen seuraavaa kurssia tuntuu kohtuuttoman pitkältä.

Edellä kuvattu päättäjäistunnelma on tuttu monelle Sodankylän kurssien osallistujalle. Sompion koululle asti sonnustautuneet harrastajat ovat siksi määrätietoista porukkaa, että ongelmaa ei ole jätetty ratkaisemattomaksi. Tekemätön talvikausi on nähty mahdollisuutena uudelle toimintatavalle. Sen suunnittelemiseksi on tehty oma-aloitteista yhteistyötä opiskelijoiden kesken. Opettajat ovat antaneet tukensa aktiivikkojen pyrkimyksille. Sodankylän kirjoittajakurssin lyriikkaryhmässä 2014 omaksuttiin myös palautteen antamisen alkeet. Oppilaat kirjasivat toistensa kirjoittamien runojen tunnelmia, tunnistamiaan teemoja sekä teknisiä huomioitaan rakentavan palautteen muotoon ja lukivat niitä muiden kanssa käytävän keskustelun alustukseksi.

Kristiina Wallinin antama malli otettiin myös toimintaohjeeksi, kun samana syksynä käynnisteltiin runopiirin toimintaa ja pohdittiin, miten vertaisryhmä voisi jäntevästi viestiä keskenään Internetin tuella. Aluksi ajateltiin soveltaa vain sähköpostin käyttöä, mutta pian huomattiin, että virtuaalinen kokoustaminen, joka monille oli jo tullut tutuksi työelämässä, sopisi mainiosti myös harrastustoiminnan tueksi. Etäisyyksien voittamiseksi keksittiin käyttää Skypeä.

Syntyi parityöskentelyyn perustuva ryhmätyöohje virtuaaliselle kirjoittajaryhmälle.

Ryhmän toimintaa ylläpitävänä pääsääntönä on, että sen jäsenet kirjoittavat uuden runon vertaisryhmäsä arvioitavaksi kerran kuussa. Jokaiselle kirjoittajalle nimetään pari, jolle oma runo annetaan arvioitavaksi. Vastavuoroisesti nimetty pari antaa palautteensa omalle "kriitikolleen". Saadun kirjallisen palautteen jälkeen viimeistellyt runot esitetään ryhmässä, joka saa myös runoilijalle annetun kritiikin ennakkoon luettavakseen. Ryhmän virtuaalisessa kokouksessa jokainen jäsen antaa suullisen palautteensa esitettyihin teksteihin.

Itseohjautuva ryhmätyö on osoittautunut vetovoimaiseksi tavaksi edistää kirjoittamisharrastusta.

"Runorupeamaksi" itseään kutsuva ryhmä on pysynyt näihin asti alkuperäisessä kokoonpanossaan. Se on nyt työskennelyt kolme talvea. Karkeasti arvioiden jokainen kahdeksasta jäsenestä on kirjoittanut parikymmentä uutta runoluonnosta ja saanut ryhmän palautteen niiden viimeistelemiseksi. Toukokuussa jäsenet sopivat aloittavansa uuden työskentelyjakson taas ensi syyskuussa.

Sama periaate osoittautui hedelmälliseksi myös draamankirjoittajille. Juha Hurmeen kurssilta 2016 muodostettu viisihenkinen "Draamarepeämä" -ryhmä aloitti viime syksynä. Se kokoontui virtuaalisesiti toukokuuhun mennessä 8 kertaa. Ryhmätyön tuloksena syntyi nelisenkymmentä näytelmäkohtausta. Yksi niistä, Leena Pyhäluodon "Katoamisilmoitus", saa pienoisnäytelmänä ensiesityksensä Jätkän lavalla Rovaniemen Wanhoilla Markkinoilla elokuussa.

Kokemukset kirjoittajien uudenlaisista ryhmätyötavoista ovat olleet rohkaisevia ja niitä kehitetään edelleen. Suurimmaksi haasteeksi on koettu teknisten välineiden toimintahäiriöt. Uusia, varmatoimintaisia ja häiriöttömästi viestintää tukevia menetelmiä tullaan testaamaan syyskuussa alkavissa ryhmissä. Virtuaaliryhmien vetäjien opastusta on myös suunniteltu osaksi Sodankylän kirjoittajakurssien tulevaa toimintaa. 

Syksyllä aloittavista ryhmistä kerrotaan sivuillamme elo/syyskuun taitteessa.  

 

 

Erkki Kaila

(Airaksela 26.6.2017)

 

 

 

 

Näin syntyi vaimoilta Väylän vaahtopäillä

 

Tässä Lapin Kirjallisuusseuran lukijoille vihje siitä, miten helposti voi yhteinen runoantologia syntyä. Pitää vain olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan osaavien ihmisten kanssa ja tietää kustantaja. Ei muuta!  

