Pääkirjoitukset

Näin syntyi vaimoilta Väylän vaahtopäillä

 

Tässä Lapin Kirjallisuusseuran lukijoille vihje siitä, miten helposti voi yhteinen runoantologia syntyä. Pitää vain olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan osaavien ihmisten kanssa ja tietää kustantaja. Ei muuta!  

 

Raili: Mediapinnan Suomi 100 runokirjaa -kirjasarjan julkaisema runoantologia Väylän vaahtopäillä on meidän neljän tornionlaaksolaisen vaimon yhteinen teos. Sen syntysanat lausuttiin Tornion kirjastossa 7.2.2017,  jokainen meistä lähetti 20 runoa Anitalle, 17.2. oli 60 runon valinta ja sisällysluettelon otsikointi sekä kansikuvan valinta, runokirjan oikoluku 26.3. ja julkistamistilaisuus Tornion kirjastossa 9.5.
 
Kansikuvan valinta on tarina, joka on pakko kertoa.  Anita harrastaa maalaamista kirjoittamisen ohella ja hänellä on kymmenittäin akvarelleja tietokoneella. Meitä kirjoittajia yhdistää Väylä ja tähän aiheeseen piti löytää kuva, jossa elämän kirjo näkyisi. Vaahtopäät ja valas oli juuri oikea. Kuvankäsittelyllä valaasta tuli tunturit ja a vot, siinä se oli, kansikuvamme.

 

Sanni: Tornion kirjastossa se alkoi. Istuimme kahvittelemassa Ritva-Elinan kirjan julkaisutilaisuudessa, kun muistin aamulla lukemani Mediapinnan mainoksen. Bongasin sen Facebookissa Tornionlaakson sanataiteilijoiden sivuilta. Mediapinta lupasi kustantaa sata runokirjaa Suomen juhlavuoden kunniaksi.

Tässä meille yksi mahdollisuus. Tiesin, että minun lisäkseni Raililla on valmiita runoja. Niinpä ehdotin, aletaanko kasaamaan runoantologia. Anita oli siinä vieressä, Raili pyysi hänet ja sitten vielä Ritva-Elinan. Nyt meitä oli jo neljän porukka. Se riitti.
Tästä se lähti nopealla tempolla. Kahden kokoontumisen ja sähköpostin välityksellä sekä Railin ja Anitan ammattiosaamisella se luonnistui. Minun oli helppo peesata siinä mukana.

Jokainen valkkasi omat runonsa. Neljä naista, neljä erilaista kirjoittajaa. Siitä olisi voinut syntyä ”soppa”. Runot tukevat toisiaan ja niistä löytyy koko elämän kirjo. Tietysti niitäkin olisi voinut jahkailla ja analysoida vaikka kuinka pitkään. Oli oikein mukava olla mukana tekemässä yhdessä näin sopuisassa ja osaavassa porukassa. Olen ylpeä kauniista kirjastamme ja puhukoon runot puolestaan. 

 

Anita: Railin kysyessä ex tempore minua mukaan runokirjaan mietin kymmenen sekuntia, onko minulla julkaisukelpoisia runoja. Päätin, että on, luullakseni. ”Tartu hetkeen” -neuvo ei ole höpö! Koska tunsin ennestään Railin ja Sannin sekä parista kirjatilaisuudesta Ritva-Elinan, heti luotin, että näiden ihmisten kanssa homma sujuu, kuten on sujunutkin kommelluksitta.

Boheemisti lähdimme liikkeelle vain runot mielessä. Käytännön asiat, kuten kustannussopimus ja rahaliikenne, tulivat hienoisina yllätyksinä: Minä kirjoitin kustannussopimuksen Mediapinnan kanssa kaikkien puolesta, ja rahaliikenne omiin kirjatilauksiimme ja ”suuriin” tekijänpalkkioihin liittyen kulkee minun kauttani, koska toimin heti alusta yhdyshenkilönä kustantajaan päin. Verotus on ongelma, joka on vielä selvitettävä.

Mediapinnan kanssa yhteydenpito on ollut helppoa ja nopeaa. On huomattava, että käsikirjoituksen Suomi 100 runokirjaa -sarjaan on oltava monella tapaa valmis ja hyvin oikoluettu. Lähettämääni käsikirjoitukseen verrattuna ainoa muodollinen muutos on sisällysluettelon siirtäminen lopusta alkuun. Saimme vain yhden kerran kirjan taittoversion tarkistettavaksi. Kirjoittajilla voi olla harha, että taittoversio ei tuo mukanaan virheellisiä muutoksia käsikirjoitukseen. Me huomasimme muun muassa, että väli oli kadonnut runojen otsikoiden alta. Useassa runossa piti tehdä muutoksia säkeisiin, jotka eivät mahtuneet taittoversiossa yhdelle riville, kuten kirjoittaja oli tarkoittanut. Kannattaa siis miettiä säkeiden pituuksia, kun tarjoaa runoja julkaistavaksi vaikkapa Lapillinen-lehdessä! 

 

Ritva-Elina: Tulin mukaan antologiaan, kun satuin olemaan Tornion kirjastossa idean syntymisen hetkellä. Olin juuri esitellyt kirjaani ”Alisa, Väylän tytär”  ja seisoin kahvijonossa sopivasti Railin näköetäisyydellä. Raili kutsui minut mukaan, ja minä lupauduin, vaikka en edes tiennyt, mihin runojani tarvittiin. Kerrankin olin oikealla hetkellä oikeassa paikassa!

Miksi kirjoitan Tornionlaakson murteella? Huomasin ”Alisaa” kirjoittaessani, miten runsas ja vivahteikas murre on ja miten paljon helpompaa minun on ilmaista ajatuksiani murteella verrattuna yleiskieleen. Merkillistä, miten syvälle lapsuudessa opittu murre juurtuu ihmisen mieleen. 

Antologian kokoamisen vaivannäkö jäi torniolaisten huoleksi. Onneksi  töiltäni ehdin sentään  julkaisutilaisuuteen. Oli helppoa  ja hauskaa olla yhtenä neljästä, kun koko vastuu kirjan sisällöstä ja tilaisuuden annista jakautui kaikkien osalle. Tunsin olevani mukana osaavassa joukossa.  

 

 

Raili Ilola - Sanni Liiti - Anita Myllykoski - Ritva-Elina Pylväs: Väylän vaahtopäillä

 

Kuvassa kirjailijat antologian julkaisupäivänä 9.5.2017 Tornion kirjastossa. Vasemmalta Anita Myllykoski, Raili Ilola, Sanni Liiti ja Ritva-Elina Pylväs. Kuvan otti Eija-Miranda Silventoinen.

 

 

 

Jokainen ihminen on elämäkerran arvoinen

 

Osallistuin ensimmäiselle luovan kirjoittamisen kurssilleni kesällä 2007. Olin mielestäni keksinyt erikoisen tavan viettää kesälomaviikkoa, mutta minulle valkeni pian, että olin valtavirtaa. Kuuluin siihen suureen keski-ikäisten naisten joukkoon, joka on herännyt etsimään itseään kirjoittamalla. Niin, siitähän omaelämäkerrallisessa kirjoittamisessa pitkälle on kyse. Kirjoitamme löytääksemme itsemme.


Meillä keski-ikäisillä oma elämäntilanne on selkiintynyt ruuhkavuosien jälkeen, ja on viimein aikaa katsoa taaksepäin. Omat vanhemmat ovat elämän loppusuoralla tai ehkä jo poistuneet, ja mietimme heidän elämäänsä ja heidän jättämiään muistoja. Ensimmäisellä kirjoittajakurssillani huomasin, että olin onnekseni herännyt ajoissa. Olen tavannut monta, joilla ei ollut enää ketä haastatella siinä vaiheessa, kun oma ja suvun historia olisi alkanut viimein kiinnostaa.


Jos ei voi kysellä enää keneltäkään, on luotettava omiin muistoihinsa ja käytettävä niitä aineistoja joita voi. Päiväkirjat ovat olleet suosittu merkkipäivälahja ainakin tytöille. Lahjalla on houkuteltu sukupolvia elämäkerrallisen kirjoittamisen tielle, vaikkei lahjanantaja ole sitä ehkä tietoisesti ajatellut.


Ensimmäinen merkintäni marraskuussa 1967 lahjaksi saamaani sinikantiseen, lukolliseen kirjaan oli ”näin tänään punasiipirastaan”. Seitsemän-kahdeksanvuotias ei pohtinut elämäänsä, vaan kirjasi ylös tärkeitä arkisia asioita kuten ”en enää koskaan puhu Tuulalle”. Vaikka merkintöjä on vähän, eivätkä ne ole sisällöllisesti kovinkaan mielenkiintoisia, niillä on minulle suuri arvo. Niiden avulla saan yhteyden vuosikymmenten takaiseen itseeni. Rivin, parin muistiinpano herättää paljon muita muistoja ajasta ja paikasta, jossa ne on kirjoitettu.


Teini-ikäisenä vuodatin muiden murkkujen tavoin päiväkirjan lehdille sydänsurujani ja maailmantuskaa. Kirjoittamalla selvitin mielipiteitäni maailmasta ja itsestäni, ja pohdin suhdettani muihin ihmisiin. Vaikka kirjoitin päiväkirjaa vain itselleni, teksti muuttui pikkuhiljaa asiallisemmaksi, aidosti pohdiskelevaksi, kirjallisten esikuvien mallin mukaan. Nuoruuden lähinnä kirjallisuusterapiaksi luettavien päiväkirjamerkintöjen jälkeen kului valitettavasti vuosikymmeniä, joista paperille jäi vain vähän tarkoituksella muistiin merkittyä. Onneksi on paljon muita lähteitä; henkilökohtaisia, kuten kirjeitä ja valokuvia, ja yleisiä, sanomalehtien ja tv-ohjelmien tapaan. Olen myös tehnyt muistelumatkoja paikkoihin, joissa asuin lapsena. Omaelämäkerralliselle kirjoittamiselle oli siis aineistoa, josta ponnistaa, kun katse alkoi kääntyä menneeseen.


Kun aiemmin vain merkkihenkilöiden elämäkertoja pidettiin kirjoittamisen arvoisina, on viime vuosikymmeninä alettu arvostaa mikrohistoriaa, tavallisten ihmisten elämän kuvaamista. Ajatuksena on, että jokaisen elämä on arvokas, niin myös siitä kirjoitettu elämäkerta. Se voi olla kirjoitettu vain itselle tai lähiomaisille, tai sillä voi olla laajempaa kiinnostavuutta. Elämäkerrat voivat olla tulevaisuuden historioitsijoille hyvää tutkimusaineistoa. Niissä säilyy tieto tavallisten ihmisten elämästä. Aiempien sukupolvien kirjeet ovat olleet niin historiantutkijoille kuin perillisille hyvä tietolähde. Meidän aikamme tekstiviestit ja sähköpostit katoavat useimmiten bittiavaruuteen heti kun ne on luettu. Päiväkirjamerkinnöillä ja vaikka vain omaa perhettä varten kirjoitetuilla elämäkerroilla on siksi entistä suurempi arvo.


Elämäkerrallinen kirjoittaminen on prosessi, joka voi auttaa selvittämään selvittämättömiä asioita. Vaikeat ihmissuhteet tai oman elämän traaginen tapahtuma voivat antaa motiivin tarttua kynään. Kirjoittaminen voi auttaa ongelmien selvittämisessä, koska se on tapa etäännyttää asioita. Kirjoittaminen auttaa konfliktitilanteissa katsomaan tapahtumia myös toisen näkökulmasta. Elämäkerrallisen kirjoittamisen suosio on lisääntynyt myös yksinkertaisesti sen takia, että kirjoittaminen ja kirjojen julkaiseminen on paljon helpompaa kuin ennen. Myös maailman nopea muuttuminen on varmasti osasyy. Tajuamme, ettei lapsillamme ole käsitystä, millaisessa maailmassa heidän vanhempansa varttuivat, ellemme sitä kerro.


Ihminen hahmottaa syy-seuraussuhteita ja etsii myös elämästään tarinoita, syytä siihen miksi asiat ovat menneet niin kuin ovat. Haluamme jättää jäljen elämästämme, perinnöksi lapsillemme, jotka nuorena ovat yhtä vähän kiinnostuneita meidän muistoistamme kuin itse olimme siinä iässä edellispolven aikaansaannoksista.


Kun ihminen kiinnostuu elämäkerrallisesta kirjoittamisesta, hänestä voi tuntua, ettei tiedä miten ja mistä kirjoittaisi. Nykyisin on saatavilla myös suomeksi hyviä oppaita, jotka auttavat alkuun. Elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssit ovat erittäin suosittuja, ja niitä järjestetään lukemattomissa oppilaitoksissa ympäri maata. Esimerkiksi Lapin Kirjallisuusseuran jokakesäisten kirjoittajakurssien proosan ryhmä täyttyy aina ensimmäisenä, ja useimmat ryhmäläiset haluavat ohjausta nimenomaan omaelämäkerrallisen aineiston työstämiseen.


