Tervetuloa Lapin Kirjallisuusseuran sivustolle!

Lapin Kirjallisuusseura on avoin kaikille kirjallisuuden ystäville. Seuran jäseneksi voi liittyä hallitukselle osoitetulla hakemuksella osoitteessa: c/o Erkki Kaila, Ounasjoentie 5 A 8, 96200 Rovaniemi, sähköposti: lapinkirjallisuusseura@gmail.com tai täyttämällä sähköisen hakemuslomakkeen

Verkkosivujen ja jäsenlehti Lapillisen lisäksi lappilaisen kirjallisuuden kuulumisia voit seurata Twitterissä.

Kirjallisuusseura on myös Facebookissa. 

Lue lisää seuran toiminnasta

Näin syntyi vaimoilta Väylän vaahtopäillä

 

Tässä Lapin Kirjallisuusseuran lukijoille vihje siitä, miten helposti voi yhteinen runoantologia syntyä. Pitää vain olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan osaavien ihmisten kanssa ja tietää kustantaja. Ei muuta!  

 

Raili: Mediapinnan Suomi 100 runokirjaa -kirjasarjan julkaisema runoantologia Väylän vaahtopäillä on meidän neljän tornionlaaksolaisen vaimon yhteinen teos. Sen syntysanat lausuttiin Tornion kirjastossa 7.2.2017,  jokainen meistä lähetti 20 runoa Anitalle, 17.2. oli 60 runon valinta ja sisällysluettelon otsikointi sekä kansikuvan valinta, runokirjan oikoluku 26.3. ja julkistamistilaisuus Tornion kirjastossa 9.5.
 
Kansikuvan valinta on tarina, joka on pakko kertoa.  Anita harrastaa maalaamista kirjoittamisen ohella ja hänellä on kymmenittäin akvarelleja tietokoneella. Meitä kirjoittajia yhdistää Väylä ja tähän aiheeseen piti löytää kuva, jossa elämän kirjo näkyisi. Vaahtopäät ja valas oli juuri oikea. Kuvankäsittelyllä valaasta tuli tunturit ja a vot, siinä se oli, kansikuvamme.

 

Sanni: Tornion kirjastossa se alkoi. Istuimme kahvittelemassa Ritva-Elinan kirjan julkaisutilaisuudessa, kun muistin aamulla lukemani Mediapinnan mainoksen. Bongasin sen Facebookissa Tornionlaakson sanataiteilijoiden sivuilta. Mediapinta lupasi kustantaa sata runokirjaa Suomen juhlavuoden kunniaksi.

Tässä meille yksi mahdollisuus. Tiesin, että minun lisäkseni Raililla on valmiita runoja. Niinpä ehdotin, aletaanko kasaamaan runoantologia. Anita oli siinä vieressä, Raili pyysi hänet ja sitten vielä Ritva-Elinan. Nyt meitä oli jo neljän porukka. Se riitti.
Tästä se lähti nopealla tempolla. Kahden kokoontumisen ja sähköpostin välityksellä sekä Railin ja Anitan ammattiosaamisella se luonnistui. Minun oli helppo peesata siinä mukana.

Jokainen valkkasi omat runonsa. Neljä naista, neljä erilaista kirjoittajaa. Siitä olisi voinut syntyä ”soppa”. Runot tukevat toisiaan ja niistä löytyy koko elämän kirjo. Tietysti niitäkin olisi voinut jahkailla ja analysoida vaikka kuinka pitkään. Oli oikein mukava olla mukana tekemässä yhdessä näin sopuisassa ja osaavassa porukassa. Olen ylpeä kauniista kirjastamme ja puhukoon runot puolestaan. 

 

Anita: Railin kysyessä ex tempore minua mukaan runokirjaan mietin kymmenen sekuntia, onko minulla julkaisukelpoisia runoja. Päätin, että on, luullakseni. ”Tartu hetkeen” -neuvo ei ole höpö! Koska tunsin ennestään Railin ja Sannin sekä parista kirjatilaisuudesta Ritva-Elinan, heti luotin, että näiden ihmisten kanssa homma sujuu, kuten on sujunutkin kommelluksitta.