 

Raili: Mediapinnan Suomi 100 runokirjaa -kirjasarjan julkaisema runoantologia Väylän vaahtopäillä on meidän neljän tornionlaaksolaisen vaimon yhteinen teos. Sen syntysanat lausuttiin Tornion kirjastossa 7.2.2017,  jokainen meistä lähetti 20 runoa Anitalle, 17.2. oli 60 runon valinta ja sisällysluettelon otsikointi sekä kansikuvan valinta, runokirjan oikoluku 26.3. ja julkistamistilaisuus Tornion kirjastossa 9.5.
 
Kansikuvan valinta on tarina, joka on pakko kertoa.  Anita harrastaa maalaamista kirjoittamisen ohella ja hänellä on kymmenittäin akvarelleja tietokoneella. Meitä kirjoittajia yhdistää Väylä ja tähän aiheeseen piti löytää kuva, jossa elämän kirjo näkyisi. Vaahtopäät ja valas oli juuri oikea. Kuvankäsittelyllä valaasta tuli tunturit ja a vot, siinä se oli, kansikuvamme.

 

Sanni: Tornion kirjastossa se alkoi. Istuimme kahvittelemassa Ritva-Elinan kirjan julkaisutilaisuudessa, kun muistin aamulla lukemani Mediapinnan mainoksen. Bongasin sen Facebookissa Tornionlaakson sanataiteilijoiden sivuilta. Mediapinta lupasi kustantaa sata runokirjaa Suomen juhlavuoden kunniaksi.

Tässä meille yksi mahdollisuus. Tiesin, että minun lisäkseni Raililla on valmiita runoja. Niinpä ehdotin, aletaanko kasaamaan runoantologia. Anita oli siinä vieressä, Raili pyysi hänet ja sitten vielä Ritva-Elinan. Nyt meitä oli jo neljän porukka. Se riitti.
Tästä se lähti nopealla tempolla. Kahden kokoontumisen ja sähköpostin välityksellä sekä Railin ja Anitan ammattiosaamisella se luonnistui. Minun oli helppo peesata siinä mukana.

Jokainen valkkasi omat runonsa. Neljä naista, neljä erilaista kirjoittajaa. Siitä olisi voinut syntyä ”soppa”. Runot tukevat toisiaan ja niistä löytyy koko elämän kirjo. Tietysti niitäkin olisi voinut jahkailla ja analysoida vaikka kuinka pitkään. Oli oikein mukava olla mukana tekemässä yhdessä näin sopuisassa ja osaavassa porukassa. Olen ylpeä kauniista kirjastamme ja puhukoon runot puolestaan. 

 

Anita: Railin kysyessä ex tempore minua mukaan runokirjaan mietin kymmenen sekuntia, onko minulla julkaisukelpoisia runoja. Päätin, että on, luullakseni. ”Tartu hetkeen” -neuvo ei ole höpö! Koska tunsin ennestään Railin ja Sannin sekä parista kirjatilaisuudesta Ritva-Elinan, heti luotin, että näiden ihmisten kanssa homma sujuu, kuten on sujunutkin kommelluksitta.

Boheemisti lähdimme liikkeelle vain runot mielessä. Käytännön asiat, kuten kustannussopimus ja rahaliikenne, tulivat hienoisina yllätyksinä: Minä kirjoitin kustannussopimuksen Mediapinnan kanssa kaikkien puolesta, ja rahaliikenne omiin kirjatilauksiimme ja ”suuriin” tekijänpalkkioihin liittyen kulkee minun kauttani, koska toimin heti alusta yhdyshenkilönä kustantajaan päin. Verotus on ongelma, joka on vielä selvitettävä.

Mediapinnan kanssa yhteydenpito on ollut helppoa ja nopeaa. On huomattava, että käsikirjoituksen Suomi 100 runokirjaa -sarjaan on oltava monella tapaa valmis ja hyvin oikoluettu. Lähettämääni käsikirjoitukseen verrattuna ainoa muodollinen muutos on sisällysluettelon siirtäminen lopusta alkuun. Saimme vain yhden kerran kirjan taittoversion tarkistettavaksi. Kirjoittajilla voi olla harha, että taittoversio ei tuo mukanaan virheellisiä muutoksia käsikirjoitukseen. Me huomasimme muun muassa, että väli oli kadonnut runojen otsikoiden alta. Useassa runossa piti tehdä muutoksia säkeisiin, jotka eivät mahtuneet taittoversiossa yhdelle riville, kuten kirjoittaja oli tarkoittanut. Kannattaa siis miettiä säkeiden pituuksia, kun tarjoaa runoja julkaistavaksi vaikkapa Lapillinen-lehdessä! 

 

Ritva-Elina: Tulin mukaan antologiaan, kun satuin olemaan Tornion kirjastossa idean syntymisen hetkellä. Olin juuri esitellyt kirjaani ”Alisa, Väylän tytär”  ja seisoin kahvijonossa sopivasti Railin näköetäisyydellä. Raili kutsui minut mukaan, ja minä lupauduin, vaikka en edes tiennyt, mihin runojani tarvittiin. Kerrankin olin oikealla hetkellä oikeassa paikassa!