Tänä vuonna tulee kymmenen vuotta siitä, kun osallistuin ensimmäiselle kirjoittajakurssilleni jäsentääkseni mieltäni vaivaavia asioita. Elämäntarinan hahmottamisen alkuvaiheet johdattivat uusille kursseille, ja yhä pidemmälle kirjoittamisen maailmaan. Opin, että omaelämäkerrallista aineistoa saa, voi ja kannattaa käyttää hyödyksi kaikessa kirjoittamisessa. Opin ymmärtämään, että yleinen on yksityistä ja yksityinen yleistä ja että muisteleminen ja elämäkerrallinen kirjoittaminen ovat prosesseja, joissa ei tunneta käsitettä oikea tai väärä. Minunkin elämäni on elämäkerran arvoinen.

.

 

Arja Vasama

 

Kiinnostaako elämäkerrallinen kirjoittaminen? Lapin Kirjallisuusseuran kurssi on täynnä, mutta Lapin kesäyliopisto järjestää elämäntarinakurssin Rovaniemellä 8.-10.6.2017. Lue lisää: http://www.lapinkesayliopisto.fi/events/Elamantarinakurssi-8-1062017-Rovaniemi/2czosjiq/f81d1e2c-4a5b-4e38-8f2a-b08446127a92

 

"""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""</p>"</p>"

 

Suullinen kertomaperinne kirjoittamisen kivijalkana

 

Olen Kerttu Vuolab, kielen ja kirjoittamisen sekatyöläinen ja kirjoitan pohjoissaameksi. Olen myös kuvittanut omia kirjojani ja lisäksi käännän kaunokirjallisuutta saameksi. Elätän itseni tekemällä työtä saamenkielen parissa osa-aikaisena kirjailijana, kääntäjänä, simultaanitulkkina, kirjoittamisen ja kertomisen ohjaajana, luennoitsijana. Mutta nykyisin työskentelen päätoimisesti omalle äidilleni omaishoitajana 24 tuntia päivässä ja 7 päivää viikossa.

Meidän perheen lapset kasvatti tähän maailmaan saamelainen kertomaperinne. Aikuisten satuja kuunnellessani opin maastossa kulkemista, kuulin tarinoita eläimistä, katselin tähtitaivasta ja ihmettelin maailmankaikkeutta. Aikuiset vastasivat lasten kysymyksiin kertomalla satuja ja tarinoita aamusta iltaan. Kaiken maailman tarinat ovatkin olleet minulle hyvin tärkeitä ohjaajia, lohduttajia ja kumppaneita koko elämän ajan.

Käsityöt ja askarteleminen ovat olleet tehtäviäni alakouluikäisestä lähtien. Kun aikuiset tekivät töitään, oli lapsillakin niissä töissä velvollisuuksia. Isoäiti ja äiti tekivät meille kaikki vaatteemme ja pukivat meidät päästä varpaisiin. Kun naiset tekivät meille nutukkaita, me lapset punoimme villalangoista nauhat ja leikkasimme verasta sahalaitaisia koristeita. Saimme harsia toisiinsa kiinni eriväriset sahalaidat ja lopuksi ompelimme ompelukoneella koristeet valmiiksi. Iltaisin miehet tekivät iltapuhteita, nylkivät esimerkiksi poronkoipia, ja me lapset kiinnitimme nahkoihin kuivia lastuja, jotta valmiiksi nyljetyt koipinahat pysyisivät suoraksi levitettynä kuivuessaan. Samalla kun teimme aikuisten kanssa töitä, saimme heiltä kuulla monenlaisia tarinoita.

Ivalossa koulukirjasto oli minulle rauhallinen turvapaikka, josta löysin kirjoja ja sain niistä seuraa itselleni. Kirjat olivat kavereitani, kun keskikoulun ekaluokkalaisena elelin oppilasasuntolan vessassa lukkojen takana piilossa kiusaajiltani. Salaisessa turvapaikassa aloin omaksi ajankulukseni kirjoittaa, piirtää, maalata ja tehdä käsitöitä. Näitä asioita puuhatessani olen elämässä muutenkin pohtinut useita ongelmia ja umpisolmuja. Kouluajan piilopaikassa unohtuivat tuska, suru ja yksinäisyys kirjoja lukiessa. Oikeastaan kiusatuksi tulleen häpeä muokkasi minusta sivusta seuraajan, ajattelijan, kirjoittajan, kuvittajan, kääntäjän, sekä vaatteiden ompelijan ja neulojan.

Kannustusta kirjailijan työhön olen saanut sekä valon että varjonhaltijoilta. Kotiväkeni ja saamelainen kertomaperinne on kannustanut minua kirjoittamaan hyväksymällä minut sellaisena kuin olen ja rakastamalla minua tarinoimalla. Varjonhaltijana taas on toiminut koulukiusatun osa, äidinkieleni väheksyminen ja pilkkaaminen sekä vähemmistöviha, joka nykyisessä maailmassa tuntuu vain yltyvän.

Kun pohdimme maailmankirjallisuuden juuria, löytyvät taustalta lukemattomien kansojen myyttiset olennot ja kansansadut. Olen usein puhunut kertomaperinteen tärkeydestä ja samaa satujen ylistysvirttä veisaan nytkin. Minusta asioiden kertomisen taito on niin tärkeä, ettemme ehkä lainkaan pärjäisi ihmisten parissa, ellemme kykenisi kertomaan toisille asiaamme ja osaisi ymmärtää muiden kertomia asioita.

Elinolosuhteiden muuttumisen vuoksi ei tarinointitaito enää välity uusille sukupolville läheskään riittävästi eikä varsinkaan itsestään. Satujen ja tietojen kertomiseksi on aika tuonut uudet keinot ja tarpeet. Saamen kielen ja kertomaperinteen välittämiseksi tarvitsemme kaunokirjallisia kirjoja, filmejä ja muita apuvälineitä. Mutta ennen kaikkea tarvitaan meitä asiaan vihkiytyneitä kertojia ja kirjailijoita, jotka itse olemme kasvaneet saamelaisen sadun ja kertomaperinteen lapsina.

Vaikka minulla ei ollutkaan lapsena mahdollisuutta lukea kirjoja äidinkielelläni, en silti elänyt ilman kirjallisuutta. Kotiväki oli kirjastoni. Minusta tuntuu kuin olisin saanut istua satujen lähteellä, ja yhä vieläkin se puro pulppuaa kotonani, kun olen äidilleni omaishoitajana. Muinaiset saamelaiset uskoivat että kaikessa maailmankaikkeudessa on henki. Jopa taudeilla on omat haltijansa, ja muinaisen uskon mukaan pienellä sääskelläkin on henki. Siksi ihmisen pitää kunnioittaa luonnossa kaikkea, jopa sääskeäkin, ettei ihminen ylimielisyydellänsä manaisi luonnonhenkiä itsellensä vihamieliseksi tai muuten yllyttäisi niitä onnettomuudeksi itsellensä.

Kun ihmiseläin oppi äidinkielensä taidon, alkoivat sanat ja tarinat hoitaa meidän keskinäistä kanssakäymistämme. Kun me tapaamme meille ennestään tuntemattoman ihmisen, ei meidän tarvitse ryhtyä haistelemaan vierasta kuin koirat. Lehmät nuoleskelevat toisiaan, kun hyväksyvät kumppaniksi toinen toisensa. Apinat seurustelevat keskenään etsimällä toistensa turkista loisia tai raaputtamalla uutta tuttavaansa. Tietysti nuo eläinten kanssakäymisen temput tekevät hyvää meille ihmisillekin. Mutta noiden lisäksi me nautimme elämästämme, kun saamme kertoa ja kuunnella hyviä juttuja, ja sama nautinto meillä on myös lukiessa ja kirjoittaessa. Kirjallisuus ja lukeminen auttavat meitä ymmärtämään ja hyväksymään itsemme, mutta myös muita ihmisiä, kulttuureita ja kieliä. Kirjallisuus valaisee meille muiden kansojen elinoloja maailmassa.

 

Kerttu Vuolab

 

Kirjailija Kerttu Vuolabille ojennettiin 8.2.2017 ensimmäinen Lappi-kirjallisuuspalkinto kirjasta Valon airut. Kuvassa kirjailijan vierellä voittajan valinnut elokuvaohjaaja Katja Gauriloff. Kuva: Irene Piippola.

 

Kirjailija Kerttu Vuolab ja ohjaaja Katja Gauriloff

 

 

Jännitystä Sodankylän kirjoittajakursseilla

 

Sodankylän kirjoittajakurssilla suunnitellaan murhia ja muita kauheuksia, kun kirjailija Juha-Pekka (JP) Koskinen tulee vetämään ensi kertaa ohjelmaan otettua dekkariryhmää. 

Koskinen haluaa kirjoittaa monipuolisesti, sekä aikuisille että lapsille. Hänen pitkästä julkaisuluettelostaan löytyy dekkareiden lisäksi lasten- ja nuortenkirjallisuutta, scifiä ja historiallisia romaaneja. Parhaillaan työn alla on Crime time-kustantamolle 12 kirjan sarja ”murhan vuosi”. Sarjan kolmas kirja, Maaliskuun mustat varjot ilmestyy piakkoin.

Koskinen on saanut useita palkintoja kirjallisesta työstään. Vuonna 2013 Ystäväni Rasputin nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. 

Kirjailijaliiton eri elimissä aktiivisesti vaikuttavan Koskisen mielestä suomalainen kirjallisuus voi hyvin. – Näyttää siltä, että ehkä pienoisen aallonpohjan jälkeen myös kotimaassa ihmiset alkavat taas ostaa kirjoja hiukan enemmän. 

– Kirjallisuushan on viimeinen tutkimaton mielikuvituksen rajaseutu, johon ihmisen mieli voi kirjan avulla vaeltaa. Kirjallisuutta tarvitaan mielen virkeyden ja ajattelukyvyn ylläpitoon kuten lihaskuntoharjoittelua lihasvoiman ylläpitoon.

Koskisella on kaksi maisterintutkintoa, toinen matematiikasta, toinen kirjoittamisesta. Hänen mielestään kirjoittamisen opettaminen on lähinnä kirjoittajien ohjaamista oikeaan suuntaan. 

– Ideoita kirkastetaan ja usein moni saa ajatuksensa jäsentymään paremmin kursseilla kuin kotona. Itse olen opiskellut kirjoittamista juuri ilmaisun laventamista ajatellen, lyriikkaa ja myös draamaa leipälajini proosan rinnalle.

Koskinen on julkaissut tietokirjan rikoskirjallisuudesta (Harkittu murha – kohti täydellistä rikosromaania, 2009). Näin hän kuvaa kirjallisuudenlajia, johon kesäkuussa sukelletaan:

– Dekkari on omana lajinaan vahvat perinteet omaava genre. Ihmisen myötäsyntyinen halu ratkoa ja myös rakentaa arvoituksia on niin kirjailijan kuin lukijankin ilo. Dekkarihan on hyvää proosaa, kun siitä sellaisen kirjoittaa, joten dekkari määritelmänä ei tee kirjasta kevyttä. Tarinan ytimessä on kuitenkin oltava rikos ja sen ratkaisu, ja usein se rikos on murha. Dekkarissa tarinan vetävyys on ehkä muuta kirjallisuutta korostetumassa asemassa. Hyvä dekkari on jännittävä ja loppuratkaisu saa lukijan huokaamaan, että näinhän siinä pitikin käydä.

Entäpä dekkaristin omat suosikit?

– Dekkareiden kotimaansaralla olen lukenut viime vuosina Leena Lehtolaista, Virpi Hämeen-Anttilaa, Tapani Baggea, Harri Nykästä, Seppo Jokista ja Antti Tuomaista sekä monia muitakin. Ulkomaisista olen nyt seurannut tiiviimmin Philip Kerrin Bernie Günther -sarjaa.

J-P Koskinen on aktiivinen myös verkossa. Savurenkaita-blogin alaotsikko on ”Kaikki mitä ikinä olet halunnut tietää kirjoittamisesta, kirjallisuudesta ja kirjailijana olemisesta”, harrastajakirjoittajalle erinomaisen kiinnostavaa luettavaa. 

Näin hän evästää kurssille tulijoita:

– Kurssilla on hyvä paikka hiukan kerätä ajatuksiaan oman kirjoittamisensa suhteen. Kaikessa kirjallisuudessa on tukirankoja, jotka määrittelevät teokselle rakenteen. Ja sääntöjä on helpoin rikkoa silloin, kun tuntee ne.

  

JP Koskisen verkkosivut http://www.jpkoskinen.com/   

JP Koskinen. Kuva: J.Sahinoja.
JP Koskinen. Kuva: J.Sahinoja.