Boheemisti lähdimme liikkeelle vain runot mielessä. Käytännön asiat, kuten kustannussopimus ja rahaliikenne, tulivat hienoisina yllätyksinä: Minä kirjoitin kustannussopimuksen Mediapinnan kanssa kaikkien puolesta, ja rahaliikenne omiin kirjatilauksiimme ja ”suuriin” tekijänpalkkioihin liittyen kulkee minun kauttani, koska toimin heti alusta yhdyshenkilönä kustantajaan päin. Verotus on ongelma, joka on vielä selvitettävä.

Mediapinnan kanssa yhteydenpito on ollut helppoa ja nopeaa. On huomattava, että käsikirjoituksen Suomi 100 runokirjaa -sarjaan on oltava monella tapaa valmis ja hyvin oikoluettu. Lähettämääni käsikirjoitukseen verrattuna ainoa muodollinen muutos on sisällysluettelon siirtäminen lopusta alkuun. Saimme vain yhden kerran kirjan taittoversion tarkistettavaksi. Kirjoittajilla voi olla harha, että taittoversio ei tuo mukanaan virheellisiä muutoksia käsikirjoitukseen. Me huomasimme muun muassa, että väli oli kadonnut runojen otsikoiden alta. Useassa runossa piti tehdä muutoksia säkeisiin, jotka eivät mahtuneet taittoversiossa yhdelle riville, kuten kirjoittaja oli tarkoittanut. Kannattaa siis miettiä säkeiden pituuksia, kun tarjoaa runoja julkaistavaksi vaikkapa Lapillinen-lehdessä! 

 

Ritva-Elina: Tulin mukaan antologiaan, kun satuin olemaan Tornion kirjastossa idean syntymisen hetkellä. Olin juuri esitellyt kirjaani ”Alisa, Väylän tytär”  ja seisoin kahvijonossa sopivasti Railin näköetäisyydellä. Raili kutsui minut mukaan, ja minä lupauduin, vaikka en edes tiennyt, mihin runojani tarvittiin. Kerrankin olin oikealla hetkellä oikeassa paikassa!

Miksi kirjoitan Tornionlaakson murteella? Huomasin ”Alisaa” kirjoittaessani, miten runsas ja vivahteikas murre on ja miten paljon helpompaa minun on ilmaista ajatuksiani murteella verrattuna yleiskieleen. Merkillistä, miten syvälle lapsuudessa opittu murre juurtuu ihmisen mieleen. 

Antologian kokoamisen vaivannäkö jäi torniolaisten huoleksi. Onneksi  töiltäni ehdin sentään  julkaisutilaisuuteen. Oli helppoa  ja hauskaa olla yhtenä neljästä, kun koko vastuu kirjan sisällöstä ja tilaisuuden annista jakautui kaikkien osalle. Tunsin olevani mukana osaavassa joukossa.  

 

 

Raili Ilola - Sanni Liiti - Anita Myllykoski - Ritva-Elina Pylväs: Väylän vaahtopäillä

 

Kuvassa kirjailijat antologian julkaisupäivänä 9.5.2017 Tornion kirjastossa. Vasemmalta Anita Myllykoski, Raili Ilola, Sanni Liiti ja Ritva-Elina Pylväs. Kuvan otti Eija-Miranda Silventoinen.

 

 

 

Jokainen ihminen on elämäkerran arvoinen

 

Osallistuin ensimmäiselle luovan kirjoittamisen kurssilleni kesällä 2007. Olin mielestäni keksinyt erikoisen tavan viettää kesälomaviikkoa, mutta minulle valkeni pian, että olin valtavirtaa. Kuuluin siihen suureen keski-ikäisten naisten joukkoon, joka on herännyt etsimään itseään kirjoittamalla. Niin, siitähän omaelämäkerrallisessa kirjoittamisessa pitkälle on kyse. Kirjoitamme löytääksemme itsemme.