Miksi kirjoitan Tornionlaakson murteella? Huomasin ”Alisaa” kirjoittaessani, miten runsas ja vivahteikas murre on ja miten paljon helpompaa minun on ilmaista ajatuksiani murteella verrattuna yleiskieleen. Merkillistä, miten syvälle lapsuudessa opittu murre juurtuu ihmisen mieleen. 

Antologian kokoamisen vaivannäkö jäi torniolaisten huoleksi. Onneksi  töiltäni ehdin sentään  julkaisutilaisuuteen. Oli helppoa  ja hauskaa olla yhtenä neljästä, kun koko vastuu kirjan sisällöstä ja tilaisuuden annista jakautui kaikkien osalle. Tunsin olevani mukana osaavassa joukossa.  

 

 

Raili Ilola - Sanni Liiti - Anita Myllykoski - Ritva-Elina Pylväs: Väylän vaahtopäillä

 

Kuvassa kirjailijat antologian julkaisupäivänä 9.5.2017 Tornion kirjastossa. Vasemmalta Anita Myllykoski, Raili Ilola, Sanni Liiti ja Ritva-Elina Pylväs. Kuvan otti Eija-Miranda Silventoinen.

 

 

 

Jokainen ihminen on elämäkerran arvoinen

 

Osallistuin ensimmäiselle luovan kirjoittamisen kurssilleni kesällä 2007. Olin mielestäni keksinyt erikoisen tavan viettää kesälomaviikkoa, mutta minulle valkeni pian, että olin valtavirtaa. Kuuluin siihen suureen keski-ikäisten naisten joukkoon, joka on herännyt etsimään itseään kirjoittamalla. Niin, siitähän omaelämäkerrallisessa kirjoittamisessa pitkälle on kyse. Kirjoitamme löytääksemme itsemme.


Meillä keski-ikäisillä oma elämäntilanne on selkiintynyt ruuhkavuosien jälkeen, ja on viimein aikaa katsoa taaksepäin. Omat vanhemmat ovat elämän loppusuoralla tai ehkä jo poistuneet, ja mietimme heidän elämäänsä ja heidän jättämiään muistoja. Ensimmäisellä kirjoittajakurssillani huomasin, että olin onnekseni herännyt ajoissa. Olen tavannut monta, joilla ei ollut enää ketä haastatella siinä vaiheessa, kun oma ja suvun historia olisi alkanut viimein kiinnostaa.


Jos ei voi kysellä enää keneltäkään, on luotettava omiin muistoihinsa ja käytettävä niitä aineistoja joita voi. Päiväkirjat ovat olleet suosittu merkkipäivälahja ainakin tytöille. Lahjalla on houkuteltu sukupolvia elämäkerrallisen kirjoittamisen tielle, vaikkei lahjanantaja ole sitä ehkä tietoisesti ajatellut.


Ensimmäinen merkintäni marraskuussa 1967 lahjaksi saamaani sinikantiseen, lukolliseen kirjaan oli ”näin tänään punasiipirastaan”. Seitsemän-kahdeksanvuotias ei pohtinut elämäänsä, vaan kirjasi ylös tärkeitä arkisia asioita kuten ”en enää koskaan puhu Tuulalle”. Vaikka merkintöjä on vähän, eivätkä ne ole sisällöllisesti kovinkaan mielenkiintoisia, niillä on minulle suuri arvo. Niiden avulla saan yhteyden vuosikymmenten takaiseen itseeni. Rivin, parin muistiinpano herättää paljon muita muistoja ajasta ja paikasta, jossa ne on kirjoitettu.


Teini-ikäisenä vuodatin muiden murkkujen tavoin päiväkirjan lehdille sydänsurujani ja maailmantuskaa. Kirjoittamalla selvitin mielipiteitäni maailmasta ja itsestäni, ja pohdin suhdettani muihin ihmisiin. Vaikka kirjoitin päiväkirjaa vain itselleni, teksti muuttui pikkuhiljaa asiallisemmaksi, aidosti pohdiskelevaksi, kirjallisten esikuvien mallin mukaan. Nuoruuden lähinnä kirjallisuusterapiaksi luettavien päiväkirjamerkintöjen jälkeen kului valitettavasti vuosikymmeniä, joista paperille jäi vain vähän tarkoituksella muistiin merkittyä. Onneksi on paljon muita lähteitä; henkilökohtaisia, kuten kirjeitä ja valokuvia, ja yleisiä, sanomalehtien ja tv-ohjelmien tapaan. Olen myös tehnyt muistelumatkoja paikkoihin, joissa asuin lapsena. Omaelämäkerralliselle kirjoittamiselle oli siis aineistoa, josta ponnistaa, kun katse alkoi kääntyä menneeseen.