 

 

Arja Vasama

 

 

Tittamari Marttinen haluaa levittää kirjoittamisen iloa

 

Lapsille kirjoittamisen ryhmää Sodankylän kirjoittajakursseille tulee ensi kesänä vetämään Tittamari Marttinen, yli 70 lastenkirjaa kirjoittanut ammattilainen. Marttinen on muuttanut Rovaniemelle ja toimii parhaillaan lastenkulttuurin läänintaiteilijana. Kajaanissa syntyneenä hän kertoo olleensa aina sielultaan pohjoisen ihminen, vaikka on elänyt aikuisikänsä pääkaupunkiseudulla.

– Rovaniemen monipuolinen kulttuurielämä yllätti iloisesti. Lapin Kirjallisuusseura näyttää olevan myös hyvin aktiivinen!

Marttinen toimi viitisentoista vuotta vapaana kirjailijana ja on sen jälkeen työllistynyt erilaisissa kulttuurialan tehtävissä. Hän on myös suomentanut jonkin verran lastenkirjallisuutta .

– Kirjoitin opiskelijana runoja ja olen julkaissut myös tarinakirjan aikuisille, mutta varsinainen olemukseni on lasten- ja nuortenkirjailijan. Viihdyn lanu-maailmassa, jossa voi tehdä kaikenlaista. Hyvä lastenkirja sopii myös aikuisille. Aina ei muisteta, että lukutaito on perustaito. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat yhteydessä ajatteluun ja leikkimiseen ja lukeminen antaa nuorelle eväitä maailman hahmottamiseen. Nuori on epävarma ja kirjallisuus tukee hänen kasvuaan. Kirjallisuus tarjoaa myös tavan puhua hankalimmista aiheista.

Marttinen ei halua nähdä pelejä lukemisen vaihtoehtona. Pelien ja kirjojen maailmat tukevat toisiaan. Lukeminen vaatii rauhaa ja keskittymistä. Nykypäivän hektisessä elämässä se tarjoaa suvantoja ja ääneen lukeminen yhdessä oloa.

Lapset ovat luonnostaan tarinankertojia. Paras tapa innostaa lasta lukemaan on se, että kirjoja on ympärillä ja tästä syystä äitiyspakkauksen kirja on tärkeä.

Marttinen ei myönnä tavanneensa lasta, joka ei innostuisi kirjoista. Pojat ovat monesti hyvin kriittisiä kirjojen suhteen ja on tärkeää tarjota heille sopivia kirjoja.

– Alakoululainen poika kysyi kerran, eikö ole tylsää kirjoittaa kirjoja. Vastasin, että voihan se olla, jos kirjoittaa tylsiä kirjoja. Seurasi hyvä keskustelu, jonka lopuksi kysyjäkin innostui lukemisesta.

Lapsille kirjoittaminen ei eroa Marttisen mielestä periaatteessa mitenkään aikuisille kirjoittamisesta. Kirjoissa on oltava monipuolista, hyvää kieltä, tapahtumia, kiinnostava henkilö, ja mielellään huumoria. Vakaviakin aiheita pitää voida käsitellä lapsille sopivalla tavalla. Marttinen on ohjannut sekä lapsia ja nuoria että aikuisia. Hänen mielestään opettamisen pitää olla elämyksellistä ja ryhmässä keskustelu on hyvin tärkeää.

– Jokaisella kirjoittajalla on omat vahvuutensa, pitää vain löytää se, mistä ja miten on mieluisaa kirjoittaa. On ihanaa löytää innostus ja taito.

Kurssille tulevilla ei tarvitse olla kokemusta lapsille kirjoittamisesta. Riittää kun on ennakkoluulottomuutta, kykyä innostua ja leikkimieltä. Kirjoittaessaan ei tarvitse määritellä minkä ikäisille haluaa kirjoittaa.

Kurssilaisella voi olla mielessä omat lapset, mutta on hyvä ajatella laajempaa lukijakuntaa. Oma lapsuus on tärkeää kaikille ja sitä kannattaa hyödyntää.

Kirjoittaminen tukee ihmisenä olemista. Kun kirjoitetaan yhdessä, voi unohtaa kaikki arkihuolet ja heittäytyä tekstien ja kirjojen maailmaan. Marttisen mielestä harrastajakirjoittajan on tärkeää lukea kaikenlaista kirjallisuutta ja hänen kannattaa myös kokeilla erityyppistä kirjoittamista.

– Kirjoittaminen on kuin mindfulnessia. Siinä ei pitäisi olla suorituspaineita. Kirjoittaminen on samalla jakamista ja kommunikointia itsensä kanssa. Ennen kaikkea kirjoittaminen on ilon lähde!

 

Tittamari Marttinen

 

 

 

 

 

Hyvä lukijani

 

Kun hakeuduin kesäkuun alussa 2009 ensimmäisen kerran Lapin Kirjallisuusseuran kirjoittajakurssille Sodankylään, en voinut arvata, miten ratkaisevasti kirjoittamisharrastukseni tulisi muuttamaan elämääni. Tapahtuman aikana ja kaltaisteni seurassa löysin harrastukselleni innostavan yhteisön sekä itsestäni uudella tavalla ulospäin suuntautuvan persoonan, jolle kaunokirjallinen maailma avautui ennen kokemattomina mahdollisuuksina. 

Vuosikymmen sitten alalla, jolla työskentelin, oli tuotantovauhti ajoittain henkeä salpaavaa ja muutosten tahti tiukka. Kun koin, että minulla on enää vain vähän annettavaa tietotekniikan ammattitehtävissä, aloin tietoisesti hakeutua ulos monikertaisten organisaatiouudistusten kierteestä. Kirjallisuuden selvästi hitaammat prosessit vetivät puoleensa ja saivat minut vaihtamaan vähitellen elämäntapaani. Lapin Kirjallisuusseurasta löysin vastaanottavan verkoston, joka kanavoi luovuuttani uuteen kuosiin pysyvästi.

Kun seitsemän vuotta myöhemmin marraskuisessa syyskokouksessaan Lapin Kirjallisuusseura valitsi minut puheenjohtajakseen, en itse perhesyistä ollut paikalla. Olin toki jo jonkin verran ennakkoon keskustellut asiasta keskeisten henkilöiden kanssa, mutta silti valituksi tuleminen yllätti minut. Asettuminen ehdolle hyvin toimivan kulttuuriyhdistyksen johtavaan rooliin ja vastuullisen tehtävän vastaanottaminen arveluttivat. Menestyisinkö tehtävässä kaikkien parhaaksi? Osaisinko palvella oikealla tavalla asiantuntevaa ja aktiivista jäsenkuntaamme, kuten edeltäjäni olivat tehneet?

Alkava kausi ei voisi olla mielenkiintoisempi. Lapin Kirjallisuusseura astuu Suomen itsenäisyyden toiselle vuosisadalle vakiintuneella toimintamallilla. Yhdistyksen toimintasuunnitelmassa toistuvat menestysteemat: kirjoittajakurssi kesän alussa Sodankylässä, tekijöidenpäivä syksyllä Torniossa ja oma lehti Lapillinen. Ne antavat erinomaiset välineet osallistua kulttuurivuoden rientoihin. Niiden kautta yhdistys on tavoittanut vuosi vuodelta paremmin aktiivisen jäsenkuntansa. 

Seura on myös onnistuneesti verkottunut sosiaaliseen mediaan. Käyttöönottamamme yhteisöpalvelut ja viestintäsovellukset, esimerkiksi Facebook ja sähköinen jäsenkirje, tarjoavat toimivan alustan niin jäsenistön kuin hallituksen tosiaikaiselle tiedonvaihdolle. Niiden tuella seura kykenee tarjoamaan uusia mielenkiintoisia sisältöjä ja toimintamahdollisuuksia kaikille jäsenilleen sekä viestimään toiminnastaan sitä seuraaville tahoille.

Mutta niin kuin aina muutosten aikana on myös nyt lähdettävä uudistusten tielle. Rahoittajat suosivat kokeilevaa ja uutta luovaa toimintaa. Tuen saamiseen kirjallisuusseuralle ei riitä varmatoimintaisen vuosirutiinin esittely. On myös pystyttävä haastamaan itsensä, havaittava uudet toimintamahdollisuudet ja tavoiteltava edistyksen nimissä muutosta aiempaan.  

Näissä mietteissä valmistaudun käynnistämään Lapin Kirjallisuusseuran osalta Suomen itsenäisyyden juhlavuotta. Sen kuluessa tulemme pitämään suomalaisen kaunokirjallisuuden lippua korkealla. Juhlimme omissa piireissämme ja julkisestikin Suomen satavuotista itsenäisyyttä alueemme väestön kaikilla kielillä ja murteilla. 

 

Hyvää uutta vuotta Lapin Kirjallisuusseuran jäsenille sekä kaikille ystävillemme.

 

Erkki Kaila

 

Kirjoittaja, Lapin Kirjallisuusseuran hallituksen puheenjohtaja, rovaniemeläinen Erkki Kaila on koulutukseltaan filosofian lisensiaatti. Hän on julkaissut runokirjan, lukuisia artikkeleita, runoja ja lyhyitä tarinoita pohjoisen kulttuurilehdissä, tiedeyhteisösarjoissa ja sanomalehdissä. Kirjoittamisen lisäksi hän harrastaa kuvataiteita. Erkkiin voi tutustua lähemmin Kirjasammon esittelyssä tai ottamalla suoraan yhteyttä esimerkiksi sähköpostilla Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen..

 

 

 

Hyvät kirjallisuuden ystävät!

 

Puheenjohtajuuteni Lapin Kirjallisuusseurassa päättyy 31.12.2016. Viisivuotiskautenani olen päässyt lappilaisen kirjallisuuden ytimeen, tavannut ja oppinut tuntemaan henkilökohtaisesti monia seuran jäseniä, yhteistyökumppaneita ja kirja-alan toimijoita. Nähnyt sen moninaisen kirjon, mitä Lapissa kirjoitetaan ja julkaistaan.

Kustantamisen murros on jatkunut koko puheenjohtajakauteni ajan. Oma näkemykseni on, että tämä on vasta alkua. Perinteiset kustannus- ja painotalot joutuvat mukautumaan uusiin toimintatapoihin ja edelläkävijät luovat uusia. Esimerkiksi itseäni ei kiinnosta, kuka on julkaissut kirjan vaan kiinnostaako teos minua ja miten voin sen helposti hankkia e-kirjakokoelmaani. Kirjahyllyjäni en halua kasvattaa, koska seniori-ikäisenä pienempään asuntoon muutto on jossain vaiheessa edessä.

Kansainvälistyminen on yksi mahdollisuus saada enemmän näkyvyyttä lappilaiselle kirjallisuudelle. Omaa näkemystäni avarsi osallistuminen Kirkkoniemessä järjestettyyn Finnmark Internasjonale -kirjallisuusfestivaaliin muutama viikko sitten. Oli ilo huomata, miten tapahtuma keräsi yhteen yli 20 kirjailijaa Pohjoiskalotin alueelta sekä runsaan joukon yleisöä. Kielten moninaisuudesta huolimatta sitä tunsi olevansa omiensa joukossa. Ivalosta katsoen Kirkkoniemi on yhtä lähellä kuin Rovaniemi. Ehkäpä Lapin Kirjallisuusseurakin on tulevaisuudessa järjestämässä kansainvälistä kirjallisuustapahtumaa Lappiin.

Pienen seuran puheenjohtajuus ei ole edustuksellinen virka, vaan siinä on pantava toimeksi ja löydettävä niin tekijät, yhteistyökumppanit kuin rahoittajat. Useimmiten on onnistuttu, ja vastoinkäymisistä huolimatta aina on löytynyt ratkaisu, jolla on päästy eteenpäin.

Uusi idea muotoutuu käytännöksi noin kolmen neljän vuoden aikana. Jokainen seura tarvitsee uusiutumista jo pelkästään rahoituksen turvaamiseksi. Käytännön seuratyön ohella uusien tapahtumien ja toimintamuotojen työstäminen on seuran jatkuvuuden tae. Uudelle puheenjohtajalle sekä hallitukselle haluankin toivottaa laajakatseisuutta ja sinnikkyyttä asioiden eteenpäin viemiseksi.

Kiitän jäseniämme ja yhteistyökumppaneitamme yhteisistä antoisista vuosista ja toivotan kirjailijoillemme menestyksellistä kirjavuotta 2017! 

 

 

Eija Miranda Silventoinen

Lapin Kirjallisuusseuran puheenjohtaja 2012 - 2016
Ivalo

 

 

 

Houdinin sukellus

 

Jos menemme ajassa taaksepäin aina antiikin Kreikkaan, niin sana lyriikka tarkoitti silloin laulua. Se tuli lyyrasta, jolla runoilija säesti esitystään. Nykykielessä lyriikkaa pidetään synonyymina runoudelle, mutta laululyriikka on oma erillinen genrensä.

Laulun teksti alkaa elää omaa elämäänsä vasta musiikin myötä. Runoa on lupa miettiä ja lukea edestakaisin moneen kertaan, kun taas laulu esim. radiosta kuultuna tulee ja menee kolmessa minuutissa. Sanat joko tajuaa tai ei tajua. Hyvässä laulussa pitää olla koukku korvamatoa varten.