Meillä keski-ikäisillä oma elämäntilanne on selkiintynyt ruuhkavuosien jälkeen, ja on viimein aikaa katsoa taaksepäin. Omat vanhemmat ovat elämän loppusuoralla tai ehkä jo poistuneet, ja mietimme heidän elämäänsä ja heidän jättämiään muistoja. Ensimmäisellä kirjoittajakurssillani huomasin, että olin onnekseni herännyt ajoissa. Olen tavannut monta, joilla ei ollut enää ketä haastatella siinä vaiheessa, kun oma ja suvun historia olisi alkanut viimein kiinnostaa.


Jos ei voi kysellä enää keneltäkään, on luotettava omiin muistoihinsa ja käytettävä niitä aineistoja joita voi. Päiväkirjat ovat olleet suosittu merkkipäivälahja ainakin tytöille. Lahjalla on houkuteltu sukupolvia elämäkerrallisen kirjoittamisen tielle, vaikkei lahjanantaja ole sitä ehkä tietoisesti ajatellut.


Ensimmäinen merkintäni marraskuussa 1967 lahjaksi saamaani sinikantiseen, lukolliseen kirjaan oli ”näin tänään punasiipirastaan”. Seitsemän-kahdeksanvuotias ei pohtinut elämäänsä, vaan kirjasi ylös tärkeitä arkisia asioita kuten ”en enää koskaan puhu Tuulalle”. Vaikka merkintöjä on vähän, eivätkä ne ole sisällöllisesti kovinkaan mielenkiintoisia, niillä on minulle suuri arvo. Niiden avulla saan yhteyden vuosikymmenten takaiseen itseeni. Rivin, parin muistiinpano herättää paljon muita muistoja ajasta ja paikasta, jossa ne on kirjoitettu.


Teini-ikäisenä vuodatin muiden murkkujen tavoin päiväkirjan lehdille sydänsurujani ja maailmantuskaa. Kirjoittamalla selvitin mielipiteitäni maailmasta ja itsestäni, ja pohdin suhdettani muihin ihmisiin. Vaikka kirjoitin päiväkirjaa vain itselleni, teksti muuttui pikkuhiljaa asiallisemmaksi, aidosti pohdiskelevaksi, kirjallisten esikuvien mallin mukaan. Nuoruuden lähinnä kirjallisuusterapiaksi luettavien päiväkirjamerkintöjen jälkeen kului valitettavasti vuosikymmeniä, joista paperille jäi vain vähän tarkoituksella muistiin merkittyä. Onneksi on paljon muita lähteitä; henkilökohtaisia, kuten kirjeitä ja valokuvia, ja yleisiä, sanomalehtien ja tv-ohjelmien tapaan. Olen myös tehnyt muistelumatkoja paikkoihin, joissa asuin lapsena. Omaelämäkerralliselle kirjoittamiselle oli siis aineistoa, josta ponnistaa, kun katse alkoi kääntyä menneeseen.


Kun aiemmin vain merkkihenkilöiden elämäkertoja pidettiin kirjoittamisen arvoisina, on viime vuosikymmeninä alettu arvostaa mikrohistoriaa, tavallisten ihmisten elämän kuvaamista. Ajatuksena on, että jokaisen elämä on arvokas, niin myös siitä kirjoitettu elämäkerta. Se voi olla kirjoitettu vain itselle tai lähiomaisille, tai sillä voi olla laajempaa kiinnostavuutta. Elämäkerrat voivat olla tulevaisuuden historioitsijoille hyvää tutkimusaineistoa. Niissä säilyy tieto tavallisten ihmisten elämästä. Aiempien sukupolvien kirjeet ovat olleet niin historiantutkijoille kuin perillisille hyvä tietolähde. Meidän aikamme tekstiviestit ja sähköpostit katoavat useimmiten bittiavaruuteen heti kun ne on luettu. Päiväkirjamerkinnöillä ja vaikka vain omaa perhettä varten kirjoitetuilla elämäkerroilla on siksi entistä suurempi arvo.