Kun aiemmin vain merkkihenkilöiden elämäkertoja pidettiin kirjoittamisen arvoisina, on viime vuosikymmeninä alettu arvostaa mikrohistoriaa, tavallisten ihmisten elämän kuvaamista. Ajatuksena on, että jokaisen elämä on arvokas, niin myös siitä kirjoitettu elämäkerta. Se voi olla kirjoitettu vain itselle tai lähiomaisille, tai sillä voi olla laajempaa kiinnostavuutta. Elämäkerrat voivat olla tulevaisuuden historioitsijoille hyvää tutkimusaineistoa. Niissä säilyy tieto tavallisten ihmisten elämästä. Aiempien sukupolvien kirjeet ovat olleet niin historiantutkijoille kuin perillisille hyvä tietolähde. Meidän aikamme tekstiviestit ja sähköpostit katoavat useimmiten bittiavaruuteen heti kun ne on luettu. Päiväkirjamerkinnöillä ja vaikka vain omaa perhettä varten kirjoitetuilla elämäkerroilla on siksi entistä suurempi arvo.


Elämäkerrallinen kirjoittaminen on prosessi, joka voi auttaa selvittämään selvittämättömiä asioita. Vaikeat ihmissuhteet tai oman elämän traaginen tapahtuma voivat antaa motiivin tarttua kynään. Kirjoittaminen voi auttaa ongelmien selvittämisessä, koska se on tapa etäännyttää asioita. Kirjoittaminen auttaa konfliktitilanteissa katsomaan tapahtumia myös toisen näkökulmasta. Elämäkerrallisen kirjoittamisen suosio on lisääntynyt myös yksinkertaisesti sen takia, että kirjoittaminen ja kirjojen julkaiseminen on paljon helpompaa kuin ennen. Myös maailman nopea muuttuminen on varmasti osasyy. Tajuamme, ettei lapsillamme ole käsitystä, millaisessa maailmassa heidän vanhempansa varttuivat, ellemme sitä kerro.


Ihminen hahmottaa syy-seuraussuhteita ja etsii myös elämästään tarinoita, syytä siihen miksi asiat ovat menneet niin kuin ovat. Haluamme jättää jäljen elämästämme, perinnöksi lapsillemme, jotka nuorena ovat yhtä vähän kiinnostuneita meidän muistoistamme kuin itse olimme siinä iässä edellispolven aikaansaannoksista.


Kun ihminen kiinnostuu elämäkerrallisesta kirjoittamisesta, hänestä voi tuntua, ettei tiedä miten ja mistä kirjoittaisi. Nykyisin on saatavilla myös suomeksi hyviä oppaita, jotka auttavat alkuun. Elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssit ovat erittäin suosittuja, ja niitä järjestetään lukemattomissa oppilaitoksissa ympäri maata. Esimerkiksi Lapin Kirjallisuusseuran jokakesäisten kirjoittajakurssien proosan ryhmä täyttyy aina ensimmäisenä, ja useimmat ryhmäläiset haluavat ohjausta nimenomaan omaelämäkerrallisen aineiston työstämiseen.


Tänä vuonna tulee kymmenen vuotta siitä, kun osallistuin ensimmäiselle kirjoittajakurssilleni jäsentääkseni mieltäni vaivaavia asioita. Elämäntarinan hahmottamisen alkuvaiheet johdattivat uusille kursseille, ja yhä pidemmälle kirjoittamisen maailmaan. Opin, että omaelämäkerrallista aineistoa saa, voi ja kannattaa käyttää hyödyksi kaikessa kirjoittamisessa. Opin ymmärtämään, että yleinen on yksityistä ja yksityinen yleistä ja että muisteleminen ja elämäkerrallinen kirjoittaminen ovat prosesseja, joissa ei tunneta käsitettä oikea tai väärä. Minunkin elämäni on elämäkerran arvoinen.

.

 

Arja Vasama

 

Kiinnostaako elämäkerrallinen kirjoittaminen? Lapin Kirjallisuusseuran kurssi on täynnä, mutta Lapin kesäyliopisto järjestää elämäntarinakurssin Rovaniemellä 8.-10.6.2017. Lue lisää: http://www.lapinkesayliopisto.fi/events/Elamantarinakurssi-8-1062017-Rovaniemi/2czosjiq/f81d1e2c-4a5b-4e38-8f2a-b08446127a92

 

 

 

 

Suullinen kertomaperinne kirjoittamisen kivijalkana

 

Olen Kerttu Vuolab, kielen ja kirjoittamisen sekatyöläinen ja kirjoitan pohjoissaameksi. Olen myös kuvittanut omia kirjojani ja lisäksi käännän kaunokirjallisuutta saameksi. Elätän itseni tekemällä työtä saamenkielen parissa osa-aikaisena kirjailijana, kääntäjänä, simultaanitulkkina, kirjoittamisen ja kertomisen ohjaajana, luennoitsijana. Mutta nykyisin työskentelen päätoimisesti omalle äidilleni omaishoitajana 24 tuntia päivässä ja 7 päivää viikossa.

Meidän perheen lapset kasvatti tähän maailmaan saamelainen kertomaperinne. Aikuisten satuja kuunnellessani opin maastossa kulkemista, kuulin tarinoita eläimistä, katselin tähtitaivasta ja ihmettelin maailmankaikkeutta. Aikuiset vastasivat lasten kysymyksiin kertomalla satuja ja tarinoita aamusta iltaan. Kaiken maailman tarinat ovatkin olleet minulle hyvin tärkeitä ohjaajia, lohduttajia ja kumppaneita koko elämän ajan.