Suomalaisen laululyriikan guru Heikki Salo on kirjoittanut genrestä käsikirjan Kahlekuningaslaji. Hänen ajatuksiinsa minäkin tässä turvaan. Salo näkee laululyriikassa ikään kuin metaforana kahlekuningas Houdinin, joka kettinkeihin lukittuna heitetään arkussa veteen ja joka kahleista selvittyään sukeltaa pintaan valmista laulua kädessään heilutellen. Itse olen verrannut lauluntekoa visaiseen ristisanatehtävään. Samaa oivaltamisen riemua kokee, kun löytää sen oikean sanan tai säkeen, jota on ehkä yön yli miettinyt. Salon sanoin laulu on kielen ja melodian maaginen liitto.

Moni kuvittelee, että voidakseen kirjoittaa laululyriikkaa pitää osata laulaa ja soittaa. Ne ovat toki hyviä avuja, ja kadehdin niitä, jotka osaavat. Puute ei kuitenkaan ole este laulujen kirjoittamiselle. Olen vajavaisuuksineni kahlannut Kemissä laululyriikan polkuja Hannele Taiska Kauppisen ohjauksessa (Kivalo-opisto) vuodesta 2011 lähtien, ja mielenkiintoinen matka jatkuu yhä.

Viime kesänä pääsin mukaan Heikki Salon vetämään biisityöpajaan Valkeakoskelle. Siellä sain kokeilla kimppakirjoittamista, joka nykyisin on suosittu laulunteon muoto. Teimme kolmen hengen ryhmissä omat laulumme. Kaikkien kahdeksan biisin kantaesitys nähtiin parin päivän päästä Eka kerta -festivaalin lavalla. Tuntui huikealta!

Laululyriikka ei ole mitään salatiedettä. Monenlaisia kirjoittajakursseja käynyt huomaa pian, että siinä pätevät samat tutut lainalaisuudet kuin kaunokirjallisuudessa yleensä. Jos laulu on kertomusmuotoinen, siinä on oltava draaman kaari kuten missä tahansa novellissa tai romaanissa. Se on vain saatava mahtumaan minimaliseen tilaan.

Äänentoiston tekninen kehitys on tuonut sen, että musiikki on yhä enemmän läsnä jokapäiväisessä elämässämme. Useimmiten siihen liittyy myös sanallinen viesti eli laulu. Ajatelkaa, kuinka paljon laululyriikkaa meistä jokainen kuulee – jopa sellainen, joka ei elämässään lue ainuttakaan kirjaa! Laululla voi sanoa paljon tärkeitä asioita. Siksi kirjallisuuden Nobelin palkinnon myöntäminen Bob Dylanille oli kunnian ja arvostuksen osoitus myös laululyriikalle. Dylanin tuotanto on niin runsasta ja hänen suosionsa niin valtava, että hänen laulujensa humanistinen sanoma on levinnyt maailmalla vuosikymmenien aikana kuin kulovalkeasta karanneet liekit. Uskallan väittää, että laulut ovat vaikuttaneet ihmisiin pysyvämmin, kuin jos hän olisi kirjoittanut samat asiat tiiliskiviromaaniksi.

Laululyriikka on koukuttava kahlekuningaslaji. Jokainen sana, säe ja säkeistö on legopalikka, jota on käänneltävä ja soviteltava eri kohtiin niin kauan, että rakennelma näyttää valmiilta laululta. Laji on harrastus, joka mielekkäästi piiskaa aivosoluja liikkeelle.  

 

 Saara Heikkinen

 

Kesällä 2016 Valkeakoskella pidettyyn Ekakerta-työpajaan osallistui neljä kemiläistä laululyyrikkoa. Kuvassa vasemmalla työpajan vetäjä ja opettaja Heikki Salo ja oikealla Ekakerta-tuottaja Saija Kojo, heidän välissään Saara Heikkinen, Pirkko Kamppikoski-Kemppainen, Elsa Partala ja Paula Nikoskinen. 

Jäsenmietteitä juhlahumun jälkeen

 

Harrastukseni kautta olen vuosien varrella päässyt kokemaan monenlaista kirjoittamiseen liittyvää asiaa, tapausta, jopa kummajaisia.

Aloitan itselleni tutuimmasta, eli tästä ns. "möllärimestaruudesta", jonka "möllärini", kirjani, 2003 voitti. Kuinka sattuikaan, tänä vuonna tämä Päätalo -instituutin järjestämä Möllärikilpailu täytti seuramme tavoin 20 vuotta. Kilpailun olemassaolo ja merkitys on ollut meille harrastajille enemmän kuin tärkeä, sillä se on niin monilajisena ainoa laatuaan Suomessa. Eikä vähiten siksi, että on kysymys valtakunnallisesta kilpailusta ja jokainen osallistuja saa kirjastaan arvostelun.

Mutta, mutta, mikä on kilpailun todellinen arvo tämän päivän kirjatulvassa?

Oma kokemukseni on, että voittamallani mestaruudella on ollut käytännössä hyvin vähäinen, enimmillään nimellinen, "parempi kun ei mitään" -merkitys, valitettavasti! Ja syystä, että omakustanteet jäävät kaiken kirjallisuus- ja kustannusmaailman jalkoihin, jopa poljettavaksi. Arvoton, väärä raha, tai olla luutakauppias, ovat Möllärimestaruutta, tai yleensä omakustantamista hyvin kuvaavia ja vielä todellisia käsitteitä. Mm. kirjastoväki sanoo omakustanteita leikillisesti "hyllynlämmittäjiksi". Näin ristiriitaista on olla palkittu omasellainen!

Edellisellä en halua yhtään vähätellä omaa tai toisten saavutusta kirjoittaa kirja ja jopa vielä pärjätä jossakin kilpailussa. Omakustanteilla sanotaan olevan "leimastaan" huolimatta tärkeä sijansa kirjallisuudessa ja syystä, että vain aniharvat yrittäjät pääsevät kustantajille. 

Möllärimestaruutta ja muuta pärjäämistä paljon tärkeämpää on mielestäni se, miten paljon kutakin omakustannetta ostetaan ja ennenkaikkea luetaan, mutta juuri tämä luettavuuspuoli jää liian usein kaiken muun varjoon, huihai sivuseikaksi. 

(Yksi havainnollinen esimerkki omakustantamisen terveestä, realistisesta, ajattelusta: samana vuonna, kun kirjani voitti Möllärikilpailun pääpalkinnon, vakavin uhkaaja, toinen voittajaehdokas, oli kilpailussa mukana vain muutaman kirjan painoksella. Palkintojenjaosta erotessamme vaihdoimme kirjoja, ja samalla mies kertoi, että hänelle jää tasan yksi kirja, eikä hän aio painattaa niitä lisää, vaikka tuli kilpailussa niin hyvin palkituksi! Hän tiesi kirjansa todellisen myyntiarvon sen päivän kirjatulvassa ja hänelle riitti kilpailuun osallistuminen ja siinä pärjääminen. Ei hän aikonut tuhlata kallista aikaansa omakustanteen kauppaamiseen!)

Minun todellinen saavutukseni, jopa onnekkuuteni oli se, että kirjojeni tarinat ovat Taivalkoskelta. Niitä, ja vielä laadukkaita sellaisia, lukijani ympäri Suomea arvostavat enemmän kuin jotain kilpailussa menestymistäni.

 

Sitten kirjallisuusseuran toiminnasta, joka omalta osaltani on tiivistynyt lähinnä Sodankylän kirjoittajakurssille.

Seuraan kuuluminen ja erityisesti kirjoittajakurssit ovat "möllärikilpailun" tavoin meille harrastajille hyvin tärkeitä tapahtumia. Ja on vielä niin, että kirjoittamisen opiskelulla ei ole omakustantamiseen liittyvää arvottomuusleimaa ns. kirjallisuusmaailmassa.

Mutta, mutta, vaikka Sodankylässä opiskelu on ollut niin antoisaa, ovat ns. "varjot paratiisissa" sielläkin uhkaamassa. En tiedä toisista kurssilaisista, miten heidän laitansa on, mutta itsestäni voin sanoa, että harrastamisesta, osallistumisesta, tulee huomaamatta helposti itse päätarkoitus ja hyvin tärkeä, jopa oleellinen, kirjoittamisen laadullinen päämäärä, hämärtyy, ja jää sivuseikaksi.

Tällä tarkoitan todellisen kirjoittamisen haastetta, vaikeutta - miten valtava loikka tarvitaan harrastamisesta, kurssilta, että saa aikaan luettavan kirjan, jolla pääsee isoille kustantajille! Oma loikkani, voittaa tämä "möllärikilpailu", ja saada aikaan useampi omakustanne, on vain mitätön kanan askel sellaisen rinnalla. Oikeus käyttää kirjailijanimeä, pääseminen apurahoille, kirjastokorvauksille, ym. edut ovat tämän jättiloikan takana.

 

On karu tosiasia, että kaikista yrittäjistä ei tule omakustantajaa, vielä harvemmista luettu kirjailija. Miksi sitten kannattaa yrittääkään mitään? Siksi, että parhaat omakustanteet, luetuimmat kirjat ovat syntyneet usein yllätyksinä tekijöilleenkin! Näin kirjoittajakurssi on mielestäni onnistunut myös silloin, jos kurssilainen saamansa hyvän opetuksen viisastuttamana tajuaa oman kirjayrityksensä turhaksi haihatteluksi ja lopettaa sen heti alkuunsa. Toinen kurssilainen ymmärtää jo tekemänsä vuosien kirjoitusurakan olleen hukkaan heitettyä aikaa ja keskeyttää sen!

  

Tiedän, että HARRASTAJANA liikun nyt hyvin heikoilla jäillä ja juuri sen vuoksi lopuksi mielestäni hyvä ja opettavainen - jopa pysäyttävä - esimerkki meille seuralaisille: aloitin harrastukseni liki kaksikymmentä vuotta sitten ja olen kirjoittanut tauotta.

Keväällä olin Rovaniemellä kirjan julkistamistilaisuudessa. Paikalla oli vain kourallinen ihmisiä, kiinnostuneita. Kirjoittaja oli nuori lukiolaistyttö - ja huom. hän ei ollut vielä syntynyt kun aloitin kynäilyni. Tyttö väitti tienneensä, päättäneensä, jo kahdeksan ikäisenä, että hänestä tulee aikuisena kirjailija! Tyttö kertoi toisesta kirjayrityksestään, hän kirjoitti sen kahdessa kuukaudessa!? ja lähetti kässärinsä eri kustantajille. Ja kuinka ollakaan, Myllylahdella tärppäsi ja hän sai fantasia-aiheiselle kirjalleen kustantajan. Tytön vanhemmat olivat ja elivät mukana kirjatarinan eri vaiheissa.

 

Nuoren tytön tarinassa ja saavutuksessa (loikassa, yllätyksessä!) on meille seuralaisille haastetta ja muistutusta yllin kyllin. Hänhän teki liki "timo k mukat" - kirjan aihe vain ei ollut niin kansaa kohahtuttava!

 

Tiivistäen, mihin edellisellä kirjoituksella pyrin, mitä tarkoitin? En arvostella, vähätellä ketään, en repiä, enkä hajoittaa, vaan rakentavalla tavalla harrastajan tasolta ja seuran jäsenenä muistuttaa kirjoittamisen karuista tosiasioista kirjallisuusmaailman ankarassa todellisuudessa! 

 

 Ystävällisesti, Heimo Härmä

Heimo Härmän kirjoittajantiestä ja tuotannosta lisää Kirjasammossa

 

KIELI EROTTAA JA YHDISTÄÄ

 

 

Puhekieli, kehonkieli, kukkaiskieli. Kirjakieli, äidinkieli, viittomakieli. Salakieli, runokieli, merkkikieli. Yleiskieli, virkakieli, kuollut kieli. Konekieli, koodikieli, vieras kieli. Elekieli, sävelkieli, vähemmistökieli.

Kielestä on moneksi. Sen avulla ajatellaan, luodaan ja talletetaan tietoa, välitetään viestejä ja rakennetaan yhteisöjä. Olin kirjoittamaisillani ”ihmisten kesken”, mutta muutkin olennot käyttävät kieltä. Koiran vetoavasta katseesta ei ihminenkään voi erehtyä, mutta myös kasvit lähettävät toisilleen viestejä, kun on tarpeen esimerkiksi varoittaa uhkista. En ihmettelisi, jos saisin joskus tietää graniitin ja kalkkikiven keskustelevan. Väittelevän vaikka siitä, onko aidompaa syntyä jähmettymällä magmasta vai tiivistymällä kalkkikuorisista eliöistä ja kumpi niin ollen on oikea kivi, jolle koko maailman pitäisi perustua.

