Tervetuloa Lapin Kirjallisuusseuran sivustolle!

Lapin Kirjallisuusseura on avoin kaikille kirjallisuuden ystäville. Seuran jäseneksi voi liittyä hallitukselle osoitetulla hakemuksella osoitteessa: c/o Erkki Kaila, Kiveliötie 2 B, 96500 Rovaniemi, sähköposti: lapinkirjallisuusseura@gmail.com tai täyttämällä sähköisen hakemuslomakkeen

Verkkosivujen ja jäsenlehti Lapillisen lisäksi lappilaisen kirjallisuuden kuulumisia voit seurata Twitterissä.

Kirjallisuusseura on myös Facebookissa. 

Lue lisää seuran toiminnasta

 

RUNOKIRJAA TEKEMÄSSÄ, KESÄVERSIO

 

Runoniekka pakana,
istuu veneen takana,
mitä siellä tekemässä?
runokirjaa pesemässä.

Ja monennettako kertaa tässä vielä pestään ennen painoon lähettämistä? Painamisen jälkeen ei sille voi enää mitään. Se on lapsi sitten maailmassa omin avuin. Onneksi olkoon! Luojalleen vain kunniaksi tai kunniattomuudeksi. Ainoastaan epäonnistunut teos, floppi, tuo jonkun muun vaihtoehdon.

Mitä se opus sitten kuvaa? Paras että päähenkilö on hiukka hullu eikä tiedä kaikkea mutta vaistoaa jotain yliluonnollisesti tarinaa eteen vieden. Hänen maailmassaan on kaksikertaiset värit ja henkilöämme seuraa yksi pervoseikka koko ajan. Päähenkilö rakastaa kuin puhdas luonto mutta vastapuolet tulevat jokainen kohtelemaan häntä mukamas-tosimaailmallaan. Päähenkilö voi olla myös kissa tai kala mutta ei kissakala. Hän voi olla nuotiokirveskin.

 

MIKÄ PITÄÄ VENEESTÄ HEITTÄÄ

Mitä ei pidä kirjoittaa, kun aikoo saavansa tämän teoksen jälkeen liudan lisää töitään ihmisten hyppysien ulottuville:

on se maailman mulkkuihin mieltynyt
hiki-iässä
liki tässä kotirappukäytävässä,
asuva suulas talonmies yleisen pesu(huohuoh)huoneen
kaikenikäisten talon rouvien puksuttaja
uskovainen tytön isä tuo hartaan hauras aviisi,
panee minun muusikon ainuaani eikä aukia pyykkärille uksi!
korttelissakin korkeasti kadulla kaikaa sama karvaton korhonen!

minähän tein sen kanssa kahdelle lapselle elämän alun
kun se vannoi, että se tappaisi itsensä tuota ilman
2018 hoitojen jälkeen hän on mies
älä soittele öisin, lapset ovat isoja

Teksti tuntuu aidolta kokemukselta juuri kömpelyyksineen. ”Elämä on tarua ihmeellisempää”, mutta runo tarvitsee tarun. Taru on ihmeellistä hienompi.

Runossa maltin menettämisen kautta kuultaa omakohtaisuus ja valuu kitkeränkatkeran ajanjakson ränni. Loukkaantuminen toistettuna huvittaisi mutta ei toimi, kun vakavaa runoa ei suomen kielen kirjavuosissa ole enää ”osattu lukea” humoristiselta puoleltaan. Ehkä olemme sivistyneet ja syvästä toisen ivaamisesta hiukkasen päässeet?

 

JÄRVENSELKÄÄ KOHTI

Runokirjan muoto tulee olla vapaa, kunhan soi teoksessa yhtenäisenä.

Lähestymistapa? Laittaisin hieman erilaisen sisääntulon joka runoon kuitenkin niin että se erilaisuuden haku jää näkymättä.

Kohdelukijat? Älä ajattele alussa heitä, loppusilauksessa voi korostaa juoksevuutta ja luoksetulevuutta.

Tekijän ulkoinen olemus? Kannattaa käydä tsunamin aikana roikkumassa lyhtypylväässä tai perua viime hetkellä virkamatkalla nousu tulevaan onnettomuuskoneeseen. Glamour ja suosio seuraa elämänkärsijänä kotvan aikaa. Myöskään pohjoisen pitkätukkaisin kalju ei ole huono hahmo.

Oma maa, muu maa? Matkakirja on tietokirja, meidän taiteemme kelpaa erinomaisesti myös vientiin.