Käsityöt ja askarteleminen ovat olleet tehtäviäni alakouluikäisestä lähtien. Kun aikuiset tekivät töitään, oli lapsillakin niissä töissä velvollisuuksia. Isoäiti ja äiti tekivät meille kaikki vaatteemme ja pukivat meidät päästä varpaisiin. Kun naiset tekivät meille nutukkaita, me lapset punoimme villalangoista nauhat ja leikkasimme verasta sahalaitaisia koristeita. Saimme harsia toisiinsa kiinni eriväriset sahalaidat ja lopuksi ompelimme ompelukoneella koristeet valmiiksi. Iltaisin miehet tekivät iltapuhteita, nylkivät esimerkiksi poronkoipia, ja me lapset kiinnitimme nahkoihin kuivia lastuja, jotta valmiiksi nyljetyt koipinahat pysyisivät suoraksi levitettynä kuivuessaan. Samalla kun teimme aikuisten kanssa töitä, saimme heiltä kuulla monenlaisia tarinoita.

Ivalossa koulukirjasto oli minulle rauhallinen turvapaikka, josta löysin kirjoja ja sain niistä seuraa itselleni. Kirjat olivat kavereitani, kun keskikoulun ekaluokkalaisena elelin oppilasasuntolan vessassa lukkojen takana piilossa kiusaajiltani. Salaisessa turvapaikassa aloin omaksi ajankulukseni kirjoittaa, piirtää, maalata ja tehdä käsitöitä. Näitä asioita puuhatessani olen elämässä muutenkin pohtinut useita ongelmia ja umpisolmuja. Kouluajan piilopaikassa unohtuivat tuska, suru ja yksinäisyys kirjoja lukiessa. Oikeastaan kiusatuksi tulleen häpeä muokkasi minusta sivusta seuraajan, ajattelijan, kirjoittajan, kuvittajan, kääntäjän, sekä vaatteiden ompelijan ja neulojan.

Kannustusta kirjailijan työhön olen saanut sekä valon että varjonhaltijoilta. Kotiväkeni ja saamelainen kertomaperinne on kannustanut minua kirjoittamaan hyväksymällä minut sellaisena kuin olen ja rakastamalla minua tarinoimalla. Varjonhaltijana taas on toiminut koulukiusatun osa, äidinkieleni väheksyminen ja pilkkaaminen sekä vähemmistöviha, joka nykyisessä maailmassa tuntuu vain yltyvän.

Kun pohdimme maailmankirjallisuuden juuria, löytyvät taustalta lukemattomien kansojen myyttiset olennot ja kansansadut. Olen usein puhunut kertomaperinteen tärkeydestä ja samaa satujen ylistysvirttä veisaan nytkin. Minusta asioiden kertomisen taito on niin tärkeä, ettemme ehkä lainkaan pärjäisi ihmisten parissa, ellemme kykenisi kertomaan toisille asiaamme ja osaisi ymmärtää muiden kertomia asioita.

Elinolosuhteiden muuttumisen vuoksi ei tarinointitaito enää välity uusille sukupolville läheskään riittävästi eikä varsinkaan itsestään. Satujen ja tietojen kertomiseksi on aika tuonut uudet keinot ja tarpeet. Saamen kielen ja kertomaperinteen välittämiseksi tarvitsemme kaunokirjallisia kirjoja, filmejä ja muita apuvälineitä. Mutta ennen kaikkea tarvitaan meitä asiaan vihkiytyneitä kertojia ja kirjailijoita, jotka itse olemme kasvaneet saamelaisen sadun ja kertomaperinteen lapsina.

Vaikka minulla ei ollutkaan lapsena mahdollisuutta lukea kirjoja äidinkielelläni, en silti elänyt ilman kirjallisuutta. Kotiväki oli kirjastoni. Minusta tuntuu kuin olisin saanut istua satujen lähteellä, ja yhä vieläkin se puro pulppuaa kotonani, kun olen äidilleni omaishoitajana. Muinaiset saamelaiset uskoivat että kaikessa maailmankaikkeudessa on henki. Jopa taudeilla on omat haltijansa, ja muinaisen uskon mukaan pienellä sääskelläkin on henki. Siksi ihmisen pitää kunnioittaa luonnossa kaikkea, jopa sääskeäkin, ettei ihminen ylimielisyydellänsä manaisi luonnonhenkiä itsellensä vihamieliseksi tai muuten yllyttäisi niitä onnettomuudeksi itsellensä.