Jos pysytellään ihmisten puhekielissä, on niitäkin riittämiin. Erilaisten luokitteluperusteiden mukaan maapallolla puhutaan 6000 ‒ 9000 kieltä, Suomen Lapissakin yli kahdeksaakymmentä. Jokainen kieli kantaa kansanryhmänsä historian ja kokemuksen. Kielet ovat ihmiskunnan yhteinen, pohjattoman rikas tietovarasto. Tiedämme kuitenkin, että samasta syystä kieli on uhri ja väline kansojen ja valtioiden valtataisteluissa.

Suomalais-virolaisella tutkijaryhmällä on meneillään mielenkiintoinen hanke, jonka tavoitteena on selvittää, kuinka hyvin lähisukukieliä ‒ tässä tapauksessa suomea ja viroa ‒ puhuvat ihmiset ymmärtävät toisiaan ilman kieliopintoja. Tutkimus on vielä kesken, mutta jo nyt tiedetään, että hyvin se sujuu. Jopa paremmin kuin puhujien käyttäessä kolmatta, molempien heikosti hallitsemaa, usein suuren kielialueen kieltä. Omalla äidinkielellään ihminen pystyy ilmaisemaan itseään tarkemmin ja vivahteikkaammin, ja se välittyy vastaanottoon. Virallisissakin tilanteissa voitaisiin käyttää enemmän pienten kielialueiden kieliä.

Samanlaisia näkemyksiä naapurikielten käytöstä kuuluu esitetyn Kemissä elokuussa pidetyssä Pohjoiskalottikonferenssissa, jossa pohdittiin kielen ja kulttuurin merkitystä elinkeinoelämän kannalta. Päivittäisen elämän vaatima rajojen ylittäminen on pohjoisessa asuville tuttua. Skandinaavit tulevat keskenään toimeen omien äidinkieltensä avulla. Meänkieli yhdistää sujuvasti kaksi eri kieliryhmiin kuuluvaa kieltä. Kieli sinänsä ei ole ylittämätön muuri.

Ongelma tehdäänkin siitä, kuka tai mikä taho saa edustaa pieniä kansanryhmiä, kun keskustellaan niiden identiteetistä ja elämän edellytyksistä. Tämä aihe nousi suorastaan kynnyskysymykseksi kesäkuussa Lahdessa pidetyssä suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressissa ja puheenaiheeksi sen kaikille avoimessa varjokokouksessa. (Olisiko muuten ollut mahdollista järjestää maksuton yleisötilaisuus Pohjoiskalottikonferenssin yhteyteen?)

Yksi ehto kielirajan ylittämiselle kuitenkin on: halu ymmärtää keskustelukumppani oikein ja tukea omalla ilmaisullaan keskustelukumppanin ymmärtämistä. Kirjoittajaryhmä Rinki suhtautui kielikysymykseen rennon leikkisästi ja loihti elokuisena sunnuntaina harrastajavoimin monikielisen runotilaisuuden, joka toteutui varsin korkealla tasolla, Kemin kaupungintalon katolla.

 

Anna Kyrö on Keminmaalla asuva Lapin Kirjallisuusseuran ja Kirjoittajaryhmä Ringin aktiivi.

 

Anna Kyrö. Kuva Eino Jokiranta
Anna Kyrö. Kuva: Eino Jokiranta.

 

JULKINEN SYNNYTYS

 

 

Iskä hei, mitä tuo ukko tekee?

Suurin piirtein noin kommentoi pieni poika Suomalaisessa kirjakaupassa. Sitä samaa ihmettelin itsekin. Noin kuukautta aiemmin olin saanut kuningasidean kirjoittaa Kemiin sijoittuva dekkari ja kirjoittaa sitä julkisilla paikoilla. Siispä tuumasta toimeen. Ilmoittelin ihmisille asiasta etukäteen ja aloitin projektin kirjastossa, jonne töiden jälkeen hipsin läppäri kainalossa. Ajattelin lähteä reissuun huopatossut jalassa, ettei vain stressiä pukkaisi. Kirjastossa oli odottamassa Ylen TV ykkösen alueuutiset ja pari radiokanavaa toimittajineen. Se siitä vaatimattomuudesta.

Projekti sai siis alkunsa siitä, että halusin tehdä jotain uutta ja eri tavalla kuin normaalisti. Miksi kirjailijan pitää aina istua yksin ja kirjoittaa? Miksi ei voisi käydä tekemässä sitä siellä, missä ihmisetkin olivat, elämässä. Näiden ajatusten jälkeen syntyi idea niin sanotun puolijulkisen romaanin kirjoittamisesta. Olinhan kokeillut lehtiöön kirjoittamista aiemminkin esimerkiksi puistoissa.

Loppujen lopuksi julkisia kirjoituskertoja tuli kolmetoista kymmenessä eri paikassa. Kirjasto, kahvila, lounasravintola, Selkäsaaren laavu vain muutaman mainitakseni. Jokaisessa yritin saada ohikulkevat ihmiset osallistumaan projektiin. Osa katsoi minua alta kulmien ja kirmasi pois, mutta yleensä vastaanotto oli positiivinen. Juonellista avunantoa tuli vähemmän, mutta henkilöitä ja tapahtumapaikkoja sitäkin enemmän. Kaikkia en tietenkään voinut hyödyntää, koska teoksesta olisi tullut liian rönsyilevä ja pitkä. Mutta vinkkien perusteella sain lopullisesta versiosta yhden haahuilijan poistettua. Kiitos siitä kuuluu oululaiselle nuorelle naiselle, joka kirjastossa antoi tämän hyvän neuvon.

Mieleenpainuvin kokemus oli varmaan kirjoittaminen radio Perämeren suorassa lähetyksessä. Olin yhden päivän toimituksessa ja kirjoitin siellä kohtauksen, jonka luin lähetyksessä. Sama kohtaus löytyy myös kirjasta ja sanasta sanaan samanlaisena.

Kaiken kaikkiaan projekti oli pelottavan mukava. Totta kai kirjoitin suurimman osan teoksesta kotona perinteisin keinoin, mutta olipahan mukava kohdata ihmisiä ja lukijoita turuilla ja toreilla. Sitä en vielä tiedä, uskaltaisinko tehdä saman uudelleen vaan eipä sitä koskaan tiedä. Jospa toteuttaisin keväisen aprillipilan ja kävisin alasti kirjoittamassa jossain akvaariossa. Kaikkea pitää ainakin kerran kokeilla.

P.S. Sen verran kummallinen kirjoitusprojekti sai huomiota, että Pelkopeli otettiin Suomen Dekkariseuran Vuoden Johtolanka-kilpailun palkintoehdokkaaksi. Saa nähdä miten siinä käy. Ehkä sielläkin ihmetellään sitä, ettei poliisin tutkintatyö ole romaanin keskiössä. Ei olekaan, koska tietoisesti valitsin pääosaan murhaajan enkä poliisia. Kannattaa siis kokeilla uskallatko lukea.

Valtavan hyvää loppukesää kaikille ja lukekaa paljon.

 

Kari Hanhisuanto, kokeilija

 

Kari Hanhisuanto

Kari Hanhisuanto on paljasjalkainen kemiläinen kirjailija, joka haluaa olla monessa mukana sekä kirjoittaa erilaisia romaaneja. Musiikki ja laulaminen ovat hyvin lähellä Karin sydäntä, samoin Petanquen pelaaminen hyvien ystävien ja pelitovereiden kanssa. 

TUOTANTO

ROMAANIT:

ISÄ MEIDÄN 2007, Myllylahti

KÄENLAULU 2009, Myllylahti

HIEKKALINNA 2010, Myllylahti

EI MAINITTAVAA MOTIIVIA 2010, Nordbooks

KAKSOSET 2011, Nordbooks

ISIEN POJAT 2012, Nordbooks

TULI SADE RANKKA 2013, Nordbooks

MARATON 2014, Nordbooks

PELKOPELI 2106, Reuna

NOVELLIT:

SAIRAALA, Ringin antologiassa Olen enemmän 2012, Atrain.

JÄÄHYVÄISET, Ringin antologiassa Ikkunalla keltainen kukka 2105, Atrain.

MARIA ja ELÄMÄN RULETTI, kokoelmassa Riistetyt elämät, Nordbooks 2014.

ENSIMMÄINEN JOULU, kokoelmassa Joulukalenteri, 24 jännitystarinaa, Reuna 2014.

SEIMI, kokoelmassa Joulukalenteri, 24 jännitystarinaa, Reuna 2015.

TÄHTI TÄHDISTÄ KIRKKAIN, kokoelmassa Joulukalenteri, 25 jännitystarinaa, Reuna 2016.

Mukana Kemin prosaistien teoksessa Konsultin kompurointi Lapin emiiriksi 2012 sekä kokoelmassa Myrsky novellilla SYNTY, 2015

 

 

 

 

KAPINALLISET RIVIT 

– Kotimaisen kaunokirjan teko Suomessa 2016 

Muokattu osuudestani Pohjoisen kirjailijapäivien kustantajapaneelissa 23.4.2016
Jyväskylässä 15.6.2016 – Pasi Luhtaniemi

 

Suomen kielialueelle kirjoittavan kirjailijan työ on mielenkiintoista. Maassamme tarjotaan useita kymmeniä käsikirjoituksia yhtä kustannussopimusta kohti, ja niistäkin, joille sopimus napsahtaa vain murto-osa saa median huomion tai tilan kaupan myyntitelineessä. Suurten kustantamoiden kuten Otavan, Tammen, Wsoyn, Gummeruksen tai Teoksen markkinoinnissa julkaistavat kirjat jaetaan kolmeen koriin, panostettaviin, potentiaaliin ja ’ne-muut’, ja markkinointibudjetti käytetään käytännössä ensimmäisen korin kirjoihin. Keskisuurilla ja pienillä kustantamoilla koreista ei tarvitse puhua. Pieni markkinointibudjetti panostetaan yhteen tai muutamaan, ja loput saavat odottaa myönteistä mediakritiikkiä tai muuta keskisuurta ihmettä.

Kilpailu ostavista lukijoista on myös kiristynyt vuosi vuodelta. Kirjojen kulutustavat ja lukutottumukset ovat muuttuneet radikaalisti älylaitteiden aikakaudella, ja varsinkin kotimaisen kaunokirjallisuuden osto- ja lukutrendit ovat olleet vuosikausia laskeva. Pienenevästä kakusta on ollut koko ajan vähemmän jaettavaa. Vähittäiskaupassa niukkuus on näkynyt kivijalkakauppojen katoamisina niin, että pystyssä on käytännössä enää Suomalainen kirjakauppa. Vielä 1990 -luvulla kukoistanut Info-ketju on kuihtunut yksittäisiin kauppoihin suurimpien kaupunkien keskustoissa, ja sama trendi on lopettanut Akateemisia kirjakauppoja. Jokunen itsenäinen Kipa -kirjakauppa ja Kirja&Idea -kauppa jatkaa myös yhä kioskiaan, silkkaa elämäntapa-kirjakauppiaan sinnikkyyttä. Voidaan puhua kirjamarkkinoiden kyllästymisestä eli kysynnän hiipumisesta. Väitetään, että suomalaisten kirjahyllyt ovat jo täynnä.

Pienen kaunokirjallisuuskustantamon paikka tässä yhtälössä on mielenkiintoinen. Kustantamoni Aarni on toiminut reilun vuoden, ja pyrkinyt löytämään keinot toimia ja menestyä. Vuoden aikana on tullut selväksi, ettei pelkkä toimituksen laatu ja luottaminen vanhoihin tuotantoprosesseihin ja myyntiketjuihin riitä: Kirjat makaavat kustantajan hyllyssä tai tukkukaupan keskusvarastossa, eikä kirjallisuuden rivikuluttajalla ole aavistustakaan, minkälaisia lukuelämyksiä myös pieni paja voi tuottaa.

Liiketoiminnan kannattavuutta ei voi nostaa rajattomasti kasvattamalla omaa prosenttiaan myytävän tuotteen eli kirjan kauppahinnasta. Kun kuluttaja ostaa vähemmän, lopulta koko ala hiipuu. Alla on luonnosteltu syitä ja seppiä, jotka tunnistamalla suomalainen kirjallisuus voisi päästä uuteen nousuun. Joku voisi luulla, että artikkeli on kirjoitettu kieli poskella. – Huumori on aina monitulkintaista.

TÄYDET KIRJAHYLLYT

Sanotaan, että kirjan ostamisen suurin tulppa ovat kotien täydet kirjahyllyt. Totta. Nykyinen työssäkäyvä sukupolvi on perinyt vanhempiensa rakkaudella vaaliman kirjakokoelman, jonka rinnalle pitäisi mahtua myös uusia kirjoja – Ei mahdu. Ala on etsinyt keinoja asian ratkaisemiseksi. Ns. pokkarisaatio 2000 -luvulla keksi, että kesämökeillä voisi olla pokkareiden kirjahyllyt; bookcrossing koittaa saada ihmiset tyhjentämään hyllyjään julkisiin paikkoihin, kirjastoihin ja kahviloihin; viimeiseksi Akateeminen kirjakauppa tempaisi jakamalla lahjoituskirjoja yläasteikäisille nuorille.