Taiteellinen kaari vai Ykköshitit? Iskevät runot omaan kirjaansa. Kaunista kirjallista kokonaisuutta vertaan rytmiltään kamariorkesteriin ja sijoittelultaan taidegallerian näyttelyyn.

Kenen Laulu? Milloin kenenkin lauluja lauletaan, luonnon puolesta.

Entä runoilija itse? Oletko noheva kylläpäs keksin -sanelija vai itkevä huilu? Onko niitä muita vaihtoehtoja?

Miehiä runolle enemmän! Tietänet toki, että kymmenien sanoittajavaltamerien itkun ja ilon pinnannousujen jälkeen, uroitten puolesta taisteltua, koko maailmassa on rauha.

 

SOUTAJALLE

Lopuksi sparraus: Kerran sitä tahtoi kirjoittaa proosaa, ne elämän ensimmäiset toistakymmentä vuotta, kun ei ollut vielä tätä hengissä pysymisen hätää.

Runo tuli siksi, kun kunkin; elämän ja ne kaksi aikaa siitä poissa ollessa, viettäisi mahdollisimman täyteläisinä. Ei silloin vain proosan perään haukotella.

Proosa voi niin hyvin, että joskus kateeksi käy. Mutta suosio syö!

Me säkeillä ammutaan pitkät kuvat kuin jousennuolet pieneen tilaan, iltaan lyhyeen. Vaikka vähälle huomiolle jääden. Samassa otsallamme omenaan vastaan otetaan. Inspiraatio on omena. Ole nuoli, ole Wilhelm Tell. Aina pikkuisin kesäajatuksin.

 

Runokirjaa pukkaa.

 

 

Tapani Tavi

Runoilija-kirjailija 

 

 

Pellolaissyntyinen kirjailija ja dramaturgi Maria Peura ohjaa tänä vuonna Sodankylän kirjoittajakurssilla lapsille ja nuorille kirjoittamista. Peura asuu nykyisin Porvoossa ja viihtyy siellä hyvin, mutta Lappi ja erityisesti vanhempien kesäpaikka Raanujärvellä ovat hänelle edelleen tärkeitä. Tärkeä on myös meänkieli, josta tuli oma kieli, vaikka hänen muualta muuttaneet vanhempansa eivät sitä puhuneet.

Peura kertoo kirjoittaneensa aina. Jostakin syystä hän ei koskaan näyttänyt koulussa tekstejään ja on vain hyvillään, että julkaisi esikoiskirjansa vasta aikuisena. Vuonna 2001 ilmestynyt ”On rakkautes ääretön” oli Finlandia-palkintoehdokkaana ja sijoittui selvästi pohjoiseen. Myös uusimmassa, novellikokoelmassa ”Tunkeilijat” puolet teksteistä on kirjoitettu Pellon murteella.

”Meänkielen puhuminen on ihanaa, se saa tuntemaan, että on kotona. Kieli on tärkeä osa identiteettiä. Kieli ei unohdu.”

Pellolainen opettajan tytär tunsi itsensä välillä oudoksi ja ulkopuoliseksi. Ehkä siksi hän samastui Timo K. Mukan persoonaan, vaikka perehtyi Mukan tuotantoon vasta nuorena aikuisena. Oli tärkeää tietää, että Mukka oli käynyt kylässä, kun Maria oli pieni vauva.

Peura halusi nuorena intohimoisesti niin kirjailijaksi, näyttelijäksi kuin lääkäriksikin. Kotona kannustettiin kirjoittamaan, mutta pidettiin tärkeänä opiskella kunnon ammatti. Peura lähti Tampereelle opiskelemaan saksaa, mutta se ei tuntunut omalta. Lopulta ovet avautuivat Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalle.

”Se oli loistava kirjailijakoulu.”

Hän pitää draaman kirjoittamisesta, mutta proosa on luontaisempi laji.

Pirkko Saisio oli proffana ja myös proosasta sai opintopisteitä. Oli tilaa kirjoittaa ja oltiin koko ajan asian äärellä. Koululla sai palautetta ja siellä kannustettiin.”

Peura kertoo, että hänelle on ominaista hioa tekstejään pitkään ja kirjoittaa tekstit moneen kertaan. Koulu vahvisti omien henkilökohtaisten aiheiden löytymistä ja myös samanhenkinen porukka oli tärkeää.