Kun ihmiseläin oppi äidinkielensä taidon, alkoivat sanat ja tarinat hoitaa meidän keskinäistä kanssakäymistämme. Kun me tapaamme meille ennestään tuntemattoman ihmisen, ei meidän tarvitse ryhtyä haistelemaan vierasta kuin koirat. Lehmät nuoleskelevat toisiaan, kun hyväksyvät kumppaniksi toinen toisensa. Apinat seurustelevat keskenään etsimällä toistensa turkista loisia tai raaputtamalla uutta tuttavaansa. Tietysti nuo eläinten kanssakäymisen temput tekevät hyvää meille ihmisillekin. Mutta noiden lisäksi me nautimme elämästämme, kun saamme kertoa ja kuunnella hyviä juttuja, ja sama nautinto meillä on myös lukiessa ja kirjoittaessa. Kirjallisuus ja lukeminen auttavat meitä ymmärtämään ja hyväksymään itsemme, mutta myös muita ihmisiä, kulttuureita ja kieliä. Kirjallisuus valaisee meille muiden kansojen elinoloja maailmassa.

 

Kerttu Vuolab

 

Kirjailija Kerttu Vuolabille ojennettiin 8.2.2017 ensimmäinen Lappi-kirjallisuuspalkinto kirjasta Valon airut. Kuvassa kirjailijan vierellä voittajan valinnut elokuvaohjaaja Katja Gauriloff. Kuva: Irene Piippola.

 

Kirjailija Kerttu Vuolab ja ohjaaja Katja Gauriloff

 

 

Jännitystä Sodankylän kirjoittajakursseilla

 

Sodankylän kirjoittajakurssilla suunnitellaan murhia ja muita kauheuksia, kun kirjailija Juha-Pekka (JP) Koskinen tulee vetämään ensi kertaa ohjelmaan otettua dekkariryhmää. 

Koskinen haluaa kirjoittaa monipuolisesti, sekä aikuisille että lapsille. Hänen pitkästä julkaisuluettelostaan löytyy dekkareiden lisäksi lasten- ja nuortenkirjallisuutta, scifiä ja historiallisia romaaneja. Parhaillaan työn alla on Crime time-kustantamolle 12 kirjan sarja ”murhan vuosi”. Sarjan kolmas kirja, Maaliskuun mustat varjot ilmestyy piakkoin.

Koskinen on saanut useita palkintoja kirjallisesta työstään. Vuonna 2013 Ystäväni Rasputin nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. 

Kirjailijaliiton eri elimissä aktiivisesti vaikuttavan Koskisen mielestä suomalainen kirjallisuus voi hyvin. – Näyttää siltä, että ehkä pienoisen aallonpohjan jälkeen myös kotimaassa ihmiset alkavat taas ostaa kirjoja hiukan enemmän. 

– Kirjallisuushan on viimeinen tutkimaton mielikuvituksen rajaseutu, johon ihmisen mieli voi kirjan avulla vaeltaa. Kirjallisuutta tarvitaan mielen virkeyden ja ajattelukyvyn ylläpitoon kuten lihaskuntoharjoittelua lihasvoiman ylläpitoon.

Koskisella on kaksi maisterintutkintoa, toinen matematiikasta, toinen kirjoittamisesta. Hänen mielestään kirjoittamisen opettaminen on lähinnä kirjoittajien ohjaamista oikeaan suuntaan. 

– Ideoita kirkastetaan ja usein moni saa ajatuksensa jäsentymään paremmin kursseilla kuin kotona. Itse olen opiskellut kirjoittamista juuri ilmaisun laventamista ajatellen, lyriikkaa ja myös draamaa leipälajini proosan rinnalle.

Koskinen on julkaissut tietokirjan rikoskirjallisuudesta (Harkittu murha – kohti täydellistä rikosromaania, 2009). Näin hän kuvaa kirjallisuudenlajia, johon kesäkuussa sukelletaan:

– Dekkari on omana lajinaan vahvat perinteet omaava genre. Ihmisen myötäsyntyinen halu ratkoa ja myös rakentaa arvoituksia on niin kirjailijan kuin lukijankin ilo. Dekkarihan on hyvää proosaa, kun siitä sellaisen kirjoittaa, joten dekkari määritelmänä ei tee kirjasta kevyttä. Tarinan ytimessä on kuitenkin oltava rikos ja sen ratkaisu, ja usein se rikos on murha. Dekkarissa tarinan vetävyys on ehkä muuta kirjallisuutta korostetumassa asemassa. Hyvä dekkari on jännittävä ja loppuratkaisu saa lukijan huokaamaan, että näinhän siinä pitikin käydä.

Entäpä dekkaristin omat suosikit?

– Dekkareiden kotimaansaralla olen lukenut viime vuosina Leena Lehtolaista, Virpi Hämeen-Anttilaa, Tapani Baggea, Harri Nykästä, Seppo Jokista ja Antti Tuomaista sekä monia muitakin. Ulkomaisista olen nyt seurannut tiiviimmin Philip Kerrin Bernie Günther -sarjaa.

J-P Koskinen on aktiivinen myös verkossa. Savurenkaita-blogin alaotsikko on ”Kaikki mitä ikinä olet halunnut tietää kirjoittamisesta, kirjallisuudesta ja kirjailijana olemisesta”, harrastajakirjoittajalle erinomaisen kiinnostavaa luettavaa. 