Ongelmana on, että olemme oppineet pitämään kirja-esinettä – jopa sitä Finn-Caravanin matkaopasta Pohjois-Kalottiin vuodelta 1990 – pyhänä. Yhtään kirja-esinettä ei voi tuhota, koska siinä tuhotaan kulttuuria. Jokaisella näin ajattelevalla väikkyvät mielessä natsien kirjaroviot 1930 -luvulta. Emmehän me sitä halua.

HALVAT HINNAT

Kirjankysynnän laskun takia vähittäiskaupat ovat jo pitkään dumpanneet kirjoja alennuksella. Samalla esimerkiksi suuret tukkuliikkeet ovat tulleet mukaan bisnekseen ns. Bundle -kaupalla, jossa kustantaja myy kaupalle yhden kuuman kirjan kymmenen halpakirjan avulla.

Kuluttajat ovat oppineet odottamaan myös kirjojen nopeaa hinnanlaskua. Syksyn 2015 Helsingin kirjamessuilla myytiin uusia edellisten vuosien Finlandia-voittajia viidellä eurolla; Jyväskylän kirjamessuilla maaliskuussa kahden euron kirjat saivat parhaan näkyvyyden katosta liehuvine plakaateineen ja pitkät jonot ostajia.

Mitä halvat hinnat tarkoittavat kirjalle? – arvostuksen laskua. Kustantamot ja median kirjallisuustoimittajat ovat pakotettuja markkinoimaan kirjoja yhä enemmän ulkokirjallisilla asioilla: kirjailijan elämällä, kodilla ja perheellä, ja myös kirjailijat tekevät markkinoinnissa sen minkä osaavat. Se, jonka luonteelle toimitustyö sopii, kirjoittaa kolumneja tai pyrkii muuten olemaan teksteillään esillä medioissa. Jos kirjailija sattuu olemaan yhtään kaunis tai komeahko, kaikki brändäävät kilvan hänen kirjailijakuvaansa.

KONSERVATIIVISET KIRJAILIJAT

Viimeinen kirjan alamäen syy – se kaikkein vähiten puhuttu – ei kuitenkaan löydy kuluttajista eikä kaupoista vaan kirjailijoista. Olemme oppineet, että ”kirjailija kirjoittaa, kustantaja kustantaa.” Kirjailijasta elää mielikuva erikoishenkilöstä, jolla on kyky kertoa kulttuuristamme ja yhteiskunnastamme, sosiaalisesta elämästä ja ihmissuhteista viisaita. Kustantajan tehtävä on löytää ja kustantaa kaikkien luettavaksi tämä viisaus, ja poimia samalla aikamme tulkki talteen omaksi kirjailijakseen ja pitää häntä hyvänä. Tämän näkymättömän kirjailijan ja kustantajan välisen aidan yli ei ole ollut tapana hyppiä.

Muissa tarinankerronnan lajeissa kuten musiikissa, teatterissa ja elokuvassa taideteoksen toteutuspäätöksen tekee tuottaja tai häntä vastaava kollektiivi. Mitäpä jos sama ajattelu siirtyisi myös kirjallisuuteen? Kustantajasta tulisi tuottaja?

Tuottaminen on yhteisöllistä työtä, jossa tuottaja etsii lopputulosta varten oikeat osaajat jokaisen tehtävään. Merkittävä osa nykyaikaisen tuottajan työstä on yhteistyö myös taideteoksen luojan kanssa. Käsikirjoitus tai biisin sanat tilataan tekijältä; tuottaja muokkaa ja poistaa tai pyytää muutoksia tekstiin sen esitysformaatin tarpeiden mukaan – Kaikki tämä on luonnollinen osa tuottajan työtä.

Kirjailija on tässä ajatusleikissä kehityksen jarru. Kirjailijat ajattelevat kirjaa hengentuotteena, vaikka se on vain esine, samalla tavalla kuin dvd-levy tai tietokoneen kiintolevy, jossa kulttuuritallenne sijaitsee. Kirjailijoiden foorumeilla – erityisesti prosaistien keskuudessa – alkaa kuitenkin itku ja hammasten kiristys, kun aletaan puhua painetusta kirjasta yhtenä käsikirjoituksen vaihtoehtona. Suomalaiset ole vieläkään ottaneet omakseen äänikirjoja saatikka e-kirjoja, vaikka murros muualla läntisessä maailmassa on jo tapahtumassa. Lyömme mieluummin päätämme pohjoiseen petäjään, kysytään, miksi kustannussopimusta ei tule; tai jos tulee, miksi kirja ei myy.

PIRUNNYRKIN AVAUS

Missä vaiheessa Suomen kirja-ala ymmärtäisi avata itse rakentamansa pirunnyrkin? Seuraavia toimintaohjeita saa noudattaa omalla vastuulla:

Hinta-alen lopetus: Hintakartellit ovat oikeassa bisnesmaailmassa kiellettyjä, mutta kuka oikeasti huomaisi, jos kustantajat sopisivat keskenään, että kaunokirjan suositushinta on 30 euroa ja siitä voidaan antaa tukkuportaalle alennusta korkeintaan 25%.

Suuret kustantamot selviäisivät muutamasta hurjasta vuodesta omistajiensa ja rahoittajiensa avulla. Pienempiä menisi ehkä nurin, mutta yhtä moni pelastuisi, koska jos vain jaksaa sinnitellä ensivuodet, jatkossa kirjalla voisi saada katetta jopa 300 painoksesta ylöspäin. Eniten muutoksesta kärsisi vähittäiskauppa. Kustantajat tai tukkukauppiaat eivät dumppaisi enää myymättömiä edellisvuoden kirjoja alennuksella. Kustantajat makuloisivat eli työntäisivät silppuriin parin vuoden jälkeen myymättä jääneet teokset, tukkukauppiaat ostaisivat vähemmän ja harkitummin. Painetun kirjan tarjonta perinteisiä logistisia reittejä myöten kapenisi. Kirjamyynti siirtyisi myös verkkoon, messuille ja kirja-alan muihin tapahtumiin - joissa alan asiantuntijoiden johdolla alkaisi kirjan arvostuksen vähittäinen nousu.

Kirjahyllyjen tyhjennys: Ekologisesti suuntautuneet kansalaisjärjestöt, 4H, Luontoliitto, Martat… voisivat aloittaa samanaikaisesti suomalaisten kirjahyllyjen tyhjennyksen, jotta uutta kysyntää saadaan luotua. Tässä työssä avuksi voisi tulla – Suomen rakennusteollisuus. Paperi on luonnonmukainen ja hengittävä lämmöneriste, jota kotimainen rakennusteollisuus voisi käyttää uusien, terveiden ekotalojen rakentamiseen. Kirjahulluille ekoilijoille voisi olla tarjolla jopa erikoiseriste, silppuamattomat kirjat tiiviissä pinoissa seiniin, keskiaukemalta avattuina välipohjiin ja yläpohjaan – Miltä tuntuisi asua taloa, jota pitää lämpimänä rakennusmestari Kalle Päätalon koko tuotanto?

Kirjailija kirjoittamaan käsikirjoituksia: Kirjan aiheita etsiessään kirjailija kuuntelee ja havainnoi ympäristöään ja elää ihmisten keskuudessa. Mitäpä jos hän suostuisi ajattelemaan samoja ihmisiä myös kirjoitettuaan teoksensa ja menemään kansan pariin välineillä, joita kansa käyttää. Vanhalle ihmiselle olisi hyvä lukea ääneen tai laittaa levy cd-soittimeen. Nuoren puhelimeen voisi ladata äänitiedoston, jota voi sitten napeilla kuunnella keskellä kaupunkiliikennettä, tai tarjota novellinpätkiä tai runoja tablettiin bussimatkoille. Näin voisimme todistaa lopulta myös empiirisesti, kumpi on tärkeämpi, kirja-esine vai sen sisältö, laadukas, ihmisestä oivaltavasti kertova käsikirjoitus, joka avartaa vastaanottajansa maailmankuvaa ja ymmärrystä.

 

Pasi Luhtaniemi

kustantaja / Kustannus Aarni Oy
044 361 3564
Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

 

 

 

 

Eurooppalainen kirjallisuuskiertue Napapiirillä

 

Äitienpäivän aattona 7.5.2016 tein muistikirjaani seuraavan merkinnän:

"Salin valot himmenevät. Ulkona paistavasta alkuillan kirkkaasta auringosta huolimatta yleisöä laskeutuu Kauppayhtiön Night Clubiin. Nuori mies Wienistä tarttuu mikrofoniin ja aloittaa kirjallisen sessionsa. Taustalla soiva jazz, John Coltranen "A Love Supreme", tiivistää tunnelman intensiiviseksi. Päiväntasaajalta, Kongon kansantasavallasta lähtöjään oleva runoilija tulkkaa napapiirillä tuntojaan suoraan lyyriseksi ranskaksi, haltioituu hetkittäin raikuvaan nauruun ja yllyttää ummikkoyleisönsä toistamaan ranskankielistä kertosäettä mesmeroivan musiikin tahtiin. Muutamasta ymmärretystä avainsanasta voi päätellä, että toistettu teksti sopiikin paremmin yökerhoon kuin päiväkotiin.    

Meneillään on CROWD OMNIBUS kirjallisuuskiertueen käynnistysviikon päättötapahtuma Rovaniemellä, jossa Suomen halki bussilla urheasti matkanneet nuoret kirjailijat esiintyvät viimeisen kerran ja viestikapula siirtyy uudelle ryhmälle. Sen voimin matka jatkuu huomenna Tromssaan ja sieltä etelään pitkin Norjan rannikkoa aina Osloon saakka ja edelleen Ruotsin ja Tanskan kautta, etappi etapilta, halki koko Euroopan  Kyprokselle. Sinne matka päättyy heinäkuussa." 

Kaikin puolin mittava kulttuuritapahtuma järjestetään yhteiseurooppalaisin voimin. Pohjoismaiden osalta kirjallisuuskiertueen järjestelyvastuu on Nuoren Voiman Liitolla. Rovaniemellä järjestelyssä avusti Lapin Kirjallisuusseura. Tilaisuuden kirjailijat olivat:  Peter Højrup (DK), Katarzyna Fetlińska (PL), Fiston Mwanza Mujila (AT), Andrea Inglese (IT), Satu Taskinen (FIN), Ricardo Domeneck (GER), Marko Tomaš (BA), Alev Adil (CY). Yleisö sai kuullakseen otteita eurooppalaisesta nykykirjallisuudesta tekijöiden esittämänä. Saimme nauttia sanataiteellisista performaatioista sekä kansallisilla että ryhmän lingua francan, englannin, kielillä. 

CROWD OMNIBUSsin rajoista piittaamatonta kirjallisuuskiertuetta voi seurata netissä http://crowdlitbus.eu/eu.crowd-literature/#/start.

 

Erkki Kaila

Erkki esitti allaolevan runonsa tilaisuuden Open mic -osuudessa

 

Odotus - Awaiting

 

 

Kun kohtaamme aamuisin

   olen yleensä jo odottanut sinua.

 

Varhaisesta hetkestä huolimatta

   kiirehdin ollakseni valmiina ja

   ehtiäkseni valmistaa kaiken

   sinua varten.

 

       aina en ehdi

               usein en pääse

 

   mutta tiedän sinun

       tulevan taas huomenna

 

   niin kuin aina ja kertovan menneistä

       ajoista, asioista, ihmisistä

 

       kuin alkavasta päivästä ikään

      

ja minä kuuntelen

 

           kuuntelen

 

       kun hiljaa jaat

           heidän lahjansa

                 kanssani

 

When we meet in the mornings

   I have usually waited for you

 

despite the early hour

   I hurry myself to be ready

   to be able to prepare everything

   for you

 

      some times I'm not in time

         often I am not able to come

 

   but I trust you

      coming again tomorrow as you always do

 

      and tell about the

      former times, ancient things, people passed away

 

      like about the day just breaking

 

      and I listen to you

 

          I listen to you

 

      when you silently share

          their contributions

              with me

        

once

 

I want to live

trough the moment

when the slow emerging

of the world

   after expanding to

   its final extend

comes to end

and the bubble is full

and when the growing entropy stalls

 

and there is nobody anymore

although all are

 

and immediately the following fragment of second when the structure of every item collapses falling fast into itself .

 

nothing

can be more

realistic

 

nothing can be

more common

 

nothing can be

more individual

when all is one

 

and again

when all stands still

in perfect order

 

   in the very next moment of time

         a new disperse starts

 

world is never ending

it is returning

 

time does not outlap

it is rediscovered

 

so

 

When we meet, early in the morning

   I have already waited for you and

   I hurry to be ready

   to be able to prepare everything

 

   for you

 

Lapin Kirjallisuusseuraa työllisti tämän kevään aikana kolme isoa asiaa: seuran 20-vuotisjuhlat, 20-vuotisjuhlajulkaisu ja yhdessä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa järjestetty pohjoisen kirjallisuusväen tapaaminen 22.–24.4. Rovaniemellä.