Peura vei pääsykokeisiin esikoisromaaninsa ensimmäisen liuskan ja kirjoitti kirjan ensimmäisen version heti kun pääsi kouluun. Dramaturgiopinnot olivat toisaalta yksinhuoltajaäitinä hyvin raskasta aikaa, mutta jostakin kumpusi kova kiihko päästä käsiksi siihen, mitä oikeasti haluaa tehdä. Hän kertoo myöhemmin ihmetelleensä, kuinka jaksoi sen kaiken.

Raskaan esikoisteoksen jälkeen kustantaja ehdotti Peuralle kevyempää ja syntyi lorukirja ”Mimmi Moun ilotaika”. Toni Edelmann sävelsi suuren osan kirjan loruista ja Peura dramatisoi sen näytelmäksi, jota on esitetty Kokkolan ja Jyväskylän kaupunginteattereissa. Kustantaja ehdotti sarjaa, mutta loruttelu alkoi jo ahdistaa:

”Loruja tuli kaiken aikaa, päivät ja yöt. Oli pakko vääntää hana kiinni ja päästä kirjoittamaan jotakin muuta. Ehkä jonakin päivänä jatkan.”

Kaikille kirjoittajille ja kirjoittamisesta kiinnostuneille suunnattu ”Antaumuksella keskeneräinen” sai alkunsa Teatterikorkeakoulun kurssilla, jolla tutkittiin sitä, mikä estää kirjoittamisen. Liiallisen itsesensuurin kanssa kamppaileminen on monelle harrastajakirjoittajallekin tuttua, samoin häpeän, syyllisyyden ja pelon kohtaaminen. ”Antaumuksella keskeneräinen” voi auttaa aukaisemaan lukkoja.

Peuran mielestä on vaikeaa puhua omista fiktiivisistä teoksista, mutta tästä kirjasta hän keskustelee mielellään. Eri alojen ihmisiltä on tullut kirjasta paljon palautetta.

Peura toteaa, että kirjoittamisen prosessit ovat aina samoja, kirjoititpa aikuisille tai lapsille. Ohje niin kesäkurssille tulijoille kuin meille muillekin on napakka:

”Kirjoita niin että itsekin yllätyt!”

 

 

Arja Vasama

 

 

 Lavarunoasentoja

 

Ihan kohta on mun vuoro. Sydän yrittää ulos. Korvissa humisee. Kädet hikoilevat. Kurkku on karhea. Hörppään vettä. Niskajumi. Pakko nousta jaloittelemaan. Hengittelen. Hörppään viiniä. Miten tekstiä on näin paljon? Mikä on papereiden järjestys? Miksi ne ylipäätään ovat? Jaksaako kukaan kuunnella? Nyt menen. En kyllä muuten mene. Joku katsoo, nyökkää, hymyilee. Kutsuu nimeltä, hyräilee. Tai ehkä se on sydän, joka on jo karkuteillä. Menee kohti lavaa.

Lavarunolle kaikki on mahdollista, jopa suotavaa, sääntöjä ei ole - ja siinä piilee lajin kiehtovuus. Kuka tahansa, jopa kaltaiseni ns. normielämässä ujohko ihminen, voi lavalla rohkaista mielikuvituksensa ja esittää omaa runouttaan. Esiintyjälle lavaruno on adrenaliiniryöppy, jossa samalla asettuu alttiiksi, keskittyy läsnäoloon ja haastaa itseään. Se on taiteilua henkilökohtaisesti paljastavan häpeän tunteen ja lavan mahdollistaman suojan rajapinnoilla. Papereilla tai ilman. Aina vähän mysteeri.

Minulle runo on ensisijaisesti tunne ja tunnelma. Livetilanteessa esittäjä on välittömästi tekemisissä yleisön kanssa. Sen myötä tulee kuin puolivahingossa ottaneeksi runoasennon, virittäytyneeksi runomoodiin. Kuulijan mielenkiinnon säilymiseksi lavaruno vaatii usein omakohtaisuutta, tunnustuksellisuutta, niiden tuntua. Esittäjänä ammennan väistämättä siitä minkä tunnen parhaiten eli itseni ja kokemukseni ja kerron asioista omien lasieni läpi.

Samalla olen kuitenkin joku muu, olen runon puhuja. Parhaimmillaan esitys on eläytymistä runon puhujan nahkoihin. Esittäjä asettuu minämuotoiseksi kokijaksi tai jonkin tilanteen kertojaksi. Elää roolia runon omalakisessa todellisuudessa. Siellä puhujalla on itsesensuroimaton mahdollisuus sanoa ja käyttäytyä fiktiivisen maailman vaatimalla tavalla.

Vähäisellä kokemuksella voin jo sanoa, että yleisö on lavarunotilaisuuksissa kannustavasti esiintyjän puolella. Kuulijaa voi palkita ja herätellä esimerkiksi suoralla puhuttelulla, kysymyksin sekä esittämällä asioita väitelauseina tai absurdeina faktoina. Mikin varressa ymmärtää jotakin siitä, kuinka auki on kirjoittajana myös itselleen. Kuulee omin korvin, toimiiko teksti, onko runo emotionaalisesti uskottava. Tai tavoittaa sen, miten runon rytmi soi, kenessä sen mahdollisuus resonoi.

Tulevia lavarunotapahtumia Rovaniemellä: Granden Cult -klubilla sanataide-esityksiä ja open mic 12.5. klo 21-23. Poetry Slamin Lapin aluekarsinta Mustassa Kissassa 30.5. klo 19 alkaen. Molempiin voi ilmoittautua paikan päällä.

 

 
Tiina Qvist

 

Kirjoittaja Tiina Qvist Korundissa
Kirjoittaja Tiina Qvist Korundissa

 

 

 

Sodankylän kirjoittajakurssien draamaryhmää vetää kesäkuussa Elli Salo, näytelmäkirjailija, dramaturgi ja suomentaja, jonka isyyslomaansa viettävä Juha Hurme pyysi tuuramaan itseään.
"Juha on opettanut minua aikoinaan ja tiedän, että hän on huikea opettaja. Saappaat ovat siis isot, mutta otan haasteen uteliaana ja pelkäämättä vastaan. Juha on kertonut, että Sodankylän kursseilla on ihan erityinen tunnelma.”

Ennen Teatterikorkeakoulun dramaturgian opintoja Elli valmistui yliopistolta venäjän kielestä ja kirjallisuudesta.
”Olin jo lähdössä tekemään väitöskirjaa venäläisestä avantgarderunoudesta, mutta huomasin, että olen luonteeltani liian haihatteleva ja haaveksiva tutkijaksi. Nykyisessä kaunokirjailijan toimessa niistä ominaisuuksista on vain apua. Vieraan kielen ja kulttuurin opiskelu yliopistolla mullisti suhteeni kieleen ja sen laajempaan ymmärtämiseen. Minua alkoi himottaa elävän hetken, ruumiin, äänen ja tilan tekstit. Halusin ryhtyä tutkimaan teatterin kieliä kuin kostea kuono.”

Elli kirjoittaa parhaillaan uutta kokoillan näytelmää ”Alina”, joka kertoo huolesta ja huolenpidosta. Se saa kantaesityksensä Kansallisteatterissa. Syksyllä hän alkaa yhdessä Juha Hurmeen kanssa kirjoittaa näytelmää Samuli Paulaharjusta ja Lapin erämaista.
”Pyrkimyksenä on kirjoittaa näyttämölle tunturipuronraikas pläjäys ja ikimuistoinen erämaavaellus kaikenikäisille ja -kuntoisille.”

Viime vuosina Elli on työskennellyt Ylen Radioteatterissa käsikirjoittajana ja ohjaajana. Tänä keväänä tulee radiosta mm. hänen ohjaamansa teos ”Maailma tuulenkaatama”, jonka on käsikirjoittanut Sodankylän runokurssin opettaja Riina Katajavuori. Seuraava radiotyö on dokumentti inarilaisista naisista, joilla on oma pilkkijoukkue. Dokumentin teko vie Ellin heidän ja nauhurin kanssa nyt huhtikuussa Enontekiön pilkkiviikolle ja Inariin rautupilkin SM-kisoihin.

Ellin mielestä näyttämölle kirjoittaminen on hurjan vaikeaa ja siksi niin kiinnostavaa. Lauseet ja sanat elävät aivan eri tavalla kuultuna ja puhuttuna kuin paperilla, johon kirjailijaparka joutuu niitä nakuttamaan. Katsojan olemassaolo täytyy kirjoittaessa muistaa ja unohtaa joka hetki. Draaman lakeja täytyy noudattaa ja rikkoa parhaansa mukaan. Näyttämön rajoja täytyy ajatella ja samalla kuvitella ihan mahdottomia.
”Kirjoitettu näytelmä on yhtä aikaa koko maailma ja vain pieni osa teatteriesitystä. Näytelmän kirjoittaminen on täynnä ristiriitoja, kitkaa ja paradokseja. Minusta se on loputtoman kiehtovaa!”

Elli Salon mielestä draaman kirjoittamista, niin kuin kaikkea muutakin kirjoittamista oppii parhaiten lukemalla. Kirjastoissa on runohyllyn vieressä usein muutama metri näytelmiä. Sieltä kannattaa poimia mukaan ainakin Pinteriä, Peltolaa, Beckettiä, Lundania, Shakespearea, Karhua, Kanea, Ruohosta, Brechtiä ja Nuutista.

”Samuel Beckett kirjoittaa jossakin, että rohkein taiteilija on se, joka uskaltaa epäonnistua eniten. Toivon, että kurssilla vallitsisi luottavainen erehtymisen ja eksymisen atmosfääri. Oma ääni ja kirkkaimmat havainnot löytyvät useimmiten ujoista ja aroista, ihan pöljistä ja kököistä tekstinraakileista. Opettajana toivon, että voisin rohkaista kirjoittajia tarttumaan juuri niihin, hämmentäviin ja helposti piiloutuviin kultakimpaleisiin.”

Ensikertalaisella Sodankylän kurssiohjaajalla on pitkä ja syvä suhde Lappiin.
”Vanhempani ovat sairastaneet vakavaa ’Lapin kuumetta’ ja ovat tartuttaneet sen myös jälkikasvuunsa. Olen rehannut rinkka selässä Lapissa lapsesta saakka. Minulla on aina vähän ikävä tuntureille ja käkkyräkoivikkoihin. Viime vuosina olen vaeltanut Lapissa teatterihommissa. Olen näyttelijänä Operaatio Paulaharju-teatterissa, jonka esitysten näyttämönä toimii erämaa. Tänä vuonna Operaatio suuntaa Haltille, lämpimästi tervetuloa katsomaan esityksiä! Täältä löytyy lisää tietoa: www.operaatiopaulaharju.fi

 

Elli Salo
Elli Salo

 

Elli Saloa haastatteli Arja Vasama

 

 

 

Vantaalainen kirjailija Ansu (Anna Maria) Kivekäs tulee kesäkuussa Sodankylään vetämään dekkariryhmää. Ennen vapaaksi kirjailijaksi heittäytymistään vuonna 2009 Ansu työskenteli mm. lastentarhanopettajana, toimittajana ja erityisopettajana.

Kirjoittajan ura alkoi elokuvakäsikirjoituksista. Ansu sai apurahan puolituntiseen lasten lyhytelokuvakäsikirjoitukseen ja alkoi ajatella, että hänestä tulee isona elokuvakäsikirjoittaja. Kävi kuten usein käy, elokuvan rahoitus ei koskaan järjestynyt eikä muutenkaan kaikki sujunut nappiin. Ansu kirjoitti vielä toisen lastenelokuvakäsikirjoituksen, pitkään elokuvaan, sai isomman apurahankin, mutta elokuvaa ei koskaan tehty.

– Käsikirjoituksiahan hierotaan parhaimmillaan vuosikausia, siihen se meni minullakin ja siihen se myös jäi, käsikirjoitukseksi. Mutta se tekstin hinkkaaminen oli hyödyllistä oppia. Opin myös sen, että tekstin voi liiallisella hiomisella pilata.

Ansu kirjoitti myös levylle asti päätyneitä lastenlaulusanoituksia ja innostui runoilemaan riimitettyjä lastenrunoja. Hän lähetteli niitä kustantamoihin, saipa WSOY:n kirjallisuussäätiön apurahankin, mutta kokoelmalle ei löytynyt kustantajaa.

Tässä vaiheessa lastentarhanopettajasta oli tullut erityiskoulun opettaja. Hän viihtyi työssään ja opiskeli samalla erityispedagogiikkaa.

Noin 35-vuotiaana Ansu alkoi harjoitella proosaa.

– Olin siinä uskossa, että visuaalisen ja dialogipainotteisten elokuvakäsikirjoitusten tyyli ei taitu kerrottavaan muotoon. Olin osittain oikeassa. Hakeuduin tästä syystä Jyväskylän avoimeen yliopistoon opiskelemaan luovaa kirjoittamista, opetusta järjestettiin silloin Helsingissäkin. 

Ansun mielestä luovan kirjoittamisen kurssit olivat mahtavia, kun niillä sai kokeilla kaikenlaista huippuopettajien ohjauksessa.

– Kursseilla kirjoitin muun muassa fiktiivisen radiodokumentin, joka vuosia myöhemmin esitettiin Yle Radio 1:ssä. Yksi kirjoittamani novelli oli mielestäni niin onnistunut, että lähetin sen Gummeruksen novellikilpailuun v. 2002. Se pärjäsi hienosti ja julkaistiin novelliantologiassa nimellä Tähän asti v.2003.

Se oli Ansun ensimmäinen kaunokirjallinen julkaisu. Vuonna 2005 Ansu kävi Tapani Baggen dekkarikurssin Oriveden opistossa ja alkoi suunnitella tosissaan ensimmäistä aikuisille suunnattua dekkaria, joka tosin ilmestyi vasta yhdeksän vuotta myöhemmin.

Vuonna 2006 dekkarikurssin jatko-opinnoissa syntyi nuorten jännitysromaanin alku, josta hän sai niin hyvää palautetta, että päätti osallistua Tammen ja Kouvolan Dekkaripäivien nuorten jännityskirjakilpailuun. Ansun piti valita erityispedagogiikan lopputyön ja kirjan kirjoittamisen välillä ja kirja vei voiton. Käsikirjoitus voitti kilpailun vuonna 2007 ja Päin Porkkalaa julkaistiin v. 2008. Lopputyökin valmistui ja Ansu tekee yhä lyhyitä erityisopettajan sijaisuuksia.

Ansun kolme ensimmäistä romaania ovat nuorten jännitysromaaneja, niitä seurasi aikuisten romaani, joka kertoo nuorista. Hänen mielestään kirjoittamisen mekanismit toimivat samansuuntaisesti, kirjoittipa sitten lapsille, nuorille tai aikuisille.

– Dekkari on kaunokirjallisuuden laji. Mielestäni tarkat säännöt ja rajat eivät sovi mihinkään taiteeseen, eivätkä usein elämäänkään. Jotkut kenties toivovat dekkariltaan tuttua kaavaa: murha, epäillyt ja rikoksen ratkaiseva sankaripoliisi. Kyllähän sekin useimmiten toimii, mutta on niin paljon muutakin, oikeastaan rajattomasti vaihtoehtoja kuinka rikostarinaa voi rakentaa.

Hyvästä dekkarista jää Ansun mielestä mieleen muutakin kuin murhaaja ja tyhjä olo

– Dekkarista, tai mistä tahansa romaanista - tai taiteesta yleensä - tekee mielestäni hyvän, jos sillä on jotakin omaa sanottavaa, jos se herättää tunteen, muiston, yhteisen kokemuksen, uuden näkökulman. Teos ikään kuin kertoo, miksi se on tehty. Eikä sen taidekokemuksen tarvitse välttämättä olla miellyttävä tai mieltäylentävä.

Ansu suosittelee dekkarikurssia kaikille niille, jotka haluavat harjoitella jännityksen rakentamista tekstiin. Ripaus huumorintajua tarvitaan mukaan, jotta kurssi ei ala ahdistaa jo aihepiirillään.

– Toivon ryhmäläisten saavan viikosta mukaansa tekemisen iloa, intoa, ideoita ja uusia näkökulmia omaan kirjoittamiseen. Samoja asioita odotan itsekin. Ehkä joku saa mukaansa tulevan romaaninsa idun, ehkä novellin tai sen pätkän.

Ansu on käynyt Lapissa useamman kerran, vaikka on aina asunut pääkaupunkiseudulla. Hän kertoo, että luonto on hänelle tärkeä ja Lappi suorastaan myyttinen unelmien ja haaveiden paikka.

– On ihanaa, että kurssi pidetään Sodankylässä ja kaiken lisäksi pääsen näkemään yöttömän yön. Uikkarit ja toppatakki tulevat ehdottomasti mukaan!

Ansu Kivekäs. Kuva: Marissa Tammisalo
Ansu Kivekäs. Kuva: Marissa Tammisalo

 

 

Ansu Kivekästä haastatteli Arja Vasama

 

 Ansun tuotantoa:


- Päin Porkkalaa. Nuorten jännitysromaani. Tammi, 2008, 2014.
- Täysillä metsään. Nuorten jännitysromaani. Tammi, 2010.
- Ykkösjätkät. Lastenromaani. Tammi, 2012.
- Tuli perheen alla. Nuorten jännitysromaani. Tammi, 2012.
- Perhosveitsi. Rikosromaani. CrimeTime, 2014.
- S.E.K.S.I.Ä Kuuma aalto. Romaani. Karisto, 2016. (Yhdessä kirjailija Anu Holopaisen kanssa.)
- Ykkösjätkät ilman jarruja. Lastenromaani. Tammi, 2017.

 

Lisätietoja