Elämäkerrallinen kirjoittaminen on prosessi, joka voi auttaa selvittämään selvittämättömiä asioita. Vaikeat ihmissuhteet tai oman elämän traaginen tapahtuma voivat antaa motiivin tarttua kynään. Kirjoittaminen voi auttaa ongelmien selvittämisessä, koska se on tapa etäännyttää asioita. Kirjoittaminen auttaa konfliktitilanteissa katsomaan tapahtumia myös toisen näkökulmasta. Elämäkerrallisen kirjoittamisen suosio on lisääntynyt myös yksinkertaisesti sen takia, että kirjoittaminen ja kirjojen julkaiseminen on paljon helpompaa kuin ennen. Myös maailman nopea muuttuminen on varmasti osasyy. Tajuamme, ettei lapsillamme ole käsitystä, millaisessa maailmassa heidän vanhempansa varttuivat, ellemme sitä kerro.


Ihminen hahmottaa syy-seuraussuhteita ja etsii myös elämästään tarinoita, syytä siihen miksi asiat ovat menneet niin kuin ovat. Haluamme jättää jäljen elämästämme, perinnöksi lapsillemme, jotka nuorena ovat yhtä vähän kiinnostuneita meidän muistoistamme kuin itse olimme siinä iässä edellispolven aikaansaannoksista.


Kun ihminen kiinnostuu elämäkerrallisesta kirjoittamisesta, hänestä voi tuntua, ettei tiedä miten ja mistä kirjoittaisi. Nykyisin on saatavilla myös suomeksi hyviä oppaita, jotka auttavat alkuun. Elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssit ovat erittäin suosittuja, ja niitä järjestetään lukemattomissa oppilaitoksissa ympäri maata. Esimerkiksi Lapin Kirjallisuusseuran jokakesäisten kirjoittajakurssien proosan ryhmä täyttyy aina ensimmäisenä, ja useimmat ryhmäläiset haluavat ohjausta nimenomaan omaelämäkerrallisen aineiston työstämiseen.


Tänä vuonna tulee kymmenen vuotta siitä, kun osallistuin ensimmäiselle kirjoittajakurssilleni jäsentääkseni mieltäni vaivaavia asioita. Elämäntarinan hahmottamisen alkuvaiheet johdattivat uusille kursseille, ja yhä pidemmälle kirjoittamisen maailmaan. Opin, että omaelämäkerrallista aineistoa saa, voi ja kannattaa käyttää hyödyksi kaikessa kirjoittamisessa. Opin ymmärtämään, että yleinen on yksityistä ja yksityinen yleistä ja että muisteleminen ja elämäkerrallinen kirjoittaminen ovat prosesseja, joissa ei tunneta käsitettä oikea tai väärä. Minunkin elämäni on elämäkerran arvoinen.

.

 

Arja Vasama

 

Kiinnostaako elämäkerrallinen kirjoittaminen? Lapin Kirjallisuusseuran kurssi on täynnä, mutta Lapin kesäyliopisto järjestää elämäntarinakurssin Rovaniemellä 8.-10.6.2017. Lue lisää: http://www.lapinkesayliopisto.fi/events/Elamantarinakurssi-8-1062017-Rovaniemi/2czosjiq/f81d1e2c-4a5b-4e38-8f2a-b08446127a92

 

"""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""</p>"</p>"

 

Suullinen kertomaperinne kirjoittamisen kivijalkana

 

Olen Kerttu Vuolab, kielen ja kirjoittamisen sekatyöläinen ja kirjoitan pohjoissaameksi. Olen myös kuvittanut omia kirjojani ja lisäksi käännän kaunokirjallisuutta saameksi. Elätän itseni tekemällä työtä saamenkielen parissa osa-aikaisena kirjailijana, kääntäjänä, simultaanitulkkina, kirjoittamisen ja kertomisen ohjaajana, luennoitsijana. Mutta nykyisin työskentelen päätoimisesti omalle äidilleni omaishoitajana 24 tuntia päivässä ja 7 päivää viikossa.