Joka toinen vuosi järjestettävien Pohjois-Suomen kirjailijapäivien teemana oli tänä vuonna ”Kapinalliset rivit”. Tapahtuma alkoi perjantaipäivänä kirjailijoiden kouluvierailuilla. Yleisöä kutsuttiin Timo K. Mukka-seuran näyttelyn avajaisiin kaupungintalolla ja Nordbooksin ja Väyläkirjojen uutuuskirjojen julkaisutilaisuuteen pääkirjastolla ennen kirjailijapäivien avajaisia kaupunginteatterin Saivo -näyttämöllä.

Lapin Kirjallisuusseuran pj. Eija-Miranda Silventoinen ja Lapin taidetoimikunnan varapj. Markku Kokkola toivottivat runsaslukuisen vierasjoukon tervetulleeksi. Tervehdyspuheita esittivät valtion kirjallisuustoimikunnan pj. Siri Kolu, Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö, Suomen Kirjailijaliiton pj. Jyrki Vainonen, ja Rovaniemen kaupunginjohtaja Esko Lotvonen. Puheiden jälkeen seurasi teatteri Aurore B:n esitys Vera.

Päivien teemaan sopivasti Vainonen kysyi, mitä mahtavat olla tämän päivän kapinalliset rivit. Onko läpeensä kaupallistuneena aikanamme kapinallista kirjallisuus, jota ei ole kirjoitettu vain viihdyttämään, vaan joka haastaa lukijaa ajattelemaan? Minna Sirnö painotti jokaisen oikeutta kieleen ja kirjallisuuteen omalla äidinkielellään.

Lauantaiaamuna päivien puheenjohtaja Tuure Holopainen toivotti vieraat tervetulleeksi Rovaniemen kaupungintalon valtuustosaliin. Kustantajat ja kirjailijat esittelivät kirjojaan lämpiön pöydillä, ja tietenkin kirjallisuusseuran pöydällä esiteltiin seuraa ja uunituoretta juhlajulkaisuamme.

Raili Ilola

Aamupäivän aikana kuultiin kolme erinomaista esitystä. Kirjailija Pauliina Vanhatalon uusin kirja, Keskivaikea vuosi, on hyvin omakohtainen teos. Esityksessään ”Sisäinen kapina – hyvinvoinnin edellytykset kirjailijan ammatissa” Vanhatalo pohti, kuinka kirjailija voisi voida hyvin, kun kirja-ala on murroksessa ja aikamme tuntuu arvostavan vain supertähtiä, johon rooliin kaikki eivät istu. Introvertit luonteet ovat erityisen herkkiä masentumaan. Masentuneena voi menettää uskon työhönsä ja epäillä oikeuttaan edes haluta kirjoittaa. Vanhatalo kertoi löytäneensä ohjeeksi, että kirjailija ei saa ottaa alan ongelmia omaksi syykseen, vaan pitää oppia armollisuutta ja lempeyttä itseään kohtaan.

Pauliina Vanhatalo
Kirjailija Pauliina Vanhatalo. Kuva: A.Vasama.

Rovaniemeläisen kirjailija Anu Ojalan esitys ”Digitaalisessa etulinjassa – Kirjailijan ja lukijan rohkeuden rajat kun koko maailma katsoo” avasi silmiä. Kirjaroviot eivät ole historiaa: kirjoja kielletään ja tuhotaan edelleen. Kirjailijat, kustantajat ja kirjakauppiaat ovat olleet raivon kohteena; Salman Rushdien Saatanalliset säkeet on surullisenkuuluisa esimerkki. Rushdie on arvellut, että hänen kirjalleen ei nykyään löytyisi kustantajaa. Internet-aikakaudella globaalien kirjasotien sytyttäminen on niin helppoa, ettei kukaan haluaisi ottaa sitä riskiä.

Anu Ojalan ohjeet lukijalle
Anu Ojalan ohjeita e-kirjan lukijoille.

Mikko-Pekka Heikkinen totesi esityksessään ”Yksi ihminen, monta kulttuuria” että on itsestäänselvyys, ettei valtio voi olla yksikulttuurinen, kuten ei yksi ihminenkään voi. Jokainen olemme saaneet vaikutteita monesta eri kulttuurista. Oli mielenkiintoista kuulla, kuinka Heikkinen hankki tietoa osatakseen luoda romaanihenkilö Abdin kirjaan Terveisiä Kutturasta.

Lounaan jälkeen oli valittavana neljä teemakeskustelua. Eniten väkeä taisi kerätä ryhmä, jossa keskustelunaiheena oli, kuinka kaunokirjallisen teoksen lumo siirtyy näyttämölle. Ryhmää veti Veran näyttämölle dramatisoinut Tuula Väisänen.

Tuula Saraniemi veti ryhmää, jossa pohdittiin kulkevatko kuva ja sana käsi kädessä. Lyriikan ryhmän teemaan ”Runo kapinoi ja taistelee” johdatteli Markku Kokkola. Itse kuuntelin puolen tusinan ihmisen seurassa kuinka ohjaaja Jouni Rissanen ja runoilija ja Oulun kirjallisuuden talon toiminnanjohtaja Tuomo Heikkinen ottivat ”Sanasta miestä, sarvesta härkää” ja kertoivat entisistä ja nykyisistä työtehtävistään.

Tuomo Heikkinen ja Jouni Rissanen. Kuva V.Vasama
Teemakeskustelun "Sanasta miestä, sarvesta härkää" vetäjät Tuomo Heikkinen (vas.) ja Jouni Rissanen. Kuva: V.Vasama

Päivän päätteeksi kokoonnuttiin valtuustosaliin seuraamaan paneelikeskustelua kustantamisen kapinasta. Paneelin pj., kustantaja Matti Ylipiessa kuvasi paneelin koostumusta vinkeällä uustermillä ”vertikaalinen duopoli”, kun toisessa päässä istui markkinavetoisen suuren kustantamon edustaja Lari Mäkelä (WSOY) ja toisessa tuotteensa ilmaiseksi verkossa jakavan Poesian Olli-Pekka Tennilä. Näiden väliin sijoittui pienkustantamo Aarnin Pasi Luhtaniemi. Lukijoiden ääntä käytti paneelissa valtion kirjallisuustoimikunnan jäsen, kirjallisuudentutkija Satu Koho ja kirjailijoiden asemasta kantoi huolta tekijänoikeuksia tutkiva Anu Ojala. Ojala kehotti kirjailijoita paneutumaan huolella kustannussopimuksiinsa ja kertoi kuulleensa kirjailijoilta jos jonkinlaisia kommentteja tyyliin ”en minä siitä mitään ymmärtänyt mutta allekirjoitin”.

Lauantai-iltana vietettiin Lapin Kirjallisuusseuran 20-vuotisjuhlaa. Juhlaillalliselle osallistui yli 70 henkeä, jotka nauttivat ohjelmasta ja erinomaisesta buffetista. Seuran aktiivit Paula Alajärvi ja Toini Marjamaa nimettiin kunniajäseniksi ja kolmea entistä (Alli Liste, Markku Kokkola ja Tuula Saraniemi) ja yhtä nykyistä puheenjohtajaa muistettiin kukin ja kiitoksin.

Sunnuntaina saatiin vielä kuulla millaista nukketeatteriesitystä teatteri Liikutus valmistelee Timo K. Mukan novellista Koiran kuolema, ennen kuin Tuure Holopainen veti yhteen päivien annin ja kiitteli järjestäjiä. Tuomo Heikkinen ja Eero Suvilehto esittivät kutsun seuraaville Pohjois-Suomen kirjailijapäiville Ouluun 20. - 22.4.2018. Kotimatkalle lähti väsynyttä, mutta tyytyväistä väkeä.

 

Arja Vasama

Kuvia erityisesti seuran 20 –vuotisjuhlista löytyy Facebookista (LINKKI), niiden katsominen ei edellytä omia fb-tunnuksia.

Lähiaikoina julkaisemme näillä sivuilla joitakin päivien puheenvuoroista. 

{jcomments off}{jcomments on} 

Suomen Kirjailijaliitto – kielen ja kirjallisuuden asialla

  

Tamperelainen kirjailija Jyrki Vainonen toimii ensimmäistä kolmivuotiskauttaan Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana, ja tehtävä tuo hänet huhtikuussa Rovaniemelle, Pohjois-Suomen kirjailijapäiville. On sopiva hetki esitellä lyhyesti sekä puheenjohtajaa että hänen johtamaansa järjestöä.

Suomen Kirjailijaliitto on kirjailijoiden edunvalvontajärjestö ja ”ammattiliitto”, joka on ajanut kirjailijoiden asiaa jo vuodesta 1897. Ennen Vainosta liittoa on johtanut moni tuttu nimi, esimerkiksi Eino Leino ja viimeisimpänä Tuula-Liina Varis.

Kirjailijaliiton puheenjohtajuus on Vainosen mielestä suurin kunnianosoitus jonka kirjailija voi saada ja hän kertoo arvostavansa valintaansa suuresti. 

Liitto perustettiin turvaamaan kirjailijoiden toimeentuloa ja suomen kielen ja suomenkielisen kirjallisuuden säilymistä ja kehittymistä. Päätavoitteet ovat pysyneet samoina. 

 – Kukapa tekisi paremmin työtä kielen puolesta kuin kirjailijat, kielenkäytön ammattilaiset? Vainonen kysyy. 

Suomen Kirjailijaliitossa on tällä hetkellä 745 jäsentä. Jäsenhakemuksia tulee vuosittain 40–60, ja niistä hyväksytään vajaa kaksi kolmasosaa. Jäseneksi pääsy edellyttää vähintään kahta kielellisesti ja sisällöllisesti riittävän hyvää julkaisua. Omakustantaja on samalla viivalla kuin muutkin.

Puheenjohtajan työajasta kuluu merkittävä osa lausuntojen ja kannanottojen valmisteluun, ja keskusteluihin poliitikkojen ja virkamiesten kanssa. Viime aikoina huolta ovat herättäneet tekijänoikeudet.

 – Periaatteena pitää olla, että kirjailijalle kuuluu palkka tehdystä työstä siinä kuin muillekin, Vainonen sanoo tiukasti. – Kirjailijan ammatti on edelleen hyvin arvostettu. Ihmiset pitävät sitä tärkeänä työnä, mutta arvostus ei heijastu toimeentuloon. 

Harva suomalainen kirjailija elää kaunokirjallisella työllään. Useimmat kirjoittavat palkkatyön ohessa. Niin Vainonenkin, joka tunnetaan suomentajana ja luovan kirjoittamisen opettajana. 

Onneksi suomalainen apurahajärjestelmä mahdollistaa välillä keskittymisen päätoimisesti kirjoittamiseen. Taide-elämälle apurahajärjestelmä on välttämätön.

Kustannuskentän ja kirja-alan myllerrykset vaikuttavat kirjailijan asemaan. Liiton lakimies on perehtynyt neuvomaan kustannussopimuksen solmimiseen liittyvissä asioissa. Häneltä voivat kysyä neuvoa muutkin kuin liiton jäsenet.

Kirjailijaliiton pysyvien huolenaiheiden lisäksi jokainen puheenjohtaja pyrkii nostamaan esille jotakin itselleen tärkeää asiaa. Jyrki Vainosen sydäntä lähellä on vähälevikkisen kirjallisuuden asema.

– Yleisön on hankala kiinnostua kirjoista, joita ei näe missään, joista ei puhuta, ja joita ei markkinoida. On kulttuuripoliittinen ongelma, jos maan kirjallisen kentän laajuus ja rikkaus jää pimentoon.

 Vainosen esikoisteos oli vuonna 1999 ilmestynyt novellikokoelma Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita. Hänen tuotantonsa käsittää novellikokoelmien lisäksi romaaneja, esseekokoelmia ja kuunnelmia.

– Monipuolinen tekeminen pitää ihmisen hengissä, toteaa surrealistiksi mainittu kirjailija. 

 Koska puheenjohtajan tehtävät ja matkustaminen tekevät ajankäytöstä pirstaleista, on omaan työhön keskittyminen vaikeaa. Vastikään ilmestynyttä satiirista keittokirjaa Naulankantakeitto ja muuta juustohöylättyä hengenravintoa Vainonen hämmenteli viisi vuotta. Syksyllä julkaistu kokoelma W.B. Yeatsin runoja oli myös pitkään työn alla. 

Vainonen ei ehdi nykyisin paljon opettamaan, mutta ilahtuu aina nähdessään liiton jäsenhakemuksissa vanhoilta kursseilta tuttuja nimiä. 

Kirjailijaliiton yhteistyö kirjoittajayhdistysten kanssa on hänen mielestään tärkeää ja puheenjohtajan on hyvä tuntea harrastajakenttää. Harrastajien joukosta nousevat tulevat kirjailijat. 

 Mitä kirjailijaliiton puheenjohtaja haluaa sanoa lappilaisille harrastajakirjoittajille jotka haluavat kehittyä kirjoittajina?