Näin hän evästää kurssille tulijoita:

– Kurssilla on hyvä paikka hiukan kerätä ajatuksiaan oman kirjoittamisensa suhteen. Kaikessa kirjallisuudessa on tukirankoja, jotka määrittelevät teokselle rakenteen. Ja sääntöjä on helpoin rikkoa silloin, kun tuntee ne.

  

JP Koskisen verkkosivut http://www.jpkoskinen.com/   

JP Koskinen. Kuva: J.Sahinoja.
JP Koskinen. Kuva: J.Sahinoja.

 

 

Arja Vasama

 

 

Tittamari Marttinen haluaa levittää kirjoittamisen iloa

 

Lapsille kirjoittamisen ryhmää Sodankylän kirjoittajakursseille tulee ensi kesänä vetämään Tittamari Marttinen, yli 70 lastenkirjaa kirjoittanut ammattilainen. Marttinen on muuttanut Rovaniemelle ja toimii parhaillaan lastenkulttuurin läänintaiteilijana. Kajaanissa syntyneenä hän kertoo olleensa aina sielultaan pohjoisen ihminen, vaikka on elänyt aikuisikänsä pääkaupunkiseudulla.

– Rovaniemen monipuolinen kulttuurielämä yllätti iloisesti. Lapin Kirjallisuusseura näyttää olevan myös hyvin aktiivinen!

Marttinen toimi viitisentoista vuotta vapaana kirjailijana ja on sen jälkeen työllistynyt erilaisissa kulttuurialan tehtävissä. Hän on myös suomentanut jonkin verran lastenkirjallisuutta .

– Kirjoitin opiskelijana runoja ja olen julkaissut myös tarinakirjan aikuisille, mutta varsinainen olemukseni on lasten- ja nuortenkirjailijan. Viihdyn lanu-maailmassa, jossa voi tehdä kaikenlaista. Hyvä lastenkirja sopii myös aikuisille. Aina ei muisteta, että lukutaito on perustaito. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat yhteydessä ajatteluun ja leikkimiseen ja lukeminen antaa nuorelle eväitä maailman hahmottamiseen. Nuori on epävarma ja kirjallisuus tukee hänen kasvuaan. Kirjallisuus tarjoaa myös tavan puhua hankalimmista aiheista.

Marttinen ei halua nähdä pelejä lukemisen vaihtoehtona. Pelien ja kirjojen maailmat tukevat toisiaan. Lukeminen vaatii rauhaa ja keskittymistä. Nykypäivän hektisessä elämässä se tarjoaa suvantoja ja ääneen lukeminen yhdessä oloa.

Lapset ovat luonnostaan tarinankertojia. Paras tapa innostaa lasta lukemaan on se, että kirjoja on ympärillä ja tästä syystä äitiyspakkauksen kirja on tärkeä.

Marttinen ei myönnä tavanneensa lasta, joka ei innostuisi kirjoista. Pojat ovat monesti hyvin kriittisiä kirjojen suhteen ja on tärkeää tarjota heille sopivia kirjoja.

– Alakoululainen poika kysyi kerran, eikö ole tylsää kirjoittaa kirjoja. Vastasin, että voihan se olla, jos kirjoittaa tylsiä kirjoja. Seurasi hyvä keskustelu, jonka lopuksi kysyjäkin innostui lukemisesta.

Lapsille kirjoittaminen ei eroa Marttisen mielestä periaatteessa mitenkään aikuisille kirjoittamisesta. Kirjoissa on oltava monipuolista, hyvää kieltä, tapahtumia, kiinnostava henkilö, ja mielellään huumoria. Vakaviakin aiheita pitää voida käsitellä lapsille sopivalla tavalla. Marttinen on ohjannut sekä lapsia ja nuoria että aikuisia. Hänen mielestään opettamisen pitää olla elämyksellistä ja ryhmässä keskustelu on hyvin tärkeää.

– Jokaisella kirjoittajalla on omat vahvuutensa, pitää vain löytää se, mistä ja miten on mieluisaa kirjoittaa. On ihanaa löytää innostus ja taito.

Kurssille tulevilla ei tarvitse olla kokemusta lapsille kirjoittamisesta. Riittää kun on ennakkoluulottomuutta, kykyä innostua ja leikkimieltä. Kirjoittaessaan ei tarvitse määritellä minkä ikäisille haluaa kirjoittaa.

Kurssilaisella voi olla mielessä omat lapset, mutta on hyvä ajatella laajempaa lukijakuntaa. Oma lapsuus on tärkeää kaikille ja sitä kannattaa hyödyntää.

Kirjoittaminen tukee ihmisenä olemista. Kun kirjoitetaan yhdessä, voi unohtaa kaikki arkihuolet ja heittäytyä tekstien ja kirjojen maailmaan. Marttisen mielestä harrastajakirjoittajan on tärkeää lukea kaikenlaista kirjallisuutta ja hänen kannattaa myös kokeilla erityyppistä kirjoittamista.

– Kirjoittaminen on kuin mindfulnessia. Siinä ei pitäisi olla suorituspaineita. Kirjoittaminen on samalla jakamista ja kommunikointia itsensä kanssa. Ennen kaikkea kirjoittaminen on ilon lähde!