Meidän perheen lapset kasvatti tähän maailmaan saamelainen kertomaperinne. Aikuisten satuja kuunnellessani opin maastossa kulkemista, kuulin tarinoita eläimistä, katselin tähtitaivasta ja ihmettelin maailmankaikkeutta. Aikuiset vastasivat lasten kysymyksiin kertomalla satuja ja tarinoita aamusta iltaan. Kaiken maailman tarinat ovatkin olleet minulle hyvin tärkeitä ohjaajia, lohduttajia ja kumppaneita koko elämän ajan.

Käsityöt ja askarteleminen ovat olleet tehtäviäni alakouluikäisestä lähtien. Kun aikuiset tekivät töitään, oli lapsillakin niissä töissä velvollisuuksia. Isoäiti ja äiti tekivät meille kaikki vaatteemme ja pukivat meidät päästä varpaisiin. Kun naiset tekivät meille nutukkaita, me lapset punoimme villalangoista nauhat ja leikkasimme verasta sahalaitaisia koristeita. Saimme harsia toisiinsa kiinni eriväriset sahalaidat ja lopuksi ompelimme ompelukoneella koristeet valmiiksi. Iltaisin miehet tekivät iltapuhteita, nylkivät esimerkiksi poronkoipia, ja me lapset kiinnitimme nahkoihin kuivia lastuja, jotta valmiiksi nyljetyt koipinahat pysyisivät suoraksi levitettynä kuivuessaan. Samalla kun teimme aikuisten kanssa töitä, saimme heiltä kuulla monenlaisia tarinoita.

Ivalossa koulukirjasto oli minulle rauhallinen turvapaikka, josta löysin kirjoja ja sain niistä seuraa itselleni. Kirjat olivat kavereitani, kun keskikoulun ekaluokkalaisena elelin oppilasasuntolan vessassa lukkojen takana piilossa kiusaajiltani. Salaisessa turvapaikassa aloin omaksi ajankulukseni kirjoittaa, piirtää, maalata ja tehdä käsitöitä. Näitä asioita puuhatessani olen elämässä muutenkin pohtinut useita ongelmia ja umpisolmuja. Kouluajan piilopaikassa unohtuivat tuska, suru ja yksinäisyys kirjoja lukiessa. Oikeastaan kiusatuksi tulleen häpeä muokkasi minusta sivusta seuraajan, ajattelijan, kirjoittajan, kuvittajan, kääntäjän, sekä vaatteiden ompelijan ja neulojan.

Kannustusta kirjailijan työhön olen saanut sekä valon että varjonhaltijoilta. Kotiväkeni ja saamelainen kertomaperinne on kannustanut minua kirjoittamaan hyväksymällä minut sellaisena kuin olen ja rakastamalla minua tarinoimalla. Varjonhaltijana taas on toiminut koulukiusatun osa, äidinkieleni väheksyminen ja pilkkaaminen sekä vähemmistöviha, joka nykyisessä maailmassa tuntuu vain yltyvän.

Kun pohdimme maailmankirjallisuuden juuria, löytyvät taustalta lukemattomien kansojen myyttiset olennot ja kansansadut. Olen usein puhunut kertomaperinteen tärkeydestä ja samaa satujen ylistysvirttä veisaan nytkin. Minusta asioiden kertomisen taito on niin tärkeä, ettemme ehkä lainkaan pärjäisi ihmisten parissa, ellemme kykenisi kertomaan toisille asiaamme ja osaisi ymmärtää muiden kertomia asioita.

Elinolosuhteiden muuttumisen vuoksi ei tarinointitaito enää välity uusille sukupolville läheskään riittävästi eikä varsinkaan itsestään. Satujen ja tietojen kertomiseksi on aika tuonut uudet keinot ja tarpeet. Saamen kielen ja kertomaperinteen välittämiseksi tarvitsemme kaunokirjallisia kirjoja, filmejä ja muita apuvälineitä. Mutta ennen kaikkea tarvitaan meitä asiaan vihkiytyneitä kertojia ja kirjailijoita, jotka itse olemme kasvaneet saamelaisen sadun ja kertomaperinteen lapsina.

Vaikka minulla ei ollutkaan lapsena mahdollisuutta lukea kirjoja äidinkielelläni, en silti elänyt ilman kirjallisuutta. Kotiväki oli kirjastoni. Minusta tuntuu kuin olisin saanut istua satujen lähteellä, ja yhä vieläkin se puro pulppuaa kotonani, kun olen äidilleni omaishoitajana. Muinaiset saamelaiset uskoivat että kaikessa maailmankaikkeudessa on henki. Jopa taudeilla on omat haltijansa, ja muinaisen uskon mukaan pienellä sääskelläkin on henki. Siksi ihmisen pitää kunnioittaa luonnossa kaikkea, jopa sääskeäkin, ettei ihminen ylimielisyydellänsä manaisi luonnonhenkiä itsellensä vihamieliseksi tai muuten yllyttäisi niitä onnettomuudeksi itsellensä.

Kun ihmiseläin oppi äidinkielensä taidon, alkoivat sanat ja tarinat hoitaa meidän keskinäistä kanssakäymistämme. Kun me tapaamme meille ennestään tuntemattoman ihmisen, ei meidän tarvitse ryhtyä haistelemaan vierasta kuin koirat. Lehmät nuoleskelevat toisiaan, kun hyväksyvät kumppaniksi toinen toisensa. Apinat seurustelevat keskenään etsimällä toistensa turkista loisia tai raaputtamalla uutta tuttavaansa. Tietysti nuo eläinten kanssakäymisen temput tekevät hyvää meille ihmisillekin. Mutta noiden lisäksi me nautimme elämästämme, kun saamme kertoa ja kuunnella hyviä juttuja, ja sama nautinto meillä on myös lukiessa ja kirjoittaessa. Kirjallisuus ja lukeminen auttavat meitä ymmärtämään ja hyväksymään itsemme, mutta myös muita ihmisiä, kulttuureita ja kieliä. Kirjallisuus valaisee meille muiden kansojen elinoloja maailmassa.

 

Kerttu Vuolab

 

Kirjailija Kerttu Vuolabille ojennettiin 8.2.2017 ensimmäinen Lappi-kirjallisuuspalkinto kirjasta Valon airut. Kuvassa kirjailijan vierellä voittajan valinnut elokuvaohjaaja Katja Gauriloff. Kuva: Irene Piippola.

 

Kirjailija Kerttu Vuolab ja ohjaaja Katja Gauriloff

 

 

Jännitystä Sodankylän kirjoittajakursseilla

 

Sodankylän kirjoittajakurssilla suunnitellaan murhia ja muita kauheuksia, kun kirjailija Juha-Pekka (JP) Koskinen tulee vetämään ensi kertaa ohjelmaan otettua dekkariryhmää. 

Koskinen haluaa kirjoittaa monipuolisesti, sekä aikuisille että lapsille. Hänen pitkästä julkaisuluettelostaan löytyy dekkareiden lisäksi lasten- ja nuortenkirjallisuutta, scifiä ja historiallisia romaaneja. Parhaillaan työn alla on Crime time-kustantamolle 12 kirjan sarja ”murhan vuosi”. Sarjan kolmas kirja, Maaliskuun mustat varjot ilmestyy piakkoin.

Koskinen on saanut useita palkintoja kirjallisesta työstään. Vuonna 2013 Ystäväni Rasputin nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. 

Kirjailijaliiton eri elimissä aktiivisesti vaikuttavan Koskisen mielestä suomalainen kirjallisuus voi hyvin. – Näyttää siltä, että ehkä pienoisen aallonpohjan jälkeen myös kotimaassa ihmiset alkavat taas ostaa kirjoja hiukan enemmän. 

– Kirjallisuushan on viimeinen tutkimaton mielikuvituksen rajaseutu, johon ihmisen mieli voi kirjan avulla vaeltaa. Kirjallisuutta tarvitaan mielen virkeyden ja ajattelukyvyn ylläpitoon kuten lihaskuntoharjoittelua lihasvoiman ylläpitoon.

Koskisella on kaksi maisterintutkintoa, toinen matematiikasta, toinen kirjoittamisesta. Hänen mielestään kirjoittamisen opettaminen on lähinnä kirjoittajien ohjaamista oikeaan suuntaan. 

– Ideoita kirkastetaan ja usein moni saa ajatuksensa jäsentymään paremmin kursseilla kuin kotona. Itse olen opiskellut kirjoittamista juuri ilmaisun laventamista ajatellen, lyriikkaa ja myös draamaa leipälajini proosan rinnalle.

Koskinen on julkaissut tietokirjan rikoskirjallisuudesta (Harkittu murha – kohti täydellistä rikosromaania, 2009). Näin hän kuvaa kirjallisuudenlajia, johon kesäkuussa sukelletaan:

– Dekkari on omana lajinaan vahvat perinteet omaava genre. Ihmisen myötäsyntyinen halu ratkoa ja myös rakentaa arvoituksia on niin kirjailijan kuin lukijankin ilo. Dekkarihan on hyvää proosaa, kun siitä sellaisen kirjoittaa, joten dekkari määritelmänä ei tee kirjasta kevyttä. Tarinan ytimessä on kuitenkin oltava rikos ja sen ratkaisu, ja usein se rikos on murha. Dekkarissa tarinan vetävyys on ehkä muuta kirjallisuutta korostetumassa asemassa. Hyvä dekkari on jännittävä ja loppuratkaisu saa lukijan huokaamaan, että näinhän siinä pitikin käydä.

Entäpä dekkaristin omat suosikit?

– Dekkareiden kotimaansaralla olen lukenut viime vuosina Leena Lehtolaista, Virpi Hämeen-Anttilaa, Tapani Baggea, Harri Nykästä, Seppo Jokista ja Antti Tuomaista sekä monia muitakin. Ulkomaisista olen nyt seurannut tiiviimmin Philip Kerrin Bernie Günther -sarjaa.

J-P Koskinen on aktiivinen myös verkossa. Savurenkaita-blogin alaotsikko on ”Kaikki mitä ikinä olet halunnut tietää kirjoittamisesta, kirjallisuudesta ja kirjailijana olemisesta”, harrastajakirjoittajalle erinomaisen kiinnostavaa luettavaa. 

Näin hän evästää kurssille tulijoita:

– Kurssilla on hyvä paikka hiukan kerätä ajatuksiaan oman kirjoittamisensa suhteen. Kaikessa kirjallisuudessa on tukirankoja, jotka määrittelevät teokselle rakenteen. Ja sääntöjä on helpoin rikkoa silloin, kun tuntee ne.

  

JP Koskisen verkkosivut http://www.jpkoskinen.com/   

JP Koskinen. Kuva: J.Sahinoja.
JP Koskinen. Kuva: J.Sahinoja.

 

 

Arja Vasama

 

 

Tittamari Marttinen haluaa levittää kirjoittamisen iloa

 

Lapsille kirjoittamisen ryhmää Sodankylän kirjoittajakursseille tulee ensi kesänä vetämään Tittamari Marttinen, yli 70 lastenkirjaa kirjoittanut ammattilainen. Marttinen on muuttanut Rovaniemelle ja toimii parhaillaan lastenkulttuurin läänintaiteilijana. Kajaanissa syntyneenä hän kertoo olleensa aina sielultaan pohjoisen ihminen, vaikka on elänyt aikuisikänsä pääkaupunkiseudulla.

– Rovaniemen monipuolinen kulttuurielämä yllätti iloisesti. Lapin Kirjallisuusseura näyttää olevan myös hyvin aktiivinen!

Marttinen toimi viitisentoista vuotta vapaana kirjailijana ja on sen jälkeen työllistynyt erilaisissa kulttuurialan tehtävissä. Hän on myös suomentanut jonkin verran lastenkirjallisuutta .

– Kirjoitin opiskelijana runoja ja olen julkaissut myös tarinakirjan aikuisille, mutta varsinainen olemukseni on lasten- ja nuortenkirjailijan. Viihdyn lanu-maailmassa, jossa voi tehdä kaikenlaista. Hyvä lastenkirja sopii myös aikuisille. Aina ei muisteta, että lukutaito on perustaito. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat yhteydessä ajatteluun ja leikkimiseen ja lukeminen antaa nuorelle eväitä maailman hahmottamiseen. Nuori on epävarma ja kirjallisuus tukee hänen kasvuaan. Kirjallisuus tarjoaa myös tavan puhua hankalimmista aiheista.

Marttinen ei halua nähdä pelejä lukemisen vaihtoehtona. Pelien ja kirjojen maailmat tukevat toisiaan. Lukeminen vaatii rauhaa ja keskittymistä. Nykypäivän hektisessä elämässä se tarjoaa suvantoja ja ääneen lukeminen yhdessä oloa.

Lapset ovat luonnostaan tarinankertojia. Paras tapa innostaa lasta lukemaan on se, että kirjoja on ympärillä ja tästä syystä äitiyspakkauksen kirja on tärkeä.

Marttinen ei myönnä tavanneensa lasta, joka ei innostuisi kirjoista. Pojat ovat monesti hyvin kriittisiä kirjojen suhteen ja on tärkeää tarjota heille sopivia kirjoja.

– Alakoululainen poika kysyi kerran, eikö ole tylsää kirjoittaa kirjoja. Vastasin, että voihan se olla, jos kirjoittaa tylsiä kirjoja. Seurasi hyvä keskustelu, jonka lopuksi kysyjäkin innostui lukemisesta.

Lapsille kirjoittaminen ei eroa Marttisen mielestä periaatteessa mitenkään aikuisille kirjoittamisesta. Kirjoissa on oltava monipuolista, hyvää kieltä, tapahtumia, kiinnostava henkilö, ja mielellään huumoria. Vakaviakin aiheita pitää voida käsitellä lapsille sopivalla tavalla. Marttinen on ohjannut sekä lapsia ja nuoria että aikuisia. Hänen mielestään opettamisen pitää olla elämyksellistä ja ryhmässä keskustelu on hyvin tärkeää.

– Jokaisella kirjoittajalla on omat vahvuutensa, pitää vain löytää se, mistä ja miten on mieluisaa kirjoittaa. On ihanaa löytää innostus ja taito.

Kurssille tulevilla ei tarvitse olla kokemusta lapsille kirjoittamisesta. Riittää kun on ennakkoluulottomuutta, kykyä innostua ja leikkimieltä. Kirjoittaessaan ei tarvitse määritellä minkä ikäisille haluaa kirjoittaa.

Kurssilaisella voi olla mielessä omat lapset, mutta on hyvä ajatella laajempaa lukijakuntaa. Oma lapsuus on tärkeää kaikille ja sitä kannattaa hyödyntää.

Kirjoittaminen tukee ihmisenä olemista. Kun kirjoitetaan yhdessä, voi unohtaa kaikki arkihuolet ja heittäytyä tekstien ja kirjojen maailmaan. Marttisen mielestä harrastajakirjoittajan on tärkeää lukea kaikenlaista kirjallisuutta ja hänen kannattaa myös kokeilla erityyppistä kirjoittamista.

– Kirjoittaminen on kuin mindfulnessia. Siinä ei pitäisi olla suorituspaineita. Kirjoittaminen on samalla jakamista ja kommunikointia itsensä kanssa. Ennen kaikkea kirjoittaminen on ilon lähde!

 

Tittamari Marttinen

 

 

 

 

 

Lisätietoja