– Heitän tähän vähän kryptisen aforismin: Jos ihmisellä on kunnianhimoa ammattilaiskirjailijaksi, hänen on hyvä oppia niin nöyräksi, että oppii olemaan nöyristelemättä. Tällä tarkoitan sitä, että kirjailijaksi päätyvän reitin ajan henkilö on muiden ihmisten mielipiteiden armoilla, kustannuspäätöksistä kritiikkeihin, apurahoihin ja palkintoihin. Hyvälle kirjalle ei kuitenkaan ole objektiivisia mittareita. Tärkeintä on löytää oma äänensä ja uskoa siihen.

 

Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen. Kuva: Marjaana Malkamäki.
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen. Kuva: Marjaana Malkamäki.

 

Arja Vasama

 

{jcomments off}{jcomments on} 

Moni Lapin Kirjallisuusseuran jäsen suunnittelee omakustanteen tekemistä. Joskus korostetaan rajaa ”oikeiden” kirjojen ja omakustanteiden välillä, eikä omakustanteita aina arvosteta, mutta tiesitkö että esimerkiksi Ernest Hemingway ja Margaret Atwoodkin julkaisivat uransa alussa omakustanteita?

Omakustanteille on omia kirjallisuuskilpailuja. Taivalkosken Päätalo-instituutissa palkitaan omakustanteita vuosittain Möllärimestari-kilpailun eri sarjoissa. Saksalainen BoD on tuonut omakustanteille järjestämänsä Indiebooks Awards -kilpailun myös Suomeen. On kirjailijoita, jotka ovat aiemmin julkaisseet kustannustalossa, mutta nyt syystä tai toisesta kustantavat kirjansa itse. Omakustanteen tekeminen on nykyään helpompaa kuin ehkä koskaan.

Kirjoja on e-kirjasta kovakantisiin, mutta kaikkiin niihin pätevät eräät hyväksi havaitut säännöt siitä millainen on hyvä kirja. Kun omakustantajan on itse vastattava kaikesta siitä mistä kustannustalo vastaa, ei ole ihme, jos jotakin jää hoitamatta. Se on tietenkin harmi, sillä kirja on aina tekijälleen merkittävä voimanponnistus ja jokainen kirja ainutlaatuinen työ.

Lapin Kirjallisuusseura haluaa auttaa omakustantajia ja järjestää koulutusta lappilaisten omakustantajien tueksi. Jo 11 kirjaa julkaissut Tero Ronkainen kertoo maaliskuussa Rovaniemellä kaikille avoimessa tilaisuudessa Kantapään kautta kuinka omakustanne kannattaa suunnitella ja toteuttaa, että lopputuloksesta tulisi mahdollisimman hyvä. Luento keskittyy siihen, kuinka käsikirjoituksesta syntyy julkaisu ja kirjan valmistamisen teknisiin kysymyksiin.

Kun sinulla on valmis käsikirjoitus, on tärkeä osa työstä vielä tekemättä. Kansilla, fontilla, jopa takakansitekstillä on vaikutuksensa siihen, kuinka kirja löytää lukijoita. Entä mikä se ISBN-numero on? kuinka ostajat ja mm. kirjastot saisivat tiedon että tällainen kirja on nyt ilmestynyt ja sitä voisi peräti ostaa? Omakustannetta suunnittelevalla on edessään monta pulmaa ennen kuin painotuore kirja on signeerausta vailla.

Omakustantajille tarjotaan maksullisia palveluita, mutta varsinkin ensikertalaisen on vaikea tietää miten vertailla niitä ja mihin kiinnittää huomiota. Omakustanteen vaihtoehdoksi tarjotaan palvelukustanteita tai puolikustanteita ja kirjoittajalle voi olla epäselvää, mihin hän sitoutuu ja mitä joutuu itse maksamaan. Näistä kysymyksistä kannattaa tulla kyselemään ja keskustelemaan lauantaina 19.3.2016 klo 11.30 – 13.00 Rovaniemen pääkirjaston alakerran kokoushuoneeseen. Lisätietoja tilaisuudesta Katja Rakkolainen, Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen..

Maksuttoman luento-osuuden jälkeen Ronkainen ja Tuula Saraniemi paneutuvat antamaan henkilökohtaista ohjausta neljälle kirjoittajalle. Äidinkielenopettaja Saraniemi on toiminut vuosikausia seuran arviointipalvelussa ja auttanut useita kirjoittajia työstämään käsikirjoituksesta valmista julkaisua. Tämä osuus on maksullinen ja iltapäivän aikana on vain neljä puolen tunnin ohjausaikaa, jotka kaikki on jo varattu.

Lapin Kirjallisuusseura julkaisi 2000-luvun alussa Pienen kustannusoppaan kirjoittajien avuksi. Kirjanen on tiedoiltaan vanhentunut eikä sitä ole enää saatavilla. Verkosta on tilattavissa hyvä tietopaketti, Heikki Savolan Omakustantajan perusopas (Lukutoukan kirjakauppa 2014). Taija Tuomisen oppaassa Minusta tulee kirjailija (KVS-kirjat 2013) on myös arvokasta tietoa aloittelevalle kirjailijalle mm. kustannusmaailman muutoksista.

 

Lapin Kirjallisuusseuran tärkein tapahtuma tänä keväänä on tietenkin seuran 20-vuotisjuhla lauantaina 23.4.2016. Lisätietoa ja ilmoittautumisohje LINKKI.

Ilmoittaudu juhlaan 17.3.2016 mennessä! HUOM! ilmoitusaikaa on jatkettu 4.4. saakka!

Samana viikonloppuna järjestetään Rovaniemellä Pohjois-Suomen Kirjailijapäivät, joilla riittää kirjallista ohjelmaa.

Tavataan huhtikuussa Rovaniemellä!

 

Arja Vasama

 

 

Runopolkuja

 

Kittilän lumilla kirjastoautossa on lämpöä ja tunnelmaa. Kirjastoautonkuljettaja Jouni Heino osaa tien ja tuntee asiakkaansa. – Tässä on tämä kirja jota kyselit viime kerralla lainataksesi. – Ai. Niinpäs taisin kyselläkin..

Runokohtaaminen -kiertue vierailee talven mittaan kirjastoauton eri reiteillä Kittilässä. Laajalla alueella kilometrejä kirjoille piisaa – noin 1600. Runoilija-kirjailija kulkee kyydissä muutaman viikon välein esitellen runohyllyä, lukee runon, tapaa ihmisiä ja hakee tunturilappilaisia kirjoittajia tulevaa runopolkua varten.

Kirjoittajia haetaan ensi kesäksi suunniteltavalle Runopolulle. Kirjaston lisäksi järjestelyissä on mukana Kittilän kulttuuritoimi. Tekstit voivat olla lyhyitä tarinoita, mietelauseita tai runoja. Kaikkia näitä voi tarjota myös yhdessä. Kirjoittajalla ei tarvitse olla aikaisempaa julkaisuhistoriaa. Kultakin kirjoittajalta Runopolulle ripustetaan 15 tekstitaulua. Kokonaisuudessa töiden määräksi on hahmoteltu 20–30 tekstitaulua.

Runotaulujen aiheena on laveasti Luonto ja kevein ja luontoon sopivin taulu on teksti valkoisella paperilla sään kestäväksi laminoituna. Teokset ripustetaan puihin, kallioihin ja kantoihin. Itse luonto on se maisema. Teksti toimii ikään kuin kulkijan eli lukijan keskustelukaverina.

Paikka jossa kuljetaan. Runopolku hakee paikkaa kunnan alueelta aina vuodeksi kerrallaan. Kyliltä ja kylien lähistöiltä paikkaa jossa kuljetaan. Etsitään maastoreittiä  koko polkua tai osaa siitä. Taulut ripustetaan noin kilometrin alalle ja korjataan vuoden päästä pois.

Vastaavaa olen aikaisemmin tehnyt Pohjois-Karjalassa. Parisenkymmentä vuotta eli 90-luvun alusta vaihtelevalla menestyksellä. Joku on jopa kertonut saaneensa vielä suuremman kuin luontoelämyksen luettuaan runon keskellä luontoa. Toisinpäin maalaten maisemaa, esitelläkseni itseni subjektiivisesti, luettelen runokirjatuotantoni (8 kpl) - ilmestymisvuodet - ja niiden aihe - sanalla sanoen luontoympäristön:

Teurastamokyyhky – 1995 – verinen työ kontra nuorten avioliitto;
Kissa Metsäläinen – 2000 – eronneen miehen korpivuosi kissan kanssa;
Erakon perhe – 2006 – mies ja erotetut lapset;
Lastenvaunut pääkaupungissa – 2008 – potra isä ja kuuron kaupungin hälinä;
Rantalaisia – 2008 – lähteminen ja saapuminen;
Rukoushuoneen portinvartija – 2011 – tila vie, talo täyttää;
Lapsen teko – 2012 – mitä mies?;
Hauki latvavesien banaani – 2014 – kotomaan eksotiikka.

 

 

Kirjoittaja on Kittilässä asuva runoilija-kirjailija Tapani Tavi Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Juhlavuosi 2016

 

Lapin Kirjallisuusseuralla on edessään juhlavuosi. Keväällä 1996 kokoontui Rovaniemellä innokas joukko kirjallisuuden ystäviä ja perusti seuran, jonka tavoitteena oli yhdistää kirjallisuuden ammattilaisia, harrastajia, kirjastoväkeä ja kriitikoita. Silloiset toimijat pitkäaikaisen puheenjohtajan Alli Listeen johdolla olivat laajakatseisia ja kaukaa viisaita. He ideoivat ja kehittivät kirjallisuustapahtumia kuten Sodankylän kirjoittajakurssin ja Tekijöiden päivän, joiden konsepti kantaa edelleen.

Juhlimme seuran 20-vuotista taivalta Pohjois-Suomen kirjailijapäivien yhteydessä lauantaina 23.4.2016 Rovaniemellä. Juhlapuhujaksi on lupautunut teatteriohjaaja Juha Hurme. Juhlassa on mukana varmasti monia jäseniä, jotka ovat olleet aktiivisesti seuran toiminnassa alusta lähtien. Siitä heille lämmin kiitos jo tässä vaiheessa!

Merkkipäivän kunniaksi julkaisemme juhlajulkaisun, jossa tuomme esiin seuran toimintaa ja vaikutusta lappilaiseen kirjallisuuteen. Toivomme voivamme julkaista myös runsaasti seuran jäsenten kokemuksia ja tuokiokuvia vuosien varrelta.

Pohjois-Suomen kirjailijapäivien ohjelmistoa on valmisteltu koko syksyn ajan yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen Lapin aluetoimipisteen kanssa. Luvassa on mielenkiintoisia paneeleita ja puheenvuoroja päivien teemasta Kapinalliset rivit. Rovaniemelle 22.-24.4. ovat tulossa muun muassa kirjailijat Anu Ojala, Mikko-Pekka Heikkinen ja Siri Kolu. Kirjailijapäivien blogista voit lukea sisältötyöryhmän jäsenten ajatuksia päivien teemasta. Ohjelma julkistetaan tammikuun aikana.

Seuran toiminnan pyörittämiseen tarvitaan aktiivisten talkoolaisten ja yhteistyökumppaneiden lisäksi merkittävää taloudellista tukea. Esimerkiksi Opetusministeriön tuen turvien palkkasimme marraskuun 2015 alusta osa-aikaisen tuottajan puoleksi vuodeksi. Tuen avulla pystymme tarjoamaan jäsenillemme arviointipalvelua täydentävää mentorointikoulutusta, jossa keskitytään kirjan kustantamiseen, taittamiseen ja painatukseen. Ajankohta maalis-huhtikuu.

Kesäkuun alun Sodankylän kirjoittajakurssille ilmoittautuminen alkaa olla myös ajankohtaista. Kursseille on odotettavissa viitisenkymmentä kirjoittajaa edellisen vuoden tapaan. Seuralla on ollut onni saada ohjaajiksi maamme eturivin kouluttajia kuten kirjoittajakouluttaja Taija Tuominen, teatteriohjaaja Juha Hurme ja kirjailija Siri Kolu. Kiitos kurssien onnistumisesta kuuluu myös monivuotiselle yhteistyökumppanillemme Revontuli-Opistolle, joka on vastaa käytännön järjestelyistä.

Luvassa on toiminnan täyteinen vuosi. Tavoitteenamme on edelleen yhdistää lappilaista kirjallisuusväkeä yhteisen toiminnan ääreen ja tarjota innostavia kokemuksia sekä kohtaamisia. Tavoitteena on myös luoda uudenlaisia toimintatapoja, joiden avulla pystymme entistä paremmin edistämään lappilaisen kirjallisuuden ja kirjailijoiden näkyvyyttä ja toimintaedellytyksiä.

 

Toivotan seuran jäsenille ja ystävillemme iloista juhlavuotta 2016!

 

Eija Miranda Silventoinen

Puheenjohtaja