 

Tittamari Marttinen

 

 

 

 

 

Hyvä lukijani

 

Kun hakeuduin kesäkuun alussa 2009 ensimmäisen kerran Lapin Kirjallisuusseuran kirjoittajakurssille Sodankylään, en voinut arvata, miten ratkaisevasti kirjoittamisharrastukseni tulisi muuttamaan elämääni. Tapahtuman aikana ja kaltaisteni seurassa löysin harrastukselleni innostavan yhteisön sekä itsestäni uudella tavalla ulospäin suuntautuvan persoonan, jolle kaunokirjallinen maailma avautui ennen kokemattomina mahdollisuuksina. 

Vuosikymmen sitten alalla, jolla työskentelin, oli tuotantovauhti ajoittain henkeä salpaavaa ja muutosten tahti tiukka. Kun koin, että minulla on enää vain vähän annettavaa tietotekniikan ammattitehtävissä, aloin tietoisesti hakeutua ulos monikertaisten organisaatiouudistusten kierteestä. Kirjallisuuden selvästi hitaammat prosessit vetivät puoleensa ja saivat minut vaihtamaan vähitellen elämäntapaani. Lapin Kirjallisuusseurasta löysin vastaanottavan verkoston, joka kanavoi luovuuttani uuteen kuosiin pysyvästi.

Kun seitsemän vuotta myöhemmin marraskuisessa syyskokouksessaan Lapin Kirjallisuusseura valitsi minut puheenjohtajakseen, en itse perhesyistä ollut paikalla. Olin toki jo jonkin verran ennakkoon keskustellut asiasta keskeisten henkilöiden kanssa, mutta silti valituksi tuleminen yllätti minut. Asettuminen ehdolle hyvin toimivan kulttuuriyhdistyksen johtavaan rooliin ja vastuullisen tehtävän vastaanottaminen arveluttivat. Menestyisinkö tehtävässä kaikkien parhaaksi? Osaisinko palvella oikealla tavalla asiantuntevaa ja aktiivista jäsenkuntaamme, kuten edeltäjäni olivat tehneet?

Alkava kausi ei voisi olla mielenkiintoisempi. Lapin Kirjallisuusseura astuu Suomen itsenäisyyden toiselle vuosisadalle vakiintuneella toimintamallilla. Yhdistyksen toimintasuunnitelmassa toistuvat menestysteemat: kirjoittajakurssi kesän alussa Sodankylässä, tekijöidenpäivä syksyllä Torniossa ja oma lehti Lapillinen. Ne antavat erinomaiset välineet osallistua kulttuurivuoden rientoihin. Niiden kautta yhdistys on tavoittanut vuosi vuodelta paremmin aktiivisen jäsenkuntansa. 

Seura on myös onnistuneesti verkottunut sosiaaliseen mediaan. Käyttöönottamamme yhteisöpalvelut ja viestintäsovellukset, esimerkiksi Facebook ja sähköinen jäsenkirje, tarjoavat toimivan alustan niin jäsenistön kuin hallituksen tosiaikaiselle tiedonvaihdolle. Niiden tuella seura kykenee tarjoamaan uusia mielenkiintoisia sisältöjä ja toimintamahdollisuuksia kaikille jäsenilleen sekä viestimään toiminnastaan sitä seuraaville tahoille.

Mutta niin kuin aina muutosten aikana on myös nyt lähdettävä uudistusten tielle. Rahoittajat suosivat kokeilevaa ja uutta luovaa toimintaa. Tuen saamiseen kirjallisuusseuralle ei riitä varmatoimintaisen vuosirutiinin esittely. On myös pystyttävä haastamaan itsensä, havaittava uudet toimintamahdollisuudet ja tavoiteltava edistyksen nimissä muutosta aiempaan.  

Näissä mietteissä valmistaudun käynnistämään Lapin Kirjallisuusseuran osalta Suomen itsenäisyyden juhlavuotta. Sen kuluessa tulemme pitämään suomalaisen kaunokirjallisuuden lippua korkealla. Juhlimme omissa piireissämme ja julkisestikin Suomen satavuotista itsenäisyyttä alueemme väestön kaikilla kielillä ja murteilla. 

 

Hyvää uutta vuotta Lapin Kirjallisuusseuran jäsenille sekä kaikille ystävillemme.

 

Erkki Kaila

 

Kirjoittaja, Lapin Kirjallisuusseuran hallituksen puheenjohtaja, rovaniemeläinen Erkki Kaila on koulutukseltaan filosofian lisensiaatti. Hän on julkaissut runokirjan, lukuisia artikkeleita, runoja ja lyhyitä tarinoita pohjoisen kulttuurilehdissä, tiedeyhteisösarjoissa ja sanomalehdissä. Kirjoittamisen lisäksi hän harrastaa kuvataiteita. Erkkiin voi tutustua lähemmin Kirjasammon esittelyssä tai ottamalla suoraan yhteyttä esimerkiksi sähköpostilla Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen..